Kirjavinkkejä lukutoukille – ja miksei muillekin!

Kirjoja lukiessa voi parhaimmillaan tuntea kaiken täyttävää onnellisuutta. On lahja voida uppoutua aivan toisenlaiseen maailmaan, jossa omista arkielämän murheista ei ole tietoakaan. Toisaalta kirja voi toimia vertaistukena elämän eri vaiheissa, tuoda kohtalotoverin rinnalle kulkemaan. Kirjat myös laajentavat ajatusmaailmaa, oli kyse sitten tieto- tai kaunokirjallisuudesta.

Erling Kagge: Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä

Hiljaisuus on yksi niistä teemoista, joihin palaan aina uudelleen. Kun kirjaston uutuushyllyssä oli kerralla kaksi kirjaa aiheesta, poimin molemmat nopeasti mukaani.

Erling Kaggen pientä kirjaa lukiessani hymyilin koko ajan, ja loppua kohti hymyni vain leveni. Teki mieli viivytellä, ettei kirja loppuisi niin nopeasti! Tällä miehellä on taatusti kokemusta hiljaisuudesta: Erling Kagge on ensimmäinen ihminen, joka on sekä kiivennyt Mount Everestille että ylittänyt Pohjois- ja Etelänavan.

Kirja oli yhdistelmä minimatkakertomuksia ja kiinnostavia ajatuksia hiljaisuudesta – ja hiljaisuudelta pakenemisesta. Miten ja minne pakenemme hiljaisuutta, millaisia keinoja käytämme välttyäksemme hiljaisuuden kohtaamiselta? Miten voisimme löytää hiljaisuuden?

”Itse jouduin kulkemaan kauas, mutta nyt tiedän, että hiljaisuus on mahdollista löytää kaikkialta. Täytyy vain vetäytyä. Voit löytää oman Etelänapasi.”

Outi Ampuja: Hyvä hiljaisuus

Outi Ampuja on tietokirjailija ja tutkija, joka on tutkimustyössään tarkastellut muun muassa ääniympäristöjä, melua ja hiljaisuutta. Hyvä hiljaisuus perustuu Suomalainen hiljaisuus -kilpailun kautta kerättyyn aineistoon ja pohtii, miten hiljaisuus ja onni niveltyvät toisiinsa.

Hiljaisuus on monipuolisuudessaan kiehtova aihe. On hyvää, rauhoittavaa ja parantavaa hiljaisuutta. On ahdistavaa ja pelottavaa hiljaisuutta. On luonnon hiljaisuutta, jossa on kuitenkin oma viehättävä äänimaailmansa. Hiljaisuuden voi myös menettää jatkuvalle tinnitukselle.

Kirja pohtii hiljaisuuden merkitystä ja roolia ihmisen eri elämänvaiheissa, ja erilaisissa hiljaisuuden paikoissa. Erityisen mielenkiintoista oli lukea sodan käyneiden miesten kokemuksista rintamalla, mitä hiljaisuus siellä oli heille merkinnyt.

Ja jos minulta kysytään, mitä mieltä olen ajatuksesta, että kirjastoista tehtäisiin ”olohuoneita” taustamusiikkeineen, niin voin vain sanoa, että ei ikinä! Julkiset paikat ovat jo nyt tulvillaan ääntä, myös suoranaista melusaastetta, ja ääntä kaipaavat saavat sitä korviinsa hyvin helposti, kuten katukuvasta voi nähdä.

Hiljaiset tilat ja alueet ovat tärkeitä. Nykyisen hektisen ja alati piippaavan, tärisevän ja vilkkuvan elämän vastapainoksi tarvitaan hiljaisia paikkoja, joissa voi rauhoittua.

Antti Jauhiainen & Joona-Hermanni Mäkinen: Hyvinvointivaltion vastaisku

Ajattelin eräänä iltana vähän vilkasta, olisiko tämä kirja kuivakkaa pakkopullaa sinänsä kiinnostavasta aiheesta, vai voisiko sen lukemisesta nauttia. Kirja tempaisi mukaansa ensivilkaisusta. Teksti on helppolukuista, aiheita käsitellään käytännönläheisesti, ja ilmava taitto kuljettaa mukavasti eteenpäin.

Kirjoittajat etsivät vastausta siihen, miten suomalaista hyvinvaltiota tulisi kehittää, ja miten vapaus ja demokratia voivat kukoistaa tulevaisuuden Suomessa. He ovat haastatelleet yhdysvaltalaisia talouden ja politiikan asiantuntijoita, muun muassa maailman tunnetuimpana intellektuellina pidettyä Noam Chomskya. (Hänen ajatuksiaan voi kuulla myös Yle Areenasta löytyvässä dokumentissa Dok: Requiem for the American Dream.)

Kirjassa käsitellään monia mielenkiintoisia aiheita, kuten hyvinvointivaltion menestystä ja saavutuksia, työelämän ja palkkatyön kehittämistä, tuloeroja, hyvinvointivaltion rahoittamista, kulutusyhteiskunnan ongelmia arjessa ja demokratian kehittämistä.

Yksi pysäyttävimpiä kohtia kirjassa on taloustieteilijä Robin Hahnelin haastattelu, missä hän ihmettelee suomalaisten suhtautumista hyvinvointivaltioonsa. Mallia arvostetaan, mutta samalla koetaan, että siitä on luovuttava, koska siihen ei ole enää varaa. Hahnelin mukaan varojen puute ei pidä paikkaansa, vaan rahat riittäisivät Suomessa entistä runsaampiin ja laadukkaampiin julkisiin palveluihin.

”Suomen bruttokansantuote oli 3,74 kertaa suurempi vuonna 2010 kuin vuonna 1960. Suurempi osa uudesta vauraudesta on mennyt Suomessakin ylempiin tuloluokkiin. Rahaa on myös valunut ulkomaisten suuryritysten osakkaille. Koska verotuksen kokonaisuutta on hiottu pikemminkin progressiota pienentäen ja yritysten verotusta on laskettu, julkisiin hyödykkeisiin on ollut vähemmän rahaa käytettävänä. Julkisilla hyödykkeillä tarkoitan esimerkiksi laadukasta infrastruktuuria, koulutusta, maksutonta terveydenhuoltoa ja turvaverkkoja työttömille, työkyvyttömille, asunnottomille ja perheille. Niihin sisältyvät myös lakisääteiset työntekijöiden vapaat ja kunnianhimoiset julkisrahoitteiset täydennyskoulutusohjelmat työntekijöille.”

Suosittelen kirjaa ihan kaikille. Se on hyvä muistutus siitä, että hyvinvointivaltio on ollut menestys, jota kannattaa kehittää edelleen, ei purkaa pala palalta, kuten tällä hetkellä näyttää suunta olevan.

Kirjan toisen kirjoittajan, Joona-Hermanni Mäkisen, ajatuksia voi lukea myös Ylen nettisivujen kolumnista.

Aki Suokko & Rauli Partanen: Energian aika – Avain talouskasvuun, hyvinvointiin ja ilmastonmuutokseen

Luin tämän kirjan heti Hyvinvointivaltion vastaiskun jälkeen, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Kirjoissa käsitellään osin samoja aiheita, mikä syvensi lukukokemusta. Myös tämä kirja on selkeästi kirjoitettu ja sai minut heti ensilehdiltä mukaansa.

Energiantuotanto ei kuulu erityisiin kiinnostuksenkohteisiini, mutta aihetta oli käsitelty niin selkeästi ja kiinnostavasta näkökulmasta, että siitä luki mielellään. Minulle kirjan nautinnollisinta antia oli kuitenkin sen monipuolinen pohdinta erilaisista yhteiskunnallisista aiheista. Ajatuksia herättävät kysymykset ovat aina hyväksi, kuten tässä:

”Vuoden 1950 jälkeen tehdyn työn määrä on vähentynyt viidenneksellä. Työn tuottavuus on 1950-luvultakin seitsenkertaistunut. Miksi emme vuonna 2008 valinneet 1950-luvun materiaalista elintasoa ja yksipäiväistä työviikkoa? Milloin elintaso on niin korkea, että parantunutta tuottavuutta käytetään enemmän vapaa-ajan lisäämiseen sen sijaan että tuotetaan ja kulutetaan entistä enemmän?”

Kirja painottaa energian merkitystä nykyisen hyvinvoinnin ja elintason saavuttamisessa, ja käsittelee näiden välistä kytköstä. Kun kirjan takakansiteksti tiivistää loistavasti sen, mistä kirjassa on kyse, niin en lähde keksimään pyörää uudelleen:

”Nykyään yksi työntekijä voi hoitaa työt, joihin ennen vaadittiin satoja ihmisiä. Tarvitaan vain teknologiaa ja sille käyttövoimaksi energiaa. Yhä enemmän ja enemmän energiaa. Ilmastonmuutoksen myötä vanhat keinot eivät kuitenkaan enää päde. Mikä neuvoksi, kun panoksena ovat talouden kasvu ja yhteiskunnan vakaus?

Energian aika sukeltaa syvälle yhteiskunnan, energian ja talouden riippuvuussuhteiden vyyhtiin ja tarjoaa kiihkottomalla ja monitahoisella pohdinnallaan avaimet tähän kiperään aiheeseen. Riittääkö energiantuotannon muutos vai pitääkö muuttaa yhteiskunnan perusperiaatteet?”

Tämä kirja osasi yllättää minut. Se osoittautui yhdeksi kiinnostavimmista kirjoista, joita olen pitkään aikaan lukenut.

Anni Kytömäki: Kivitasku

Olen kaunokirjallisuuden suhteen vaativa, ja jos kirja ei miellytä, jätän sen nopeasti kesken. Anni Kytömäen tapa kirjoittaa täyttää kaikki kaunokirjallisuudelle asettamani toiveet. Jo Kultarinta teki minuun vaikutuksen ja Kivitasku jatkoi samalla linjalla.

Kytömäki kirjoittaa erityisen kaunista ja poikkeuksellisen rikasta suomen kieltä. Hänellä on taito kertoa koskettavia tarinoita, luoda pala palalta kudelma, joka onnistuu myös yllättämään lukijansa. Minun oli vaikea laskea kirjaa käsistäni, sillä halusin saada tietää miten tarina etenee, ja pitävätkö arvaukseni asioiden todellisesta luonteesta paikkansa. Kirja on kolmella aikatasolla kulkeva sukupolvitarina, mikä sai lukiessa miettimään, miten henkilöt lopulta kytkeytyvät toisiinsa.

Pidän siitä, että Kytömäen kirjoissa tarinoiden henkilöillä on vahva yhteys luontoon. Luonto ei ole vain tausta tai kulissi, jota vasten henkilöt elävät, vaan he ovat osa sitä. Hänen kirjansa tarjoavat myös mielenkiintoista luontotietoa. Kivitaskua lukiessa en voinut välttyä ajattelemasta, miten huolettomasti ikiaikaista ja korvaamatonta luontoa käytetään resurssina erilaisiin ihmisen tarpeisiin.

Kirjan tarina piti otteessaan loppuun asti. Kivitasku on minulle niitä kirjoja, jotka haluaa viimeisen sivun käännyttyä aloittaa uudelleen alusta. Mutta ei aivan heti, sillä hetken on saatava nauttia siitä haikeuden ja täyttymyksen tunteesta, minkä kirjan päättyminen ja tarinan palojen asettuminen paikoilleen aiheuttaa.

Kivitasku on yli 600-sivuinen järkäle – sekä tarinaltaan että kooltaan – ja sen pitkäaikainen kannatteleminen sängyssä lukiessa saattoi muun rasituksen ohella vaikuttaa ranteeni kipeytymiseen. (Mikä ei ole vieläkään ohitse, en vain malttanut olla viimeistelemättä tätä jo lähes valmiina odottanutta tekstiä luettavaksenne.) Tarina tempaisi mukaansa niin, etten tullut huomioineeksi millaisessa asennossa ranteeni kirjan painon alla oli.

Tänäänkin on hyvä päivä lukea.

P.S. Tällä hetkellä en vielä tiedä tulenko julkaisemaan tekstin ensi viikolla. Tämä viikoiksi venähtänyt kirjoitustauko on muistuttanut minua siitä, miten tärkeää kirjoittaminen minulle on. Olen tuntenut alakuloa, kun tärkeä osa elämääni on ollut poissa. Ajatuksena on kokeilla varovasti ja lyhyitä aikoja kerrallaan miltä kirjoittaminen tuntuu ja miten ranteeni siihen reagoi. Minun on opeteltava tauottamaan kirjoittamistani ja löydettävä itseeni sen verran levottomuutta, etten juutu enää pitkiksi ajoiksi paikoilleni.

Kommenttien pariin palaan myöhemmin. Lämmin kiitos huolenpidostanne ja myötätunnostanne tämän rannevaivan suhteen. Kiitos myös hyvistä käytännön vinkeistä, niistä on ollut apua.

Elämäniloa ja olemassaolon rakkautta

Koen päivittäin iloa erilaisista pienistä asioista. Välillä minut valtaa pakahduttava onnen tunne, joka saa melkein hihkumaan ääneen. Keveän kupliva elämänilo, olemassaolon rakkaus.

Tänään haluan jakaa kanssanne, millaiset asiat viime aikoina ovat saaneet suuni hymyyn ja mielen keveäksi.

Banaanit! Tiedättekö miltä tuntuu, kun vihdoin vuosikymmenien jälkeen voi syödä jotakin herkullista, jonka luuli iäksi menetetyksi? Pidin jo lapsena valtavasti banaanin mausta, mutta en voinut sitä allergian vuoksi tuoreena syödä. (Sama koski lähes kaikkia muitakin hedelmiä, ainoastaan sitrushedelmiä saatoin syödä huoletta.) Vuosien mittaan kokeilin aina välillä, olisiko allergia helpottanut, joutuen yhä uudelleen pettymään.

Vasta joitakin vuosia sitten sain lisättyä ruokavaliooni yksi toisensa jälkeen herkkuja, joita en ollut aiemmin voinut syödä. Voi sitä iloa! Omenoita, päärynöitä, nektariineja, persikoita, kirsikoita, luumuja, aprikooseja, meloneja… mutta ei vieläkään banaania.

Vuosia kului. Joitakin viikkoja sitten kokeilin olisiko tilanne muuttunut. Banaani maistui ihanalta, ja olin valmis pettymään jälleen. Kun oireita ei ilmaantunut, olin revetä liitoksistani! Olen siis viime aikoina ottanut kaiken ilon irti banaanien syömisestä. Moni muu asia joutaa loppua, mutta banaanien vuoksi lähden kauppaan. Jos saan kaupasta vain raakoja banaaneja, en millään malttaisi odottaa hedelmien kypsymistä. Banaania kätevämpää evästä ei ole olemassakaan, sen käyttöliittymä on täydellinen. Banaanirakkauteni määrää on vaikea sanoin kuvata.

Kirjasto. Jokin aika sitten kirjastossa käydessäni katseeni osui tiedotteeseen, jossa kerrottiin uudesta palvelusta: kirjaston tietopalvelu etsisi aineistoa asiakkaan toivomasta aiheesta. Aivan loistava idea, uteliaan ja tiedonjanoisen taivas! Istahdin juttelemaan ja jätin toiveeni. Oli ihanaa kohdata toinen yhtä innostuneesti tietoon ja kirjoihin suhtautuva ihminen, joka vilpittömästi halusi auttaa minua löytämään aineistoa toivomastani aiheesta.

Noin parin viikon kuluttua sain puhelun. Aineisto oli valmiina odottamassa. Kun minulle ojennettiin täpötäysi ostoskorillinen kirjoja, yksi elokuvakin joukossa, minulle tuli joulu. Otin korin ja siirryin pöydän ääreen tutkimaan aarteitani. Lainasin lähes kaiken, ja kiitin vielä lähtiessäni. Suurin osa kirjoista oli sellaisia, etten olisi niitä koskaan itse löytänyt.

Luotettava reppu. Miten tulisin toimeen ilman sitä? Luotettava kumppanini on kestänyt aikaa ja rasitusta. Jotakin reppuni iästä kertoo, että siinä on oma tasku kannettavalle cd-soittimelle. Reppuun voi huoletta pakata suuret ruokaostokset tai vaikka ne parikymmentä kirjaa, jotka aarteenani viimeksi kotiin kirjastosta kannoin, se ei paina hartioita tai selkää. Onpa repussa kuljetettu yhdeksän litran maalipurkkikin kolmen korttelin päähän. Maalikaupan vanhempi herrasmies auttoi saamaan purkin reppuun, aivan kuin sitä tapahtuisi kaiken aikaa.

Portaat. Halusin kodin korkealta, jotta voin kävellä portaita. Sain kodin seitsemännestä kerroksesta. Koen ilon hetkiä huomatessani, että portaiden nouseminen sujuu aina vain kevyemmin. Repullinen kirjoja tai ruokaostoksia kulkeutuu ylös vaivatta. Käytän hissiä vain silloin, kun mukanani on suurempia tai erityisen painavia tavaroita. Tai kun minulla on kädet niin täynnä kasseja, ettei niiden kanssa ole turvallista (tai tilaa) nousta kierreportaita.

Kevät. Kevätaurinko ja linnunlaulu. Niistä ei voi hymyilemättä nauttia. Miten monella eri tavalla talitiainen voi laulaa? Vielä on talvista, mutta eipä aikaakaan, kun taivaalla alkaa näkyä muuttolintuja ja tienvarsilla nostavat päätään leskenlehdet.

Elämästä nauttivat ihmiset. Olin tulossa kotiin päin kävelylenkiltäni, kun hauska näky sai minut hymyilemään. Pienessä puistossa, paksun lumikinoksen päällä penkillä, istui nainen silmät kiinni, kasvot kohti aurinkoa.

Elämä tarjoaa loputtomiin ilon aiheita. Monen pitää ne nähdäkseen kohdata elämän rajallisuus silmästä silmään. Ehkä minunkin piti kokea kaikki se synkkyys, välillä loputtomalta tuntunut, osatakseni arvostaa kaikkea kaunista mitä maailmassa on.

Kunpa mahdollisimman moni voisi oikaista.

12 tunnin lukumaraton

Onko käsite 12 tunnin lukumaraton tuttu? Olin saman tien myyty ajatukselle, kun se aikoinaan netissä silmiini osui.

Lukumaratonin idea on varata 12 tuntia aikaa vain lukemista varten. Keskeytyksiä pyritään välttämään. Etukäteen huolehditaan, että lukumaratonpäivälle on valmiina hyvää ruokaa, juomaa ja muita eväitä. Eihän sitä kukaan maratonia tankkaamatta jaksa!

Lukumaraton on myös oivallinen lahja itselle tai perheenjäsenelle. Eräs perheenäiti oli toivonut syntymäpäivälahjaksi 12 tunnin lukumaratonin, johon sisältyivät tarjoilut pyydettäessä. Aivan loistava lahjaidea lukemisesta nauttivalle, jolla on siihen harvoin rauhallista ja keskeytyksetöntä aikaa.

Olen viettänyt muutamia lukumaratoneja, ja kun tämä teksti tulee luettavaksenne, vietän jälleen päivää kirjojen parissa. Luen, syön hyvin, jaloittelen välillä, ja luen lisää. Minulla on varattuna pino kirjoja, joista valitsen tunnelman mukaan houkuttelevimpia yksi kerrallaan.

Tällä kertaa pinosta löytyvät:

Dalai-lama, Desmond Tutu & Douglas Abrams: Ilon kirja – Ystävyydestä, rakkaudesta ja hyvästä elämästä
Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa
Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää
Eeva Kilpi: Nainen kuvastimessa
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Aloitan lukumaratonin ensin mainitulla Ilon kirjalla, joka on minulla parhaillaan kesken, olen päässyt siinä noin puoliväliin. Kirja kuvaa Desmond Tutun viisipäiväistä vierailua Dalai-laman luona tämän 80-vuotissyntymäpäivän juhlistamiseksi, ja keskusteluja joita ystävykset kävivät onnen ja ilon syvimmästä olemuksesta. Vaikuttava kirja, josta välittyy lämmin ja huumorintäyteinen tunnelma. Antaa ajateltavaa. Suosittelen.

Luen harvoin romaaneja, joten on poikkeuksellista, että niitä on tämänkertaiseen kattaukseen päätynyt kolmin kappalein. Nämä osuivat sattumalta eteeni kirjastossa, ja vaikuttivat kiinnostavilta. Saa nähdä miten kevyempi lukeminen tällä kertaa uppoaa.

Lopuksi vielä kirjavinkki unettomille. Edellisen lukumaratonini kirjapinosta löytyi Leeni Peltosen Valvomo – Kuinka uneton oppi nukkumaan. Hyvin kirjoitettu kirja tempaisi mukaansa, ja vaikka en ryhtynyt sen luettuani minkäänlaisiin toimenpiteisiin, nukuin monta yötä tavallista paremmin. Se oli yllättävä bonus mukavan lukukokemuksen lisäksi.

Millaisia kirjallisia herkkupaloja sinä olet viime aikoina lukenut?

Kaikelle oma paikka

Olen pyrkinyt aina järjestämään tavarat niin, että jokaiselle on oma paikkansa. Arki sujuu, kun tietää tarkkaan missä mikäkin on. Tosin toimivuus on taattu vasta silloin, kun jokaisen tavaran oma paikka on niin helposti saavutettavissa, että tavarat myös tulee laitettua käytön jälkeen takaisin paikoilleen.

Kodin saa pysymään järjestyksessä melko hyvin, kun tavaroille on oma paikkansa, ja tavarat myös järjestetään paikoilleen, mutta asiassa on vielä yksi mutka. Entäs ne tavarat, jotka ovat käymässä vain väliaikaisesti tai jotka ovat jonkinlaisessa välitilassa?

Omille kirjoille on paikkansa, mutta entä kirjaston kirjat? Entä mahdolliset muut jostakin lainassa olevat tavarat?

Kun kerään puhtaat tyynyliinat pyykkinarulta, ne kaipaavat silitystä. Silitettyinä niille on paikkansa kaapissa, mutta entä silloin, kun ne ovat vielä silittämättä?

Missä kannettava tietokone on, kun sitä ei käytetä?

Vuosien mittaan tavara vähentyi niin paljon, että olohuoneen matalaan kaappiin tuli tyhjä hylly. Sain siitä tilan kirjaston kirjoja varten. Niin paljon kirjoja ei kerrallaan ole lainassa, etteivätkö ne hyllylle sopisi. Kun mitään ei ole lainassa, hylly saa olla tyhjänä.

Meiltä löytyy kaksi kannettavaa tietokonetta, jotka ovat useimmiten näkösällä. Välillä kuitenkin on tilanteita, jolloin haluan koneet pois näkyviltä. Tällaisia tilanteita varten kaapissa on tyhjää tilaa.

Silitystä odottavat tyynyliinat ovat pinona pyykkitelineen päällä, kunnes silitän ne ja siirrän paikoilleen kaappiin. Järjestelystä on se hyöty, että kun silitettävät ovat näkösällä, ne eivät pääse unohtumaan, ja silitän ne useimmiten nopeasti. Jos pyykkiteline on vietävä vaatehuoneeseen omalle paikalleen, enkä ole ehtinyt vielä silittää, vien silitettävien pinon vaatekaappiin jonkin vaatepinoni päälle. Siirtelen sitä sitten tarpeen mukaan, päästäkseni käsiksi tarvitsemiini vaatteisiin. Paremminkin voisi olla.

Meillä tavarat ovat kaapeissa sopivan väljästi, eikä kotona ole enää ahtautta juuri missään, mutta kaipaan yhä tyhjää tilaa. Siis tilaa, johon ei pääasiassa kuulu mitään, vaan se on tyhjänä, kunnes sitä satunnaisesti tarvitaan. Tällaiselle tilalle olisi käyttöä joka kaapissa ja vaatehuoneessa. Vaikka sitä satunnaista silitettävien pinoa varten.

Tavaraa vähentäessä tulee samalla järjestettyä tavarat paremmin ja väljemmin, jolloin voi mennä pitkäänkin, ettei kokonaan tyhjää tilaa tule. Seuraavaksi pyrin saamaan jokaiseen kaappiin ja säilytystilaan tyhjää tilaa. Se helpottaa elämää ja sille on aina välillä tarvetta. On mukavaa, ettei olemassa olevaa järjestystä joudu sekoittamaan yllättävien tilanteiden tai tavaroiden vuoksi.

Painettu kirja vai e-kirja?

Minulle valinta on selvä. Ei ole painetun kirjan voittanutta. Kirja on parhaimmillaan todella kaunis esine. On ilo lukea kaunista, hyvin taitettua kirjaa, jossa kokonaisuus tukee kirjan sanomaa. Pidän yksinkertaisista asioista, ja painettu kirja on ehdottomasti yksinkertaisempi kuin sähköinen versio kirjasta. Painetun kirjan lukeminen onnistuu missä vain, kunhan vain on tarpeeksi valoa.

Kirjat ovat yksi esineryhmä, joita olen viime vuosina vähentänyt reilusti. Ostan kirjan omaksi vain silloin, jos tiedän haluavani palata sen pariin yhä uudelleen. Tai jos en saa kirjaa käsiini muulla tavalla. Vain harva kirja saa kunnian jäädä pysyvästi kirjahyllyyni. Jos en halua pitää kirjaa itse, lahjoitan sen kirjastolle, jotta mahdollisimman moni voisi lukea sen. Tuntuisi tuhlaukselta jättää kerran luettu kirja hyllyyn pölyttymään – tai antaa se jollekulle, joka laittaa kirjan omaan hyllyynsä pölyttymään.

Ekologisuuden näkökulmasta katsoen asia on turhan mutkikas, jotta osaisin muuta kuin ihmetellä. Nopeasti ajateltuna e-kirja tuntuu ekologisemmalta, kunnes alan miettiä lukulaitteisiin tarvittavia metalleja ja muita resursseja, sekä koko prosessin ympäristövaikutuksia. Elektronisten laitteiden käyttöikäkin tuntuu nykyään varsin lyhyeltä. Tietoverkkojen kaistanleveyksiä ja palvelinkeskusten lämpövaikutusta en edes ala pohtia. Kirjastosta kävellen noudettu painettu kirja kuulostaa riittävän ekologiselta, jotta valitsen sen koska tahansa e-kirjaa mieluummin, jos valinta suinkin on mahdollinen.

Luonnollisesti kirjaston valikoima on rajallinen. Jos etsimäänsä ei löydä kirjastosta, julkaisun voi löytää netistä sähköisessä muodossa. E-kirjan etuna onkin usein helppo saatavuus. Saan ladattua sähköisen kirjan toiselta puolelta maapalloa tietokoneelleni noin minuutissa ja pääsen lukemaan saman tien. Vältyn päivien tai viikkojen odotukselta ja turhan korkeilta postikuluilta.

Minulla on tietokoneellani kymmenkunta e-kirjaa sekä monia muita sähköisiä julkaisuja. (Tablettia en omista, koska vältän turhan elektroniikan hankkimista. En ole keksinyt mihin ihmeeseen tarvitsisin tablettia, kun minulla on tietokone.) Olen havainnut sähköisten julkaisujen kanssa yhden oleellisen ongelman: poissa silmistä, poissa mielestä. Jos en lue e-kirjaa yhdeltä istumalta loppuun, se unohtuu. Painetun kirjan kanssa vastaavaa ongelmaa ei ole. Kun lasken kirjan käsistäni, en piilota sitä johonkin kaapin uumeniin. Jätän kirjan näkyville, jolloin se ei voi unohtua. Näkyvillä olevat kirjapinot inspiroivat lukemaan. Koneellani olevista e-kirjoista moni on jäänyt joskus kesken, ja unohtunut niille sijoilleen. Kirjan lukeminen koneelta ei ole lähellekään yhtä miellyttävää, kuin painetun kirjan lukeminen.

Tämän tekstin aihe tuli mieleeni kun yritin lukea kaksipalstaista tekstiä tietokoneen ruudulta. Painettu versio tekstistä olisi maksanut 20 euroa ja postikulut, sähköisen version sain koneelleni ilmaiseksi. Kaksipalstaisen tekstin sahaaminen edestakaisin oli turhauttavaa. Ajatus alkoi harhailla ja silmät väsyä. Olin vilkuillut tekstiä jo useamman kerran, mutta juuri palstasahaamisen vuoksi lukeminen tyssäsi aina alkuunsa. Painetussa muodossa olisin saanut tuon kiinnostavan tekstin luettua aikoja sitten. Olisin voinut alleviivata kiinnostavia kohtia, myös aiempiin tekstikohtiin palaaminen olisi ollut helpompaa. Nyt sähköistä versiota lukiessani aloin kesken kaiken kirjoittaa tätä tekstiä… Harmittaa aina, kun toimimaton olomuoto vie huomion itse asiaan keskittymiseltä. Oli kyse sitten mistä asiasta elämässä tahansa.

Nyt kun e-kirjat ovat vahvasti mielessä, taidan pitkästä aikaa avata lukuohjelmani ja katsoa, mitä kesken jäänyttä luettavaa saisin luetuksi loppuun. Henkilökohtaisesti toivon todella, että sähköinen kirja ei koskaan tule korvaamaan painettua kirjaa. Se tulisi hyvin todennäköisesti merkitsemään minun lukuharrastukseni rajua vähenemistä. Paperin rapina on minulle yksi elämän merkityksellisistä ja kauniista äänistä.

Tiedonjano ja infoähky

Olen tiedonjanoinen. Minua kiinnostavat monenlaiset elämän ilmiöt. Silloin kun vielä katsoin televisiota, ajastin viikoittain digiboksille lukuisia dokumentteja ja asiaohjelmia. Enää en seuraa mitä televisiosta tulee, sillä en halua jumahtaa tietokoneen äärelle ikuisiksi ajoiksi katsomaan kaikkea mahdollista kiinnostavaa.

Kotona tiedonjanoni näkyy kirjastosta lainattuina kirjapinoina. Välillä nollaan tilannetta käymällä kirjastossa vain palauttamassa kirjoja, enkä katso ollenkaan mitä kiinnostavaa muut olisivat palauttaneet. Kuitenkin jotakin kiinnostavaa tarttuisi mukaan. Joskus palautan kirjoja kirjastoon lukemattomina, kun en ehdikään lukea niitä ajallaan. Enkä näe järkeväksi uusia lainoja yhä uudelleen, kunnes puolen vuoden raja tulee täyteen, ja kirja on palautettava kirjastoon, tai ainakin näytettävä, että se vielä on olemassa. Joskus niinkin on käynyt.

Eniten tiedonjanoni näkyy netin käytössä. Lukiessani uutisia kiinnostavista aiheista, juttujen perässä on usein monta linkkiä aihetta sivuaviin juttuihin. Pyrin lukemaan kiinnostavat jutut saman tien, etten jättäisi itselleni kovin pitkää jonoa juttuja luettavaksi toisella kertaa. Aina se ei kuitenkaan onnistu, vaan laitan sivuja muistiin selaimeni kirjanmerkkeihin. Koska uutta ja kiinnostavaa tietoa tulee vastaan kaiken aikaa, kirjanmerkeissä on jatkuvasti liikaa luettavaa.

Olen järjestänyt kirjanmerkkini mahdollisimman selkeästi eri otsikoiden alle. Otsikon ’inspiraatio’ tein kootakseni sen alle kaikenlaisia kiinnostavia tekstejä, jotka lukisin pois mahdollisimman nopeasti. Sen jälkeen järjestäisin eri otsikoiden alle vain ehdottoman tarpeellisiksi kokemani tekstit. Turha kai sanoakaan, että juuri tämän otsikon alle kertyy kaikkein eniten luettavaa. Tietoa kertyy aivan liian nopeasti, ja järjestelemättömien – mutta inspiroivien – linkkien jono venyy venymistään.

Tilanne kirjanmerkkien suhteen oli jotakuinkin hallinnassa, kunnes aloin kirjoittaa blogia. Sen jälkeen homma levisi käsiin aivan täysin. Törmään kaiken aikaa kiinnostaviin asioihin, joita jätän hautumaan mieleeni. Niistä saattaa ajan kuluessa kehkeytyä jotakin, josta kirjoitan blogitekstin.

Olin järjestämässä kirjanmerkkejä ja poistamassa sellaisia, jotka eivät enää tunnu niin tärkeiltä kuin silloin, kun ne muistiin tallensin. Valitettavan suuri määrä lukuisista muistiin laitetuista teksteistä tuntui edelleen välttämättömiltä lukea ajatuksella joskus. Aloin tuntea itseni levottomaksi, kun järjestäminen tuntui loputtomalta hommalta. (Muistan hyvin, miten tavaran kanssa oli joskus vastaavia ongelmia.) Niinpä vaihdoin lennossa sijaistoimintoon ja aloin kirjoittaa tätä tekstiä. Välillä tuntuu, että sijaistoiminnot saavat minut tekemään enemmän asioita valmiiksi, kuin itse tarkoitus ryhtyä tekemään jotakin…

Minulla on tällä hetkellä kirjanmerkeissä noin 30 blogia. Osaa seuraan säännöllisesti, osaa silloin tällöin. Osa odottaa sitä, että kahlaan niitä läpi jonkin verran, tietääkseni aionko lukea blogia jatkossa. Englanninkielinen maailma on täynnä blogeja minimalismista ja elämän yksinkertaistamisesta, ja vaatii perehtymistä selvittää, mitä haluan todella seurata. Välillä laitan muistiin uusia blogeja (kaikenlaisista aiheista), jotka sitten poistan lähes yhtä nopeasti. Kaikkea vaan ei pysty seuraamaan, vaikka blogi olisi kiinnostavakin. Johonkin on pakko vetää raja. Sen rajan vetäminen vaan ei ole mitenkään helppoa.

Mietin nykyään tarkoin mitä mediasta seuraan. Ensimmäisenä karsin pois kaiken, mikä ei tuota minulle mitään positiivista lisäarvoa. En halua kuulla kaikista maailman kärsimyksistä ja sodista. Tiedän ilmankin, että kärsimystä maailmaan mahtuu ja paljon. Valitettavasti en pysty muistamaan elämäni ajalta yhtäkään ajanjaksoa, ettei jossain päin maailmaa olisi ollut sotaa. Se, että minä lukisin ja kärsisin myös, ei auta ketään.

En varsinaisesti seuraa uutisia, mutta kuulen niitä välillä radiosta. Satunnaisia uutisia käyn lukemassa välillä netistä. Valitsen tarkoin mistä luen. (Helsingin Sanomien tapa toimia, ”saat lukea viisi maksutonta artikkelia viikossa”, on loistava rajaamaan itselle ei niin välttämättömien uutisten lukemista.) Ääliömäiset lööpit ja tyhjänpäiväiset juorut ovat turhaa ajanhukkaa, kun on niin paljon oikeasti kiinnostavia asioita joihin voi perehtyä ja rajallista kapasiteettiaan käyttää.

Tiedonjano on mukavaa, mutta liika on liikaa siinäkin. Kiinnostukseni monenlaisiin asioihin on aina varmistanut sen, että minulla riittää tekemistä. Olen kiitollinen tiedonjanostani, mutta minun on opittava vetämään rajoja myös sen suhteen. Elämä vaan on helpompaa, kun ei rönsyile jatkuvasti joka suuntaan, vaan valitsee mikä on itselle kaikkein olennaisinta. Valitettavasti tiedon kohdalla vain siihen olennaiseen keskittyminenkin voi nykyisin saatavilla olevilla tietomäärillä johtaa mahdottomaan tilanteeseen.

P.S. Sattumalta törmäsin Yle Areenassa Maria Petterssonin aihetta käsittelevään radio-ohjelmaan (kesto noin 56 minuuttia) otsikolla Tietotulva sekoittaa pään. Kannattaa kuunnella jos aihe kiinnostaa!

Syksy on uusien asioiden aikaa

Nautin kesän lämmön vaihtumisesta syksyn kuulauteen ja viileyteen. Syksy on minulle valtavan rakas vuodenaika kaikkine tuoksuineen, sateineen ja tuulineen. Nautin pimenevistä illoista ja luonnon väriloistosta. Syksyisin innostun usein myös kokeilemaan jotakin uutta tai perehtymään johonkin mukavaan tekemiseen, mikä on päässyt vuosien saatossa jäämään vähemmälle.

Mietin vuosikausia uuden kameran ostamista, ja sain sen vihdoin hankituksi. Syksyn mittaan aion opetella kameran käyttöä. Ajattelin myös elvyttää käsin kirjoittamisen taitoani. Kirjoitan käsin asioita ylös muistikirjaani, mutta yleensä nopeasti ja kiinnittämättä huomiota käsialaan. Se kostautuu kun pitäisi yrittää saada selvää kirjoittamastaan. Saatan osallistua kirjoituskurssille, se sopisi kuin nenä päähän käsialaharjoitusteni kanssa.

Yritän olla ahnehtimatta syksyyni liikaa uusia asioita, jotta vanhoille rakkaille asioillekin jää tilaa. Syksyisin sukkalangoilla on tapana vetää vastustamattomasti puoleensa, samoin hyvillä kirjoilla.

Uusien asioiden opetteleminen tai vanhojen harrastusten elvyttäminen tuo piristystä arkeen. Rohkeus kokeilla uutta voi yllättää positiivisesti. Pidin itseäni aina surkeana piirtäjänä, maalaaminen ei sujunut yhtään paremmin. Koulun kuvaamataidon tunnit olivat yhtä tuskaa. Vesivärimaalaukseni olin maalannut niin tarkkaan tasaiseksi, että opettaja totesi minusta tulevan varmasti hyvän maalarin. Hän tarkoitti seinien maalaamista, ei suinkaan ennustanut menestyksekästä taidemaalarin uraa. Sen jälkeen hän otti pensselin käteensä ja paranteli työni mieleisekseen.

Myöhemmin eri oppilaitoksessa toinen opettaja katsoi maalaustani, kysyen miten pitkään olin harrastanut maalaamista. Yllätyimme molemmat, minä kysymyksestä ja hän vastauksesta. Tuo työ oli ollut minulle aivan yhtä pakkopullaa kuin kuvaamataidon tunnit aina ennenkin, enkä todellakaan harrastanut vapaa-ajallani mitään aiheeseen liittyvää.

Jotakin tuosta tilanteesta ilmeisesti oli jäänyt mieleen kytemään, sillä otin aikuisiällä vapaaehtoisesti kynän ja paperia ja aloin piirtää mallista. Yllätys oli melkoinen kun paperille ilmestyvä kuva muistutti hämmästyttävästi malliaan. Myöhemmin aloin kaivata väriterapiaa ja hankin öljyvärit. Maalaaminen oli todella rentouttavaa ja hauskaa puuhaa. Myöhemmin olen saanut väriterapiaa useamman asunnon seiniä maalatessa. Samalla olen ajatellut lämmöllä entistä kuvaamataidon opettajaani. Ei hän aivan väärässä ollut, seinien maalaaminen on ehkä kuitenkin enemmän minun juttuni.

Kirjaston musiikkiosasto on mainio paikka kokeilla jotakin uutta. Lainaan usein musiikkia levyn kansien ja kappaleiden nimien perusteella, tietämättä itse artistista yhtään mitään. Menetelmä on ollut oikein onnistunut, olen löytänyt paljon nautittavaa musiikkia, johon tuskin olisin muulla tavoin tullut törmänneeksi. Levyä soittimeen laittaessa saa hetken jännittää menikö oma ajatus musiikin tyylistä yhtään yksiin todellisuuden kanssa. Yllätykset ovat olleet lähes poikkeuksetta positiivisia ja virkistäviä.

On kovin vaikeaa tietää mitä kaikkea osaamme tai mistä kaikesta voisimme pitää, jos emme kokeilekaan. Kannattaa olla avoimin mielin ja kokeilla rohkeasti kaikenlaisia asioita jotka kiinnostavat. Kaunista ja virkistävää syksyä meille kaikille!