Paperinkulutuksen vähentäminen

Ilmastodieetti.fi -laskurin kulutusta tarkastelevassa osiossa lehdet, kirjat ja paperi muodostavat oman erillisen osansa. Se sai minut miettimään paperinkulutuksen vähentämistä. Koska laskuri määrittelee hiilijalanjäljen koon kulutetun euromäärän mukaan, kaikki paperinkulutus ei tuloksessa näy.

Postiluukussani on jo monta vuotta ollut tarra ”ei mainoksia ja ilmaisjakelua”. Paperilaskut ovat aikoja sitten vaihtuneet e-laskuihin. Nämä keinot vähensivät kotiin tulevan paperin määrää jo paljon. Lisää vähennystä tuli, kun minimalismiin tutustumisen myötä lopetin useamman kodin- ja sisustuslehden tilauksen, ja vähensin lehtien irtonumeroiden ostamista.

Minulle tuli puolen vuoden ajan sanomalehti lauantaisin ja sunnuntaisin. Aluksi tuntui ihanalta lukea lehteä viikonloppuaamuisin, mutta loppuvaiheessa se tuntui välillä lähinnä velvollisuudelta ja lopulta tarpeettomalta. Kun tilaus muutama kuukausi sitten päättyi, ajattelin, että jos kaipaan viikonloppulehteä, voin aina käydä ostamassa sellaisen kioskilta.

Tällä hetkellä minulle tulee lahjatilauksena yksi aikakauslehti. Lehtien irtonumeroita ostan hyvin harvoin, lähinnä tilapäisessä mielenhäiriössä, kun olen allapäin ja kaipaan pientä hemmottelua. Silloin saatan unohtaa, ettei kaupan lehtihyllystä juuri löydy lehtiä, joita todella haluaisin ostaa. Näin tapahtuu muutaman kerran vuodessa.

Miten voisin vielä vähentää paperinkulutustani?

Lehdet

Lehtiä voi tulla postiluukusta myös tilaamatta. Kun kaikki erilaiset asiakas- ja jäsenlehdet sattuivat tulemaan lyhyen ajan sisällä, ja kasautuivat pöydälle odottamaan lukemista, päätin tehdä asialle jotakin. Mitkä niistä todella halusin lukea, ja mitkä tuntuivat lähinnä velvollisuuksilta?

Sähköyhtiön lehden olisin voinut kaikki nämä vuodet laittaa suoraan paperinkeräykseen, mutta luin sen silti. Siinä ei ollut minulle yhtään mitään. Kolmessa jäsenlehdessä oli usein mielenkiintoista luettavaa, mutta jostain syystä ne odottivat lukemista joskus pitkäänkin. Lopulta niiden lukeminen muuttui velvollisuudeksi. Erään yrityksen asiakaspostitus on turhaa paperijätettä. Aion lopettaa koko asiakkuuden, jolloin myös postitus loppuu.

Kirjoitin neljä sähköpostia, joissa ilmoitin lukevani lehdet mieluummin netissä. Tämä muutaman minuutin homma olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. Oloni keventyi välittömästi. Jäsenlehtien ilmestymisestä ilmoitetaan sähköpostilla, joten niiden lukeminen ei pääse unohtumaan.

Hyvin pienellä vaivalla sain lopetettua lehtipinon kertymisen ja siitä seuraavan velvollisuudentunteen. Samalla vähensin paperijätettä.

Kirjat

Olen ulkoistanut kirjahyllyni kirjastoon. Kotoani löytyy yleensä enemmän kirjaston kirjoja kuin omiani; tällä hetkellä omistan vain kolme.

Kirjat ovat ihania! Luen paljon, mutta yritän välttää kirjojen ostamista. Tilaan vuosittain syntymäpäiväkseni ja jouluksi muutaman kirjan, joita en saa kirjastosta, ja joita ei ehkä koskaan tulla kääntämään suomeksi, ja lahjoitan ne luettuani kirjastolle. Harkitsen ostokseni tarkkaan. Kirjapaketin avaaminen on vuoden parhaita hetkiä, ja tästä suuresta ilosta en aio luopua.

Kesäisin käyn kirjatapahtumassa, jonka houkutuksia on vaikea vastustaa. Mukaani tarttuu aina jonkinlainen pino kesälukemista. Tänä vuonna pyrin harkitsemaan ostoksiani tarkemmin. Yritän karsia ostoksiani niin, että ostan mukaani vain erityisen merkityksellisiksi kokemani kirjat. Muiden kirjojen kohdalla voin laittaa kirjan nimen muistiin, jotta voin myöhemmin katsoa, löytyisikö sitä kirjastosta.

Muu paperi

Olen vuosien kuluessa onnistunut vähentämään paperitavaran kulutustani. Ajat ja tavat ovat muuttuneet.

Ostan yhden kalenterin ja muutaman postikortin vuodessa. Nippu kirjekuoria kestää vuosia, niin harvoin kirjekuoren tarvetta nykyään enää on. Päiväkirjan kirjoittamista varten ostan tarvittaessa muistikirjan tai vihon. Valitsen yksinkertaisen ja edullisen, sillä kun otan käyttööni uuden muistikirjan, silppuan samalla edellisen.

Suosisin monestakin syystä mielelläni kierrätyspaperista tehtyä muistikirjaa tai vihkoa, mutta niitä on kirjakaupassa tarjolla ihmeen vähän. En pidä kovalle valkoiselle paperille kirjoittamisesta, millaista suurin osa kaupan valikoimasta viimeksi käydessäni oli. Kierrätyspaperi tai muu pehmeämpi paperi tuntuu mukavammalta kynän alla. Sävyltään pehmeämpi paperi on myös kaksin verroin ilo silmälle, kun paperista heijastuva valo ei häikäise silmiä.

Muistilappuja tai -lehtiöitä en ole ostanut enää vuosiin. A4-paperia tulee aina jostakin enemmän kuin tarpeeksi kauppalistojen tekemistä varten. Esimerkiksi yhden ainoan petauspatjan tilaus tuotti minulle samat tilaustiedot viidellä (!) eri paperilla. En käsitä mitä järkeä siinä on, mutta niistä papereista teen taas 40 kauppalistaa.

Lopuksi

Vuosien ajan postiluukun kolahdus oli minulle suuri ilo. Se tarkoitti mainoskatalogeja, aikakauslehtiä ja kaikenlaista muuta paperia. Kun aloin tarkemmin miettiä, mitä jätepaperikasaan oikein päätyi, suhtautumiseni postiluukun kolahdukseen muuttui.

Postiluukkuni ei ole koskaan ennen kolahtanut niin harvoin kuin nykyään. Välillä menee viikkoja ilman postia. Kirjoitettuani ne edellä mainitut neljä sähköpostia, sain välillä kadonneen postiluukun kolahdukseen liittyvän ilon takaisin, mutta aivan eri merkityksessä kuin ennen.

On ilo tietää, että kun postiluukku kolahtaa, sieltä tuleva posti on todella joko merkityksellistä tai toivottua.

Kirjavinkkejä lukutoukille – ja miksei muillekin!

Kirjoja lukiessa voi parhaimmillaan tuntea kaiken täyttävää onnellisuutta. On lahja voida uppoutua aivan toisenlaiseen maailmaan, jossa omista arkielämän murheista ei ole tietoakaan. Toisaalta kirja voi toimia vertaistukena elämän eri vaiheissa, tuoda kohtalotoverin rinnalle kulkemaan. Kirjat myös laajentavat ajatusmaailmaa, oli kyse sitten tieto- tai kaunokirjallisuudesta.

Erling Kagge: Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä

Hiljaisuus on yksi niistä teemoista, joihin palaan aina uudelleen. Kun kirjaston uutuushyllyssä oli kerralla kaksi kirjaa aiheesta, poimin molemmat nopeasti mukaani.

Erling Kaggen pientä kirjaa lukiessani hymyilin koko ajan, ja loppua kohti hymyni vain leveni. Teki mieli viivytellä, ettei kirja loppuisi niin nopeasti! Tällä miehellä on taatusti kokemusta hiljaisuudesta: Erling Kagge on ensimmäinen ihminen, joka on sekä kiivennyt Mount Everestille että ylittänyt Pohjois- ja Etelänavan.

Kirja oli yhdistelmä minimatkakertomuksia ja kiinnostavia ajatuksia hiljaisuudesta – ja hiljaisuudelta pakenemisesta. Miten ja minne pakenemme hiljaisuutta, millaisia keinoja käytämme välttyäksemme hiljaisuuden kohtaamiselta? Miten voisimme löytää hiljaisuuden?

”Itse jouduin kulkemaan kauas, mutta nyt tiedän, että hiljaisuus on mahdollista löytää kaikkialta. Täytyy vain vetäytyä. Voit löytää oman Etelänapasi.”

Outi Ampuja: Hyvä hiljaisuus

Outi Ampuja on tietokirjailija ja tutkija, joka on tutkimustyössään tarkastellut muun muassa ääniympäristöjä, melua ja hiljaisuutta. Hyvä hiljaisuus perustuu Suomalainen hiljaisuus -kilpailun kautta kerättyyn aineistoon ja pohtii, miten hiljaisuus ja onni niveltyvät toisiinsa.

Hiljaisuus on monipuolisuudessaan kiehtova aihe. On hyvää, rauhoittavaa ja parantavaa hiljaisuutta. On ahdistavaa ja pelottavaa hiljaisuutta. On luonnon hiljaisuutta, jossa on kuitenkin oma viehättävä äänimaailmansa. Hiljaisuuden voi myös menettää jatkuvalle tinnitukselle.

Kirja pohtii hiljaisuuden merkitystä ja roolia ihmisen eri elämänvaiheissa, ja erilaisissa hiljaisuuden paikoissa. Erityisen mielenkiintoista oli lukea sodan käyneiden miesten kokemuksista rintamalla, mitä hiljaisuus siellä oli heille merkinnyt.

Ja jos minulta kysytään, mitä mieltä olen ajatuksesta, että kirjastoista tehtäisiin ”olohuoneita” taustamusiikkeineen, niin voin vain sanoa, että ei ikinä! Julkiset paikat ovat jo nyt tulvillaan ääntä, myös suoranaista melusaastetta, ja ääntä kaipaavat saavat sitä korviinsa hyvin helposti, kuten katukuvasta voi nähdä.

Hiljaiset tilat ja alueet ovat tärkeitä. Nykyisen hektisen ja alati piippaavan, tärisevän ja vilkkuvan elämän vastapainoksi tarvitaan hiljaisia paikkoja, joissa voi rauhoittua.

Antti Jauhiainen & Joona-Hermanni Mäkinen: Hyvinvointivaltion vastaisku

Ajattelin eräänä iltana vähän vilkasta, olisiko tämä kirja kuivakkaa pakkopullaa sinänsä kiinnostavasta aiheesta, vai voisiko sen lukemisesta nauttia. Kirja tempaisi mukaansa ensivilkaisusta. Teksti on helppolukuista, aiheita käsitellään käytännönläheisesti, ja ilmava taitto kuljettaa mukavasti eteenpäin.

Kirjoittajat etsivät vastausta siihen, miten suomalaista hyvinvaltiota tulisi kehittää, ja miten vapaus ja demokratia voivat kukoistaa tulevaisuuden Suomessa. He ovat haastatelleet yhdysvaltalaisia talouden ja politiikan asiantuntijoita, muun muassa maailman tunnetuimpana intellektuellina pidettyä Noam Chomskya. (Hänen ajatuksiaan voi kuulla myös Yle Areenasta löytyvässä dokumentissa Dok: Requiem for the American Dream.)

Kirjassa käsitellään monia mielenkiintoisia aiheita, kuten hyvinvointivaltion menestystä ja saavutuksia, työelämän ja palkkatyön kehittämistä, tuloeroja, hyvinvointivaltion rahoittamista, kulutusyhteiskunnan ongelmia arjessa ja demokratian kehittämistä.

Yksi pysäyttävimpiä kohtia kirjassa on taloustieteilijä Robin Hahnelin haastattelu, missä hän ihmettelee suomalaisten suhtautumista hyvinvointivaltioonsa. Mallia arvostetaan, mutta samalla koetaan, että siitä on luovuttava, koska siihen ei ole enää varaa. Hahnelin mukaan varojen puute ei pidä paikkaansa, vaan rahat riittäisivät Suomessa entistä runsaampiin ja laadukkaampiin julkisiin palveluihin.

”Suomen bruttokansantuote oli 3,74 kertaa suurempi vuonna 2010 kuin vuonna 1960. Suurempi osa uudesta vauraudesta on mennyt Suomessakin ylempiin tuloluokkiin. Rahaa on myös valunut ulkomaisten suuryritysten osakkaille. Koska verotuksen kokonaisuutta on hiottu pikemminkin progressiota pienentäen ja yritysten verotusta on laskettu, julkisiin hyödykkeisiin on ollut vähemmän rahaa käytettävänä. Julkisilla hyödykkeillä tarkoitan esimerkiksi laadukasta infrastruktuuria, koulutusta, maksutonta terveydenhuoltoa ja turvaverkkoja työttömille, työkyvyttömille, asunnottomille ja perheille. Niihin sisältyvät myös lakisääteiset työntekijöiden vapaat ja kunnianhimoiset julkisrahoitteiset täydennyskoulutusohjelmat työntekijöille.”

Suosittelen kirjaa ihan kaikille. Se on hyvä muistutus siitä, että hyvinvointivaltio on ollut menestys, jota kannattaa kehittää edelleen, ei purkaa pala palalta, kuten tällä hetkellä näyttää suunta olevan.

Kirjan toisen kirjoittajan, Joona-Hermanni Mäkisen, ajatuksia voi lukea myös Ylen nettisivujen kolumnista.

Aki Suokko & Rauli Partanen: Energian aika – Avain talouskasvuun, hyvinvointiin ja ilmastonmuutokseen

Luin tämän kirjan heti Hyvinvointivaltion vastaiskun jälkeen, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Kirjoissa käsitellään osin samoja aiheita, mikä syvensi lukukokemusta. Myös tämä kirja on selkeästi kirjoitettu ja sai minut heti ensilehdiltä mukaansa.

Energiantuotanto ei kuulu erityisiin kiinnostuksenkohteisiini, mutta aihetta oli käsitelty niin selkeästi ja kiinnostavasta näkökulmasta, että siitä luki mielellään. Minulle kirjan nautinnollisinta antia oli kuitenkin sen monipuolinen pohdinta erilaisista yhteiskunnallisista aiheista. Ajatuksia herättävät kysymykset ovat aina hyväksi, kuten tässä:

”Vuoden 1950 jälkeen tehdyn työn määrä on vähentynyt viidenneksellä. Työn tuottavuus on 1950-luvultakin seitsenkertaistunut. Miksi emme vuonna 2008 valinneet 1950-luvun materiaalista elintasoa ja yksipäiväistä työviikkoa? Milloin elintaso on niin korkea, että parantunutta tuottavuutta käytetään enemmän vapaa-ajan lisäämiseen sen sijaan että tuotetaan ja kulutetaan entistä enemmän?”

Kirja painottaa energian merkitystä nykyisen hyvinvoinnin ja elintason saavuttamisessa, ja käsittelee näiden välistä kytköstä. Kun kirjan takakansiteksti tiivistää loistavasti sen, mistä kirjassa on kyse, niin en lähde keksimään pyörää uudelleen:

”Nykyään yksi työntekijä voi hoitaa työt, joihin ennen vaadittiin satoja ihmisiä. Tarvitaan vain teknologiaa ja sille käyttövoimaksi energiaa. Yhä enemmän ja enemmän energiaa. Ilmastonmuutoksen myötä vanhat keinot eivät kuitenkaan enää päde. Mikä neuvoksi, kun panoksena ovat talouden kasvu ja yhteiskunnan vakaus?

Energian aika sukeltaa syvälle yhteiskunnan, energian ja talouden riippuvuussuhteiden vyyhtiin ja tarjoaa kiihkottomalla ja monitahoisella pohdinnallaan avaimet tähän kiperään aiheeseen. Riittääkö energiantuotannon muutos vai pitääkö muuttaa yhteiskunnan perusperiaatteet?”

Tämä kirja osasi yllättää minut. Se osoittautui yhdeksi kiinnostavimmista kirjoista, joita olen pitkään aikaan lukenut.

Anni Kytömäki: Kivitasku

Olen kaunokirjallisuuden suhteen vaativa, ja jos kirja ei miellytä, jätän sen nopeasti kesken. Anni Kytömäen tapa kirjoittaa täyttää kaikki kaunokirjallisuudelle asettamani toiveet. Jo Kultarinta teki minuun vaikutuksen ja Kivitasku jatkoi samalla linjalla.

Kytömäki kirjoittaa erityisen kaunista ja poikkeuksellisen rikasta suomen kieltä. Hänellä on taito kertoa koskettavia tarinoita, luoda pala palalta kudelma, joka onnistuu myös yllättämään lukijansa. Minun oli vaikea laskea kirjaa käsistäni, sillä halusin saada tietää miten tarina etenee, ja pitävätkö arvaukseni asioiden todellisesta luonteesta paikkansa. Kirja on kolmella aikatasolla kulkeva sukupolvitarina, mikä sai lukiessa miettimään, miten henkilöt lopulta kytkeytyvät toisiinsa.

Pidän siitä, että Kytömäen kirjoissa tarinoiden henkilöillä on vahva yhteys luontoon. Luonto ei ole vain tausta tai kulissi, jota vasten henkilöt elävät, vaan he ovat osa sitä. Hänen kirjansa tarjoavat myös mielenkiintoista luontotietoa. Kivitaskua lukiessa en voinut välttyä ajattelemasta, miten huolettomasti ikiaikaista ja korvaamatonta luontoa käytetään resurssina erilaisiin ihmisen tarpeisiin.

Kirjan tarina piti otteessaan loppuun asti. Kivitasku on minulle niitä kirjoja, jotka haluaa viimeisen sivun käännyttyä aloittaa uudelleen alusta. Mutta ei aivan heti, sillä hetken on saatava nauttia siitä haikeuden ja täyttymyksen tunteesta, minkä kirjan päättyminen ja tarinan palojen asettuminen paikoilleen aiheuttaa.

Kivitasku on yli 600-sivuinen järkäle – sekä tarinaltaan että kooltaan – ja sen pitkäaikainen kannatteleminen sängyssä lukiessa saattoi muun rasituksen ohella vaikuttaa ranteeni kipeytymiseen. (Mikä ei ole vieläkään ohitse, en vain malttanut olla viimeistelemättä tätä jo lähes valmiina odottanutta tekstiä luettavaksenne.) Tarina tempaisi mukaansa niin, etten tullut huomioineeksi millaisessa asennossa ranteeni kirjan painon alla oli.

Tänäänkin on hyvä päivä lukea.

P.S. Tällä hetkellä en vielä tiedä tulenko julkaisemaan tekstin ensi viikolla. Tämä viikoiksi venähtänyt kirjoitustauko on muistuttanut minua siitä, miten tärkeää kirjoittaminen minulle on. Olen tuntenut alakuloa, kun tärkeä osa elämääni on ollut poissa. Ajatuksena on kokeilla varovasti ja lyhyitä aikoja kerrallaan miltä kirjoittaminen tuntuu ja miten ranteeni siihen reagoi. Minun on opeteltava tauottamaan kirjoittamistani ja löydettävä itseeni sen verran levottomuutta, etten juutu enää pitkiksi ajoiksi paikoilleni.

Kommenttien pariin palaan myöhemmin. Lämmin kiitos huolenpidostanne ja myötätunnostanne tämän rannevaivan suhteen. Kiitos myös hyvistä käytännön vinkeistä, niistä on ollut apua.

”Mitä mieltä olet ihmisoikeuksista?”

Otsikon kysymys esitettiin minulle viime kesänä kadulla. Mitä tahoa kysyjä edusti, sitä en muista. Kysymys sai minut ärsyyntymään. Olin menossa bussille, eikä ylimääräistä aikaa ollut. En pysähtynyt.

Ärsyyntymiseni ei syntynyt tyhjiössä. Kuluvan vuoden aikana kanssani on haluttu keskustella milloin mistäkin tärkeästä asiasta. Kerrottu, miten paljon pienelläkin kuukausilahjoituksella voisi saada aikaan. Muistutettu, miten monet tahot maailmassa tarvitsisivat apua. Pari viikkoa sitten sain saman viikon aikana keskustella kahdesti lasten oikeuksista.

Kyse ei ole siitä, ettenkö välittäisi. Päinvastoin.

Viimeisin keskustelu ylitti kestokykyni rajat ja muuttui sielunhoidoksi. En kestänyt enempää painostusta ja syyllisyyden herättämistä. Tulin surulliseksi ja tunsin pohjatonta riittämättömyyden tunnetta. Kuunneltuani, vastattuani kysymyksiin ja vahvistettuani, että koen asian tärkeäksi, aloin kertoa mitä ajattelen.

Kerroin olleeni jo vuosia kuukausilahjoittaja, lahjoitan rahaa luonnon hyväksi. Lähes joka kuukausi mietin, onko minulla siihen varaa, vai pitäisikö sekin raha laittaa säästöön tulevan varalle. Kerroin niistä monista tahoista ja tärkeistä asioista, joiden hyväksi minulta on pyydetty lahjoitusta. Turhautumisesta, surusta ja hiljalleen valtaavasta kyynistymisestä, jota en haluaisi kokea.

Kerroin, että lahjoittaisin mielelläni rahaa monien tärkeiden asioiden hyväksi, jos minulla olisi mistä lahjoittaa. Kerroin, mitä hänen pyytämänsä summa minun arjessani merkitsee. Minulle kyse on summasta, joka minkä tahansa tuotteen hintalapussa vaatii harkitsemaan, onko ostos todella tarpeellinen.

Kerroin päätyneeni ajatukseen, että jokainen meistä voi tehdä jotakin, mutta yksi ihminen ei voi pelastaa koko maailmaa. Minä teen mitä voin jo nyt. Ja silti mietin, jokaisen tärkeän asian kohdalla, että voisinko kuitenkin tehdä enemmän? Eikä se ajatus jätä rauhaan.

Tunsin maailman painon sydämelläni. Arkinen ruokakauppakäynti oli muuttunut keskusteluksi eriarvoisuudesta. Muistutukseksi siitä, miten monella tavalla hyvin meidän asiamme täällä Pohjolassa ovat. Olin sekavissa tunnelmissa. Tunsin toisaalta myötätuntoa ja surua, riittämättömyyttä maailman hädän edessä. Toisaalta tunsin syvää kiitollisuutta onnekkuudestani.

Kuukausilahjoittajia kerännyt, ystävällinen ja hämmästyttävän positiivinen ihminen kertoi, että ohikulkevista ihmisistä noin yksi viidestäkymmenestä pysähtyy. Näistä pysähtyneistä noin yksi viidestäkymmenestä ryhtyy lahjoittajaksi.

Ennen kuin hyvän ja polveilevan keskustelun päätteeksi toivotimme toisillemme hyvää päivänjatkoa, hän sanoi:

”Sinä teet jo paljon. Älä murehdi.”

Voi kun se olisikin niin helppoa.

P.S. Kirjoitin tämän tekstin yli viikko sitten. Mietteeni eivät ole jättäneet minua rauhaan. Tiedättekö sen ilmiön, kun omiin hiljaisiin pohdintoihin alkaa tulla yllättäen vastauksia ulkopuolelta? Katsoin juuri Yle Areenasta John Websterin ilmastonmuutoksesta kertovan dokumentin Tulevilla rannoilla. Kuinka sopivaa, että monenlaisia ajatuksia ja tunteita herättävän dokumentin kantava kysymys on: Mitä yksi ihminen voi tehdä? Saman teeman saattoi havaita myös Riitta Kylänpään kirjoittamassa Pentti Linkolan elämäkerrassa, jota lukiessa sain eilen selkäni kipeäksi, kun en mitenkään voinut laskea kirjaa käsistäni ennen viimeistä sivua.

Niin, mitä yksi ihminen voi tehdä? Kiitos John Websterin ja Pentti Linkolan, minä sain siihen vastauksen.

Enemmän.

 

Kesän kirjavinkit ja Minimalismin Ilo lomailee

Laitan blogin tuttuun tapaan kesälomalle. Eikä kesälomaa ilman mielenkiintoista luettavaa!

Aina on sopiva sää lukea, mutta etenkin sadepäivien ja uuvuttavien helteiden varalle kaipaan hyviä kirjoja. Minun kesäkirjapinoni on vielä etsimättä, mutta ajattelin antaa teille muutamia lukuvinkkejä kirjoista, joiden parissa itse olen lähiaikoina viihtynyt.

Juha T. Hakala: Kohtuuden kirja – Näkökulmia ääriyhteiskuntaan

Kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Vetävällä kynällä kirjoitettuja huomioita nykypäivän elämänsuorittajista, joiden sanavarastosta käsite ’liikaa vaadittu’ on päässyt katoamaan. Välillä kirja huvittaa, välillä hirvittää, ja pitkin matkaa ihmetyttää, että miten tähän oikein on tultu.

Ilana Aalto: Paikka kaikelle – Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan

Onko minimalismista blogia kirjoittavan soveliasta tunnustaa tarttuneensa viime aikoina julkaistuihin tavaran vähentämistä käsitteleviin kirjoihin ikään kuin velvollisuudentunnosta? Tunnustan. Tavaratulvan torjunta alkoi tulla jo korvista.

Yllätys olikin melkoinen, kun Paikka kaikelle oli kuin virkistävä tuulahdus raikasta ilmaa! Kirja tarkastelee tavaratulvan syntyä kulttuurihistorioitsijan (ja ammattijärjestäjän) näkökulmasta, ja kattaus on todella kiinnostava ja monipuolinen – unohtamatta myöskään vinkkejä oman kodin tavarakaaoksen selvittämiseen. Luin kirjan ahmimalla, enkä saanut vielä kyllikseni, vaan aion lukea sen uudelleen kaikessa rauhassa.

Tämä kirja saisi paikan kirjahyllystäni jos minulla sellainen olisi.

Tim Walker: Lost in Suomi – Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia

Viihdyttävä kirja amerikkalaisen miehen yrityksestä ymmärtää vaimonsa kotimaan eriskummallista kulttuuria ja päästä siihen sisään. Kun amerikkalainen opettelee tervehtimään suomalaisten tavoin, ja suomalaiset puolestaan tulevat puolitiehen vastaan amerikkalaista kulttuuria, tuloksena molempien kulttuurien varsin keskeiset piirteet tulevat näkyviksi.

Kirjoittaja on toiminut opettajana sekä Yhdysvalloissa että Suomessa, joten myös koulumaailma on kirjassa keskeisessä osassa. Millaisia syitä mahtaa olla jo myytiksi kasvaneen ”maailman parhaan koulun” taustalla? Pohdiskelua aiheuttavat myös opettajainhuoneen kahvikassa, lautasen syöminen tyhjäksi ja muut kouluympäristön kommervenkit.

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise – poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa

Poskisuukkokulttuurin mutkikkuus, kostean ilmanalan haasteet asumiselle ja suomalainen sankariäiti, siinä muutamia aihepoimintoja kirjasta. Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää on lukea ranskalaisen ja suomalaisen kulttuurin eroista vanhemmuudessa ja lasten kasvatuksessa. Miten eri tavoin äitiys voidaankaan nähdä ja kokea. Hilpeyttä herättää vastasyntyneen pukeminen sairaalassa sekä äidin kokema suorastaan kylpylämäinen kohtelu.

Katariina Vuori: Lottovoittajien pöydässä – Tarinoita köyhyysrajan takaa

Suomalaisesta köyhyydestä puhutaan varsin vähän, näkyvimmillään aihe on joulun alla. Eri mittareiden mukaan Suomessa on 800 000-900 000 köyhää. Pitkäaikaisköyhiä on noin 100 000. Leipäjonoissa käy viikoittain 20 000 suomalaista. Äärimmäisessä köyhyydessä elää 30 000 ihmistä tai kotitaloutta. Lottovoittajien pöydässä tarkastelee köyhyyttä eri kulmista, viitaten erilaisiin aiheesta tehtyihin tutkimuksiin ja tutustuen käytännössä kolmannen sektorin tarjoamaan apuun. Kirja kertoo myös 12 suomalaisen köyhän ihmisen tarinan.

Tällaiselle kirjalle on selvästi tarvetta. Vai mitä muuta pitäisi ajatella siitä, että kirjan kirjoittajan mukaan suhtautuminen köyhiin ei ole juurikaan muuttunut parissa sadassa vuodessa? Olisi ehkä aika oppia jotakin. Kirjan ulkoasu on kaunis, ja Vesa Rannan valokuvat tuovat aiheen vielä vähän lähemmäs lukijaa.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

Miten Kiinan yhden lapsen politiikkaa käytännössä toteutettiin? Miten sitä valvottiin ja millaista byrokratiaa lapsen saamiseen liittyi? Miten kansalaiset yhden lapsen politiikan kokivat ja millaisia seurauksia sillä oli? Muun muassa näihin kysymyksiin mielenkiintoinen kirja ajatuksia herättävästä aiheesta tarjoaa vastauksia.

Minimalismin Ilo jää tavallista pidemmälle kesätauolle. Seuraavan kerran blogista löytyy uutta luettavaa 6.9.

Antoisia lukuhetkiä ja oikein rentouttavaa kesää teille kaikille!

12 tunnin lukumaraton

Onko käsite 12 tunnin lukumaraton tuttu? Olin saman tien myyty ajatukselle, kun se aikoinaan netissä silmiini osui.

Lukumaratonin idea on varata 12 tuntia aikaa vain lukemista varten. Keskeytyksiä pyritään välttämään. Etukäteen huolehditaan, että lukumaratonpäivälle on valmiina hyvää ruokaa, juomaa ja muita eväitä. Eihän sitä kukaan maratonia tankkaamatta jaksa!

Lukumaraton on myös oivallinen lahja itselle tai perheenjäsenelle. Eräs perheenäiti oli toivonut syntymäpäivälahjaksi 12 tunnin lukumaratonin, johon sisältyivät tarjoilut pyydettäessä. Aivan loistava lahjaidea lukemisesta nauttivalle, jolla on siihen harvoin rauhallista ja keskeytyksetöntä aikaa.

Olen viettänyt muutamia lukumaratoneja, ja kun tämä teksti tulee luettavaksenne, vietän jälleen päivää kirjojen parissa. Luen, syön hyvin, jaloittelen välillä, ja luen lisää. Minulla on varattuna pino kirjoja, joista valitsen tunnelman mukaan houkuttelevimpia yksi kerrallaan.

Tällä kertaa pinosta löytyvät:

Dalai-lama, Desmond Tutu & Douglas Abrams: Ilon kirja – Ystävyydestä, rakkaudesta ja hyvästä elämästä
Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa
Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää
Eeva Kilpi: Nainen kuvastimessa
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Aloitan lukumaratonin ensin mainitulla Ilon kirjalla, joka on minulla parhaillaan kesken, olen päässyt siinä noin puoliväliin. Kirja kuvaa Desmond Tutun viisipäiväistä vierailua Dalai-laman luona tämän 80-vuotissyntymäpäivän juhlistamiseksi, ja keskusteluja joita ystävykset kävivät onnen ja ilon syvimmästä olemuksesta. Vaikuttava kirja, josta välittyy lämmin ja huumorintäyteinen tunnelma. Antaa ajateltavaa. Suosittelen.

Luen harvoin romaaneja, joten on poikkeuksellista, että niitä on tämänkertaiseen kattaukseen päätynyt kolmin kappalein. Nämä osuivat sattumalta eteeni kirjastossa, ja vaikuttivat kiinnostavilta. Saa nähdä miten kevyempi lukeminen tällä kertaa uppoaa.

Lopuksi vielä kirjavinkki unettomille. Edellisen lukumaratonini kirjapinosta löytyi Leeni Peltosen Valvomo – Kuinka uneton oppi nukkumaan. Hyvin kirjoitettu kirja tempaisi mukaansa, ja vaikka en ryhtynyt sen luettuani minkäänlaisiin toimenpiteisiin, nukuin monta yötä tavallista paremmin. Se oli yllättävä bonus mukavan lukukokemuksen lisäksi.

Millaisia kirjallisia herkkupaloja sinä olet viime aikoina lukenut?

Kesälukemista ja blogi lomailee

Lukeminen on yksi lempiajanvietteitäni. Viime vuosina olen viehättynyt lukemaan kävelemiseen, kirjoittamiseen ja yksinkertaiseen elämäntapaan liittyviä kirjoja. Luen toki paljon muutakin, mutta nämä aiheet ovat vetäneet minua erityisesti puoleensa.

Mikä yhdistää kävelemistä, kirjoittamista ja yksinkertaista elämäntapaa? Minua niissä kiehtoo vapaus.

Vapaus kulkea paikkoihin, joihin ei pääse mitenkään muuten.
Vapaus maalata sanoin ajatuksensa paperille.
Vapaus päästää irti elämästä kulutusyhteiskunnan pillin mukaan.

Aikaa on vähän ja kirjoja paljon. Kaikkea ei ehdi lukea, joten karsintaa on tehtävä. Joskus olen antanut ennakkoluuloille liikaa tilaa, ja ollut vähällä karsia lukulistaltani myös antoisiksi osoittautuneita kirjoja. Onneksi kiinnostukseni erilaisiin tapoihin elää ja ajatella on vahva, uteliaisuus yleensä lopulta voittaa. Nautin lukea kirjoja, jotka haastavat ajattelemaan toisin.

Olin ohimennen kuullut joitakin arvioita Tomi Astikaisen kirjasta Miten elää ilman rahaa. Kirjoittaja kokeili rahatonta elämää neljän vuoden ajan. Ajattelin, että kirja ei taida olla minua varten. Toisaalta olin utelias. Halusin tietää, onko kirjoittaja keksinyt jotakin, mistä saattaisi olla hyötyä.

Tiedä häntä, mutta kirja oli hyvin kirjoitettu, mukaansa tempaava ja ihmisten käyttäytymisestä kiinnostuneelle mielenkiintoista luettavaa. Se myös haastaa ajattelemaan totutusta poikkeavalla tavalla. Kirja saa maailman näyttämään mukavalta paikalta – jossa tosin tuhlataan valtavat määrät ruokaa.

Jo ennen tätä ennakkoluuloni olivat estää Timothy Ferrissin kirjan 4 tunnin työviikko lukemisen. Alaotsikko Unohda yhdeksästä viiteen -elämä, asu missä haluat ja ryhdy uusrikkaaksi ei myöskään innostanut. Lähinnä se sai aikaan silmänmuljahduksia ja hymähtelyjä, monta kertaa, sillä kirja tuli eteeni yhä uudelleen.

Uteliaisuus voitti jälleen. Kai tästäkin kirjasta jotakin voisi oppia?

Ja niinhän siinä kävi, että moni kirjoittajan kokema asia kuulosti kovin tutulta. Kuten se, miten läsnäoloa arvostetaan – myös meidän kouluissamme ja työpaikoillamme – enemmän kuin sitä, saadaanko mitään aikaan. On tärkeää näyttää tehokkaalta, tulokset ovat sivuseikka.

Toisaalta taas työn palvonnan kyseenalaistaminen on todella tervetullutta. Liian usein arvostetaan työtä työn vuoksi, ajattelematta seurasiko joskus tajuttomastakin rehkimisestä minkäänlaisia järkeviä tuloksia. Mielestäni suhteemme työhön on todella kummallinen.

Päivi ja Santeri Kanniston kirjaan Vapaana elämisen taito ei ollut vaikea tarttua. Miten tuollaista otsikkoa voisi vastustaa?

Kannistot ovat eläneet jo vuosia nomadeina, kiertäen ympäri maailmaa, mikä tietenkin näkyy heidän kirjoissaan. Matkailu ei ole minua varten, mutta nojatuolimatkailusta nautin. Uppoudun mielelläni fiksujen ihmisten hyvin kirjoitettuihin kirjoihin, joissa kirjoittaja matkustaa puolestani ja kertoo kokemastaan.

Tässä kirjassa pääpaino on yhteiskunnallisessa ja filosofisessa pohdinnassa ja keskusteluissa erilaisten, matkan varrella tavattujen ihmisten kanssa, ei niinkään itse matkustamisessa. Kirja on kuin tuulahdus raikasta ilmaa, oikein virkistävää aivojen tuuletusta. Luin kirjan jo kaksi vuotta sitten, ja taidan lukea tänä kesänä uudelleen. Kirja on sen arvoinen.

Seuraavaksi jotain ihan muuta.

Amerikkalaisen Marjorie Hillisin kirja Elä yksin ja nauti on kirjoitettu jo vuonna 1936. Vuonna 2009 painetun kirjan kansi kertoo, että kyseessä on klassikko-opas sinkkunaiselle. Viihdyin kirjan parissa, vaikken sen kohderyhmään kuulukaan. Yllätyksekseni kirja sivusi aihetta, josta itsekin kirjoitan, muun muassa näin:

”Tavarat joita et kelpuuta huoneeseen ovat yhtä tärkeitä kuin ne jotka päätät ottaa mukaan sisustukseen. Roju on nykyaikana yhtä vanhanaikaista kuin vaatimattomuus, ja yhtä hyvästä syystä. Roju sekoittaa ajatukset ja uuvuttaa. Liikaa tavaramäärää on vaikea pitää järjestyksessä. Se on jo itsessään rumaa, ja lisäksi se saa omistajansa näyttämään kuin tämä kuuluisi toiseen aikakauteen.”

Tavaran määrä ja laatu on ajattomampi aihe kuin tulisi äkkiseltään ajatelleeksi. Kirja on kiinnostava myös siitä näkökulmasta katsoen, miten erilaista meillä Suomessa tuohon aikaan oli. Vai miten moni suomalainen olisi vuonna 1936 voinut ajatella näin:

”Uskomme säästävämme tavaroita Parempia Aikoja varten, mutta useinkaan noita aikoja ei tule. Jos nuo päivät sitten koittavat, tavarat ovat jo vanhanaikaisia ja meillä on varaa ostaa uusia.”

Tänä kesänä lukulistallani on kirjoja ainakin mindfulnessista, tyytyväisyydestä, asioiden hyväksymisestä sellaisenaan – sekä kävelemisestä, kirjoittamisesta ja yksinkertaisesta elämästä. Lisäksi, jos suinkin saan ruudulta luetuksi, kun on paperikirjojakin vaihtoehtona, ajattelin perehtyä Kohtuutalouden ratkaisuihin ja Kohtuus vaarassa -pamflettiin.

Mitä teidän lukulistanne pitävät sisällään?

___

Näillä sanoilla laitan blogin kesälomalle. Kesäni on yhdistelmä lähilomailua, mökillä rentoutumista, lukemista ja luontoa. Seuraavan kerran blogissa on uutta luettavaa 1.8.

Ihanaa kesää teille kaikille!

Pitääkö kattilan tuottaa iloa?

Marie Kondo neuvoo tavaraa vähentäessä miettimään, tuottaako esine iloa. Vain iloa tuottavat tavarat saavat jäädä, muista hän kehottaa luopumaan. Tämä on herättänyt hämmennystä, sillä Kondo ei kirjassaan (Konmari – siivoamisen elämänmullistava taika) käsittele lainkaan arkisia, esimerkiksi keittiöstä löytyviä, käyttötavaroita kuten vaikkapa kattiloita.

Luin jostakin, että Kondo kirjoitti kirjan oppaaksi nuorille kaupunkilaisille. Ilmeisesti siis ihmisille, joilla on pikemminkin oma huone kuin asunto kattiloineen ja muine arkisine tykötarpeineen. Hänen uusi kirjansa (Spark Joy), jota en ole lukenut, lupaa muuten vastata kattilakysymykseen.

Pitääkö kaikkien tavaroiden tuottaa iloa, jotta ne ansaitsevat paikkansa kotona?

Minulle tavaroiden kauneus ja etenkin käytännöllisyys ovat tärkeitä asioita. Niiden tehtävä on helpottaa elämää ja olla avuksi erilaisissa toimissa. Ja kun nykyisenlaisen yltäkylläisyyden keskellä eletään, niin en näe syytä omistaa esteettisesti ikäviä tavaroita, kun voin toisinkin valita.

Ajattelen niin, että jos omistaisin rumia tai epäkäytännöllisiä tavaroita, olisin tehnyt vääriä valintoja. En minä näe järkeä, miksi pitäisi omistaa jotakin, mikä ei tuota iloa ja ole käytännöllinen tehtävässään.

Tämä ei tarkoita, että kehottaisin luopumaan kaikista tavaroista, jotka eivät tuota iloa. Sen sijaan kehotan jokaista miettimään omalta kohdaltaan, miksi pohjimmiltaan hankimme ja omistamme tavaroita – ja miten voisimme tehdä hyviä valintoja. Mistä johtuu, jos kotona on paljon tavaroita, jotka eivät tuota iloa?

Itselleni on tullut selväksi, että mitä enemmän ostin hetken mielijohteesta ja huvikseni, ilman todellista tarvetta, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tulin hankkineeksi tavaroita, jotka eivät tuottaneet pitkäaikaista iloa.

Olen miettinyt, onko käytössäni tavaroita, jotka eivät tuottaisi iloa. Ei tule mieleeni. Kun tavarat täyttävät niille asettamani vaatimukset ja toimivat kuten niiden pitääkin, ne tuottavat iloa. Tylsinä pidetyt tavarat, kuten vaikka kattilat tai uunivuoat, eivät tee poikkeusta.

Suuren määrän tavaraa vähennettyäni olen huomannut, että tavarat tuottavat enemmän iloa, kun niille on todellinen tarve ja tehtävä. Liian suuri tavaramäärä aiheuttaa enemmän harmia kuin iloa. Kun omistaa vain olennaisen, elämä helpottuu.

Ja se puolestaan tuottaa iloa joka päivä.