”Mitä mieltä olet ihmisoikeuksista?”

Otsikon kysymys esitettiin minulle viime kesänä kadulla. Mitä tahoa kysyjä edusti, sitä en muista. Kysymys sai minut ärsyyntymään. Olin menossa bussille, eikä ylimääräistä aikaa ollut. En pysähtynyt.

Ärsyyntymiseni ei syntynyt tyhjiössä. Kuluvan vuoden aikana kanssani on haluttu keskustella milloin mistäkin tärkeästä asiasta. Kerrottu, miten paljon pienelläkin kuukausilahjoituksella voisi saada aikaan. Muistutettu, miten monet tahot maailmassa tarvitsisivat apua. Pari viikkoa sitten sain saman viikon aikana keskustella kahdesti lasten oikeuksista.

Kyse ei ole siitä, ettenkö välittäisi. Päinvastoin.

Viimeisin keskustelu ylitti kestokykyni rajat ja muuttui sielunhoidoksi. En kestänyt enempää painostusta ja syyllisyyden herättämistä. Tulin surulliseksi ja tunsin pohjatonta riittämättömyyden tunnetta. Kuunneltuani, vastattuani kysymyksiin ja vahvistettuani, että koen asian tärkeäksi, aloin kertoa mitä ajattelen.

Kerroin olleeni jo vuosia kuukausilahjoittaja, lahjoitan rahaa luonnon hyväksi. Lähes joka kuukausi mietin, onko minulla siihen varaa, vai pitäisikö sekin raha laittaa säästöön tulevan varalle. Kerroin niistä monista tahoista ja tärkeistä asioista, joiden hyväksi minulta on pyydetty lahjoitusta. Turhautumisesta, surusta ja hiljalleen valtaavasta kyynistymisestä, jota en haluaisi kokea.

Kerroin, että lahjoittaisin mielelläni rahaa monien tärkeiden asioiden hyväksi, jos minulla olisi mistä lahjoittaa. Kerroin, mitä hänen pyytämänsä summa minun arjessani merkitsee. Minulle kyse on summasta, joka minkä tahansa tuotteen hintalapussa vaatii harkitsemaan, onko ostos todella tarpeellinen.

Kerroin päätyneeni ajatukseen, että jokainen meistä voi tehdä jotakin, mutta yksi ihminen ei voi pelastaa koko maailmaa. Minä teen mitä voin jo nyt. Ja silti mietin, jokaisen tärkeän asian kohdalla, että voisinko kuitenkin tehdä enemmän? Eikä se ajatus jätä rauhaan.

Tunsin maailman painon sydämelläni. Arkinen ruokakauppakäynti oli muuttunut keskusteluksi eriarvoisuudesta. Muistutukseksi siitä, miten monella tavalla hyvin meidän asiamme täällä Pohjolassa ovat. Olin sekavissa tunnelmissa. Tunsin toisaalta myötätuntoa ja surua, riittämättömyyttä maailman hädän edessä. Toisaalta tunsin syvää kiitollisuutta onnekkuudestani.

Kuukausilahjoittajia kerännyt, ystävällinen ja hämmästyttävän positiivinen ihminen kertoi, että ohikulkevista ihmisistä noin yksi viidestäkymmenestä pysähtyy. Näistä pysähtyneistä noin yksi viidestäkymmenestä ryhtyy lahjoittajaksi.

Ennen kuin hyvän ja polveilevan keskustelun päätteeksi toivotimme toisillemme hyvää päivänjatkoa, hän sanoi:

”Sinä teet jo paljon. Älä murehdi.”

Voi kun se olisikin niin helppoa.

P.S. Kirjoitin tämän tekstin yli viikko sitten. Mietteeni eivät ole jättäneet minua rauhaan. Tiedättekö sen ilmiön, kun omiin hiljaisiin pohdintoihin alkaa tulla yllättäen vastauksia ulkopuolelta? Katsoin juuri Yle Areenasta John Websterin ilmastonmuutoksesta kertovan dokumentin Tulevilla rannoilla. Kuinka sopivaa, että monenlaisia ajatuksia ja tunteita herättävän dokumentin kantava kysymys on: Mitä yksi ihminen voi tehdä? Saman teeman saattoi havaita myös Riitta Kylänpään kirjoittamassa Pentti Linkolan elämäkerrassa, jota lukiessa sain eilen selkäni kipeäksi, kun en mitenkään voinut laskea kirjaa käsistäni ennen viimeistä sivua.

Niin, mitä yksi ihminen voi tehdä? Kiitos John Websterin ja Pentti Linkolan, minä sain siihen vastauksen.

Enemmän.

 

Kesän kirjavinkit ja Minimalismin Ilo lomailee

Laitan blogin tuttuun tapaan kesälomalle. Eikä kesälomaa ilman mielenkiintoista luettavaa!

Aina on sopiva sää lukea, mutta etenkin sadepäivien ja uuvuttavien helteiden varalle kaipaan hyviä kirjoja. Minun kesäkirjapinoni on vielä etsimättä, mutta ajattelin antaa teille muutamia lukuvinkkejä kirjoista, joiden parissa itse olen lähiaikoina viihtynyt.

Juha T. Hakala: Kohtuuden kirja – Näkökulmia ääriyhteiskuntaan

Kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Vetävällä kynällä kirjoitettuja huomioita nykypäivän elämänsuorittajista, joiden sanavarastosta käsite ’liikaa vaadittu’ on päässyt katoamaan. Välillä kirja huvittaa, välillä hirvittää, ja pitkin matkaa ihmetyttää, että miten tähän oikein on tultu.

Ilana Aalto: Paikka kaikelle – Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan

Onko minimalismista blogia kirjoittavan soveliasta tunnustaa tarttuneensa viime aikoina julkaistuihin tavaran vähentämistä käsitteleviin kirjoihin ikään kuin velvollisuudentunnosta? Tunnustan. Tavaratulvan torjunta alkoi tulla jo korvista.

Yllätys olikin melkoinen, kun Paikka kaikelle oli kuin virkistävä tuulahdus raikasta ilmaa! Kirja tarkastelee tavaratulvan syntyä kulttuurihistorioitsijan (ja ammattijärjestäjän) näkökulmasta, ja kattaus on todella kiinnostava ja monipuolinen – unohtamatta myöskään vinkkejä oman kodin tavarakaaoksen selvittämiseen. Luin kirjan ahmimalla, enkä saanut vielä kyllikseni, vaan aion lukea sen uudelleen kaikessa rauhassa.

Tämä kirja saisi paikan kirjahyllystäni jos minulla sellainen olisi.

Tim Walker: Lost in Suomi – Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia

Viihdyttävä kirja amerikkalaisen miehen yrityksestä ymmärtää vaimonsa kotimaan eriskummallista kulttuuria ja päästä siihen sisään. Kun amerikkalainen opettelee tervehtimään suomalaisten tavoin, ja suomalaiset puolestaan tulevat puolitiehen vastaan amerikkalaista kulttuuria, tuloksena molempien kulttuurien varsin keskeiset piirteet tulevat näkyviksi.

Kirjoittaja on toiminut opettajana sekä Yhdysvalloissa että Suomessa, joten myös koulumaailma on kirjassa keskeisessä osassa. Millaisia syitä mahtaa olla jo myytiksi kasvaneen ”maailman parhaan koulun” taustalla? Pohdiskelua aiheuttavat myös opettajainhuoneen kahvikassa, lautasen syöminen tyhjäksi ja muut kouluympäristön kommervenkit.

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise – poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa

Poskisuukkokulttuurin mutkikkuus, kostean ilmanalan haasteet asumiselle ja suomalainen sankariäiti, siinä muutamia aihepoimintoja kirjasta. Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää on lukea ranskalaisen ja suomalaisen kulttuurin eroista vanhemmuudessa ja lasten kasvatuksessa. Miten eri tavoin äitiys voidaankaan nähdä ja kokea. Hilpeyttä herättää vastasyntyneen pukeminen sairaalassa sekä äidin kokema suorastaan kylpylämäinen kohtelu.

Katariina Vuori: Lottovoittajien pöydässä – Tarinoita köyhyysrajan takaa

Suomalaisesta köyhyydestä puhutaan varsin vähän, näkyvimmillään aihe on joulun alla. Eri mittareiden mukaan Suomessa on 800 000-900 000 köyhää. Pitkäaikaisköyhiä on noin 100 000. Leipäjonoissa käy viikoittain 20 000 suomalaista. Äärimmäisessä köyhyydessä elää 30 000 ihmistä tai kotitaloutta. Lottovoittajien pöydässä tarkastelee köyhyyttä eri kulmista, viitaten erilaisiin aiheesta tehtyihin tutkimuksiin ja tutustuen käytännössä kolmannen sektorin tarjoamaan apuun. Kirja kertoo myös 12 suomalaisen köyhän ihmisen tarinan.

Tällaiselle kirjalle on selvästi tarvetta. Vai mitä muuta pitäisi ajatella siitä, että kirjan kirjoittajan mukaan suhtautuminen köyhiin ei ole juurikaan muuttunut parissa sadassa vuodessa? Olisi ehkä aika oppia jotakin. Kirjan ulkoasu on kaunis, ja Vesa Rannan valokuvat tuovat aiheen vielä vähän lähemmäs lukijaa.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

Miten Kiinan yhden lapsen politiikkaa käytännössä toteutettiin? Miten sitä valvottiin ja millaista byrokratiaa lapsen saamiseen liittyi? Miten kansalaiset yhden lapsen politiikan kokivat ja millaisia seurauksia sillä oli? Muun muassa näihin kysymyksiin mielenkiintoinen kirja ajatuksia herättävästä aiheesta tarjoaa vastauksia.

Minimalismin Ilo jää tavallista pidemmälle kesätauolle. Seuraavan kerran blogista löytyy uutta luettavaa 6.9.

Antoisia lukuhetkiä ja oikein rentouttavaa kesää teille kaikille!

12 tunnin lukumaraton

Onko käsite 12 tunnin lukumaraton tuttu? Olin saman tien myyty ajatukselle, kun se aikoinaan netissä silmiini osui.

Lukumaratonin idea on varata 12 tuntia aikaa vain lukemista varten. Keskeytyksiä pyritään välttämään. Etukäteen huolehditaan, että lukumaratonpäivälle on valmiina hyvää ruokaa, juomaa ja muita eväitä. Eihän sitä kukaan maratonia tankkaamatta jaksa!

Lukumaraton on myös oivallinen lahja itselle tai perheenjäsenelle. Eräs perheenäiti oli toivonut syntymäpäivälahjaksi 12 tunnin lukumaratonin, johon sisältyivät tarjoilut pyydettäessä. Aivan loistava lahjaidea lukemisesta nauttivalle, jolla on siihen harvoin rauhallista ja keskeytyksetöntä aikaa.

Olen viettänyt muutamia lukumaratoneja, ja kun tämä teksti tulee luettavaksenne, vietän jälleen päivää kirjojen parissa. Luen, syön hyvin, jaloittelen välillä, ja luen lisää. Minulla on varattuna pino kirjoja, joista valitsen tunnelman mukaan houkuttelevimpia yksi kerrallaan.

Tällä kertaa pinosta löytyvät:

Dalai-lama, Desmond Tutu & Douglas Abrams: Ilon kirja – Ystävyydestä, rakkaudesta ja hyvästä elämästä
Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa
Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää
Eeva Kilpi: Nainen kuvastimessa
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Aloitan lukumaratonin ensin mainitulla Ilon kirjalla, joka on minulla parhaillaan kesken, olen päässyt siinä noin puoliväliin. Kirja kuvaa Desmond Tutun viisipäiväistä vierailua Dalai-laman luona tämän 80-vuotissyntymäpäivän juhlistamiseksi, ja keskusteluja joita ystävykset kävivät onnen ja ilon syvimmästä olemuksesta. Vaikuttava kirja, josta välittyy lämmin ja huumorintäyteinen tunnelma. Antaa ajateltavaa. Suosittelen.

Luen harvoin romaaneja, joten on poikkeuksellista, että niitä on tämänkertaiseen kattaukseen päätynyt kolmin kappalein. Nämä osuivat sattumalta eteeni kirjastossa, ja vaikuttivat kiinnostavilta. Saa nähdä miten kevyempi lukeminen tällä kertaa uppoaa.

Lopuksi vielä kirjavinkki unettomille. Edellisen lukumaratonini kirjapinosta löytyi Leeni Peltosen Valvomo – Kuinka uneton oppi nukkumaan. Hyvin kirjoitettu kirja tempaisi mukaansa, ja vaikka en ryhtynyt sen luettuani minkäänlaisiin toimenpiteisiin, nukuin monta yötä tavallista paremmin. Se oli yllättävä bonus mukavan lukukokemuksen lisäksi.

Millaisia kirjallisia herkkupaloja sinä olet viime aikoina lukenut?

Kesälukemista ja blogi lomailee

Lukeminen on yksi lempiajanvietteitäni. Viime vuosina olen viehättynyt lukemaan kävelemiseen, kirjoittamiseen ja yksinkertaiseen elämäntapaan liittyviä kirjoja. Luen toki paljon muutakin, mutta nämä aiheet ovat vetäneet minua erityisesti puoleensa.

Mikä yhdistää kävelemistä, kirjoittamista ja yksinkertaista elämäntapaa? Minua niissä kiehtoo vapaus.

Vapaus kulkea paikkoihin, joihin ei pääse mitenkään muuten.
Vapaus maalata sanoin ajatuksensa paperille.
Vapaus päästää irti elämästä kulutusyhteiskunnan pillin mukaan.

Aikaa on vähän ja kirjoja paljon. Kaikkea ei ehdi lukea, joten karsintaa on tehtävä. Joskus olen antanut ennakkoluuloille liikaa tilaa, ja ollut vähällä karsia lukulistaltani myös antoisiksi osoittautuneita kirjoja. Onneksi kiinnostukseni erilaisiin tapoihin elää ja ajatella on vahva, uteliaisuus yleensä lopulta voittaa. Nautin lukea kirjoja, jotka haastavat ajattelemaan toisin.

Olin ohimennen kuullut joitakin arvioita Tomi Astikaisen kirjasta Miten elää ilman rahaa. Kirjoittaja kokeili rahatonta elämää neljän vuoden ajan. Ajattelin, että kirja ei taida olla minua varten. Toisaalta olin utelias. Halusin tietää, onko kirjoittaja keksinyt jotakin, mistä saattaisi olla hyötyä.

Tiedä häntä, mutta kirja oli hyvin kirjoitettu, mukaansa tempaava ja ihmisten käyttäytymisestä kiinnostuneelle mielenkiintoista luettavaa. Se myös haastaa ajattelemaan totutusta poikkeavalla tavalla. Kirja saa maailman näyttämään mukavalta paikalta – jossa tosin tuhlataan valtavat määrät ruokaa.

Jo ennen tätä ennakkoluuloni olivat estää Timothy Ferrissin kirjan 4 tunnin työviikko lukemisen. Alaotsikko Unohda yhdeksästä viiteen -elämä, asu missä haluat ja ryhdy uusrikkaaksi ei myöskään innostanut. Lähinnä se sai aikaan silmänmuljahduksia ja hymähtelyjä, monta kertaa, sillä kirja tuli eteeni yhä uudelleen.

Uteliaisuus voitti jälleen. Kai tästäkin kirjasta jotakin voisi oppia?

Ja niinhän siinä kävi, että moni kirjoittajan kokema asia kuulosti kovin tutulta. Kuten se, miten läsnäoloa arvostetaan – myös meidän kouluissamme ja työpaikoillamme – enemmän kuin sitä, saadaanko mitään aikaan. On tärkeää näyttää tehokkaalta, tulokset ovat sivuseikka.

Toisaalta taas työn palvonnan kyseenalaistaminen on todella tervetullutta. Liian usein arvostetaan työtä työn vuoksi, ajattelematta seurasiko joskus tajuttomastakin rehkimisestä minkäänlaisia järkeviä tuloksia. Mielestäni suhteemme työhön on todella kummallinen.

Päivi ja Santeri Kanniston kirjaan Vapaana elämisen taito ei ollut vaikea tarttua. Miten tuollaista otsikkoa voisi vastustaa?

Kannistot ovat eläneet jo vuosia nomadeina, kiertäen ympäri maailmaa, mikä tietenkin näkyy heidän kirjoissaan. Matkailu ei ole minua varten, mutta nojatuolimatkailusta nautin. Uppoudun mielelläni fiksujen ihmisten hyvin kirjoitettuihin kirjoihin, joissa kirjoittaja matkustaa puolestani ja kertoo kokemastaan.

Tässä kirjassa pääpaino on yhteiskunnallisessa ja filosofisessa pohdinnassa ja keskusteluissa erilaisten, matkan varrella tavattujen ihmisten kanssa, ei niinkään itse matkustamisessa. Kirja on kuin tuulahdus raikasta ilmaa, oikein virkistävää aivojen tuuletusta. Luin kirjan jo kaksi vuotta sitten, ja taidan lukea tänä kesänä uudelleen. Kirja on sen arvoinen.

Seuraavaksi jotain ihan muuta.

Amerikkalaisen Marjorie Hillisin kirja Elä yksin ja nauti on kirjoitettu jo vuonna 1936. Vuonna 2009 painetun kirjan kansi kertoo, että kyseessä on klassikko-opas sinkkunaiselle. Viihdyin kirjan parissa, vaikken sen kohderyhmään kuulukaan. Yllätyksekseni kirja sivusi aihetta, josta itsekin kirjoitan, muun muassa näin:

”Tavarat joita et kelpuuta huoneeseen ovat yhtä tärkeitä kuin ne jotka päätät ottaa mukaan sisustukseen. Roju on nykyaikana yhtä vanhanaikaista kuin vaatimattomuus, ja yhtä hyvästä syystä. Roju sekoittaa ajatukset ja uuvuttaa. Liikaa tavaramäärää on vaikea pitää järjestyksessä. Se on jo itsessään rumaa, ja lisäksi se saa omistajansa näyttämään kuin tämä kuuluisi toiseen aikakauteen.”

Tavaran määrä ja laatu on ajattomampi aihe kuin tulisi äkkiseltään ajatelleeksi. Kirja on kiinnostava myös siitä näkökulmasta katsoen, miten erilaista meillä Suomessa tuohon aikaan oli. Vai miten moni suomalainen olisi vuonna 1936 voinut ajatella näin:

”Uskomme säästävämme tavaroita Parempia Aikoja varten, mutta useinkaan noita aikoja ei tule. Jos nuo päivät sitten koittavat, tavarat ovat jo vanhanaikaisia ja meillä on varaa ostaa uusia.”

Tänä kesänä lukulistallani on kirjoja ainakin mindfulnessista, tyytyväisyydestä, asioiden hyväksymisestä sellaisenaan – sekä kävelemisestä, kirjoittamisesta ja yksinkertaisesta elämästä. Lisäksi, jos suinkin saan ruudulta luetuksi, kun on paperikirjojakin vaihtoehtona, ajattelin perehtyä Kohtuutalouden ratkaisuihin ja Kohtuus vaarassa -pamflettiin.

Mitä teidän lukulistanne pitävät sisällään?

___

Näillä sanoilla laitan blogin kesälomalle. Kesäni on yhdistelmä lähilomailua, mökillä rentoutumista, lukemista ja luontoa. Seuraavan kerran blogissa on uutta luettavaa 1.8.

Ihanaa kesää teille kaikille!

Pitääkö kattilan tuottaa iloa?

Marie Kondo neuvoo tavaraa vähentäessä miettimään, tuottaako esine iloa. Vain iloa tuottavat tavarat saavat jäädä, muista hän kehottaa luopumaan. Tämä on herättänyt hämmennystä, sillä Kondo ei kirjassaan (Konmari – siivoamisen elämänmullistava taika) käsittele lainkaan arkisia, esimerkiksi keittiöstä löytyviä, käyttötavaroita kuten vaikkapa kattiloita.

Luin jostakin, että Kondo kirjoitti kirjan oppaaksi nuorille kaupunkilaisille. Ilmeisesti siis ihmisille, joilla on pikemminkin oma huone kuin asunto kattiloineen ja muine arkisine tykötarpeineen. Hänen uusi kirjansa (Spark Joy), jota en ole lukenut, lupaa muuten vastata kattilakysymykseen.

Pitääkö kaikkien tavaroiden tuottaa iloa, jotta ne ansaitsevat paikkansa kotona?

Minulle tavaroiden kauneus ja etenkin käytännöllisyys ovat tärkeitä asioita. Niiden tehtävä on helpottaa elämää ja olla avuksi erilaisissa toimissa. Ja kun nykyisenlaisen yltäkylläisyyden keskellä eletään, niin en näe syytä omistaa esteettisesti ikäviä tavaroita, kun voin toisinkin valita.

Ajattelen niin, että jos omistaisin rumia tai epäkäytännöllisiä tavaroita, olisin tehnyt vääriä valintoja. En minä näe järkeä, miksi pitäisi omistaa jotakin, mikä ei tuota iloa ja ole käytännöllinen tehtävässään.

Tämä ei tarkoita, että kehottaisin luopumaan kaikista tavaroista, jotka eivät tuota iloa. Sen sijaan kehotan jokaista miettimään omalta kohdaltaan, miksi pohjimmiltaan hankimme ja omistamme tavaroita – ja miten voisimme tehdä hyviä valintoja. Mistä johtuu, jos kotona on paljon tavaroita, jotka eivät tuota iloa?

Itselleni on tullut selväksi, että mitä enemmän ostin hetken mielijohteesta ja huvikseni, ilman todellista tarvetta, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tulin hankkineeksi tavaroita, jotka eivät tuottaneet pitkäaikaista iloa.

Olen miettinyt, onko käytössäni tavaroita, jotka eivät tuottaisi iloa. Ei tule mieleeni. Kun tavarat täyttävät niille asettamani vaatimukset ja toimivat kuten niiden pitääkin, ne tuottavat iloa. Tylsinä pidetyt tavarat, kuten vaikka kattilat tai uunivuoat, eivät tee poikkeusta.

Suuren määrän tavaraa vähennettyäni olen huomannut, että tavarat tuottavat enemmän iloa, kun niille on todellinen tarve ja tehtävä. Liian suuri tavaramäärä aiheuttaa enemmän harmia kuin iloa. Kun omistaa vain olennaisen, elämä helpottuu.

Ja se puolestaan tuottaa iloa joka päivä.

Mietteitä Marie Kondon kirjasta KonMari – siivouksen elämänmullistava taika

Sain viimein luetuksi paljon puhutun KonMarin. Jonotin sitä kirjastosta jo keväällä – monen muun kanssa – mutta lähdin jonosta. Laskeskelin, että todennäköisesti saisin kirjan luettavakseni kesällä juuri kun olisin poissa kaupungista. Nyt syksyllä katsoessani jonotilanne oli ennallaan.

Eräänä sateisena päivänä, kun olo oli yhtä harmaa kuin ilmakin, kaipasin inspiraation virkistävää tuulahdusta. Kävelin kirjakauppaan ja poimin KonMarin mukaani.

Jo sisällysluettelo aiheutti ahmimishalua, mutta päätin lukea säästeliäästi ja rauhassa. Kirja onnistui tarjoamaan inspiraatiota, vaikkei sen sisällössä minulle juuri mitään uutta ja mullistavaa ollutkaan – niin hyvin Marie oli osannut pukea ajatukseni sanoiksi.

Olin hänen kanssaan eri mieltä ainoastaan kahdesta asiasta:

1. Tavaran ”pois heittäminen”. Jos kuvaukset asiakkaiden kymmenistä jätesäkillisistä pois heitettyä tavaraa tarkoittavat niiden päätymistä suoraan roskiin, niin olen todella eri mieltä. Tavaroita tulisi pyrkiä ohjaamaan uudelleen käyttöön tai materiaalikierrätykseen, vain käyttökelvottomien tavaroiden tulisi päätyä roskiin.

2. Kirjojen repiminen. Kirjoja vähentäessään hän repi talteen tarvitsemansa sivut ja hävitti kirjat. Mitä tuhlausta! Ajatus siitä, että kirjan lukee vain yksi ihminen, minkä jälkeen se päätyy roskiin, on vastenmielinen.

Marie kirjoittaa paljon tavaroiden arvostamisesta ja niistä huolehtimisesta, kuvaten tavaroita ja niiden olotilaa kuin kuvaisi ihmisiä. Moni on pitänyt tätä omituisena.

Itse koen hänen ajatuksensa hyvinkin tutuiksi. Minustakin pinon alle jäänyt tavara tuntuu nuutuneelta, kuin se olisi talviunessa. Siinä on aivan eri energia kuin enemmän käytetyissä tavaroissa, ja energia muuttuu kun tavaraa käsittelee, tavara tosiaan herää. Koen tätä jatkuvasti tavaroita käsitellessäni, mutta en ole tiedostanut sitä sanallisesti, ainoastaan tuntemuksena.

Kiitollisuuden osoittaminen tavaroille on myös tuttua. Välinpitämätön tavaroiden käsittely on aina ärsyttänyt minua. Ripustan ja viikkaan vaatteet ja muut tekstiilit huolellisesti, ja käsittelen kaikkia tavaroita hyvin ja kunnioittavasti. Saatan silittää nojatuolia tai jutella outoa kolinaa pitävälle pesukoneelle. (Hiljattain metelin syyksi selvisi pesurummun luukun väliin juuttunut alushousujen pesulappu, mikä aiheutti vaatteen repeämisen ja lankasilppusotkun. Vieläkin olen pahoillani, etten tajunnut heti pysäyttää pesuohjelmaa.)

Koen suhteen tavaroihin vastavuoroiseksi. Kun niitä kohtelee hyvin, ne palvelevat pitkään hyväkuntoisina. Olen kiitollinen avusta, joten kohtelen niitä hyvin – seuraa positiivinen kehä. Suuri osa tavaran laadusta riippuu käyttäjän toimista. Toisaalta olen myös huomannut, että käyttäjän toimet riippuvat siitä, miten laadukkaana hän tavaraa pitää. Laadukkaista tai arvokkaista tavaroista pidetään parempaa huolta, jolloin ne pysyvät paremmassa kunnossa ja kestävät pidempään.

Kirja inspiroi minua käymään omat, jo varsin vähäiset tavarani vielä läpi. Kyse oli hienosäädöstä, sillä ylimääräisiä tavaroita ei (teoriassa) ole, ja kaikki on hyvässä järjestyksessä. Siirsin kaikki käsitöihin liittyvät tarvikkeet samaan paikkaan; ne olivat aiemmin vallinneen tilanpuutteen jäljiltä vielä erillään paikoissa, minne olivat aikoinaan sattuneet sopimaan. Luovuin muutamasta vaatteesta, joiden olin sallinut jäädä kaappiini vain kumppanini toppuuttelujen vuoksi.

Ostan kirjoja melko harvoin, koska en välitä omistaa niitä. KonMarin lukaisen toisen kerran vielä ihan siitä ilosta, etten näköjään ole yksin monen mielestä ehkä höpsöiltä vaikuttavine ajatuksineni, joissa tavarat ovat hieman enemmän kuin vain tavaroita. Suurimman vaikutuksen kirja teki nimenomaan itseymmärryksen lisääjänä, mitään uusia, konkreettisia vinkkejä se ei minulle tarjonnut.

Kun kirja on tehnyt tehtävänsä, ja antanut mitä voin siltä saada, kiitän sitä (ja sen kirjoittajaa) mielessäni lukukokemuksesta ja annan sen uusiin käsiin. Se ehtii vielä tämän vuoden puolella mainiosti lyhentämään kirjaston pitkää varausjonoa.

P.S. Kirjan alaotsikosta, siivoamisen elämänmullistava taika, tulen kirjoittamaan vielä erikseen.

Kirjavinkkejä sohvannurkan valtaajille

Syksy on mitä parhainta aikaa uppoutua lukemiseen. Netin käyttöä vähennettyäni olen lukenut enemmän kirjoja kuin pitkiin aikoihin. Reilusti parikymmentä vuotta olen keskittynyt enimmäkseen tietopohjaiseen kirjallisuuteen, mutta viime aikoina olen löytänyt uudelleen kaunokirjallisuuden pariin. Mikä nautinto on ollutkaan uppoutua mukaansa tempaaviin tarinoihin ja kauniiseen kieleen!

Kaunokirjallisuudessa on valinnanvaraa niin, että kirjaston hyllyjen välissä hirvittää. Harmitus iskee, kun takakansiteksti toisensa jälkeen ei puhuttele tippaakaan, eikä kurkistus kansien väliin auta sen enempää. Tarvitsen ajateltavaa viihtyäkseni, kepeät ja helposti purtavat kirjat eivät kiinnosta.

Seuraavassa muutama kirja, jotka viime aikoina olen kokenut antoisiksi. Kirja-arvioiden kirjoittaminen eivät ole minun juttuni hiukkaakaan, enkä missään tapauksessa halua kertoa kirjoista niin paljon, että juoni paljastuu. Keskitynkin lähinnä kirjojen herättämiin ajatuksiin.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Luin kirjan kaksi kertaa peräkkäin, ensin itsekseni yhdeltä istumalta, sitten ääneen kumppanilleni. Neljäntienristeys kertoo yhden perheen tarinaa sadan vuoden ajalta. Kirjan rakenne, jossa neljän perheenjäsenen vuorollaan kertoma tarina hiljalleen muodostaa kokonaiskuvan, saa koskettavan tarinan rakentumaan oivaltavasti. Lukiessa herää kysymyksiä, joihin tarina edetessään tuo vastaukset.

Kirjan kieli on kaunista ja jännite säilyy loppuun asti. Henkilöhahmot ovat onnistuneet, heidän kohtalonsa herättävät myötätuntoa. Tarina mietityttää vielä hyvän aikaa senkin jälkeen, kun viimeinen piste on ohitettu. Melko lyhyiden lukujen, ja neljän erillisen osan vuoksi kirja sopii mainiosti ääneen luettavaksi. Tosin tarinaan jää koukkuun niin, ettei lukemista malttaisi lopettaa.

Mitä ajattelin lukiessani? Miten erilaiset elämänkohtalot muovaavat meitä ihmisinä ja näkyvät siinä miten kohtelemme muita. Miksi rakkaus on niin vaikeaa.

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kultarinta on kuin yhdistelmä kansantarua, luonto-opasta ja loistavaa romaania. Kirjan keskiössä on suomalainen metsä, jonka ympärille kolmen sukupolven melko traagiset tarinat kietoutuvat. Kirjan kieli on kaunista ja poikkeuksellisen vivahteikasta, luontokuvaus yksityiskohtaista. Lukiessa pääsee kirjan henkilöiden kanssa metsään itsekin. Kytömäen asiantuntemus ja rakkaus suomalaiseen metsään tuntuvat tekstissä.

Kirja lähtee liikkeelle varsin verkkaisesti, ja/tai lukukokemus kärsi malttamattomuudestani: en osannut Neljäntienristeyksen jälkeen rauhoittua hitaampitempoisen tarinan äärelle. Toisaalta mietin, että kirja olisi kaivannut tiivistämistä, toisaalta en tiedä mistä sitä olisi voinut lyhentää. Tämä kirja on luettava uudelleen, hitaammin ja nautiskellen. Kirjasta huokuu ajattomuuden tuntu, se ei vanhene.

Mitä ajattelin lukiessani? Itsekseen viihtyviä introvertteja omine maailmoineen. Luonnon ihmeellistä monimuotoisuutta. Luontosuhteen muodostumista ja vanhempien vaikutusta siihen.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Oivaltava kirja, joka on loistavasti kiinni tässä ajassa ja sen ilmiöissä, kurkistaen myös tulevaisuuteen. Ääneen luettuna naurattaa sarkasmin ystävää, kirjan käsittelemistä vakavistakin aiheista huolimatta. Henkilöhahmojen ihon alle on helppo päästä. Valtonen punoo monimuotoisen tarinan, jonka useat eri teemat laittavat miettimään niin, että välillä iholle nousee kylmiä väreitä. Sisältöä riittää. Tämäkin kirja tuli ahmittua nopeaan tahtiin. (Tuskin osaan romaaneja muulla tavalla lukeakaan?)

Mitä ajattelin lukiessani? Miten säilyttää läheinen yhteys vanhemman ja lapsen välillä nykyisen kaltaisessa maailmassa. Miten hylätyksi tulemisen tunne voi vaikuttaa lapseen, millaisen pohjaväreen elämälle antaa, miten pahasti elämän sekoittaa. Millaisia vaikutuksia tietämättömyydellä voi olla ja miten tietona esitetään asioita, jotka eivät sitä ole.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni

Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudesta osasta viisi on käännetty suomeksi. Olen lukenut niistä neljä – onneksi vielä on kaksi lukematta! On ollut keventävää lukea, miten joku kirjoittaa suoraan asioista, joista ei yleensä ole suotavaa puhua, rikkoen toisten ihmisten katseita ajatellen siloitellun ulkokuoren, jonka takana julkisivua vajavaisempi ihmisyys monimuotoisine ilmentymineen piilottelee. Knausgård kertoo elämästä vaikeuksineen kaikkineen, kuvaten taitavasti ihmisen haurautta.

Kirjoissaan Knausgård ei säästä sen enempää itseään kuin sukulaisiaankaan tarkalta silmältään, mikä lievästi sanottuna johti hankauksiin suvun kesken. Toisaalta, kun katsoo kauempaa, Knausgårdin suvun (entiset) salaisuudet eivät ole sen kummempia kuin muillakaan. Kenties jokaisesta suomalaisesta suvusta löytyy alkoholismia ja mielenterveysongelmia, kaikenlaiset sairaudet ja ei aina niin arvokas vanheneminen ovat arkipäivää. Mikä näistä, kieltämättä vaikeista asioista, tekee vieläkin kipeämpiä? Vaikeneminen.

Knausgård havainnoi yksityiskohtia hämmästyttävän tarkasti. En voi olla ajattelematta, että kirjoittaja on introvertti: vain hiljainen sivustakatsoja ehtii ja kykenee huomioimaan niin terävänäköisesti mitä ympärillä tapahtuu. Vaikutuin myös Knausgårdin kyvystä kuvata ihmisen ajattelun suitsimatonta, ajassa ja kokemuksissa omalla logiikallaan rönsyilevää luonnetta, miten se kulkee kuin virtaava vesi.

Varoituksen sana kaikille, joille oikeinkirjoitus on tärkeää. Etenkin neljännessä kirjassa on luokattoman paljon kirjoitusvirheitä. Niin paljon, ettei vastaavaan törmää tavallisesti edes sadassa kirjassa yhteensä. Kärsivällisyyteni oli koetuksella.

Mitä ajattelin lukiessani? Salaisuuksia ja niiden voimaa. Vanhemman heikkouden ilmenemistä julmuutena lasta kohtaan. Joidenkin ihmisten kykyä kirjoittamalla kuvata näkemäänsä niin tarkoin, että se siirtyy kuvina lukijan mieleen.

Marja Korhonen: Häivähdyksiä – erityinen elämäni

Häivähdyksiä ei ole romaani, vaan koskettava kuvaus siitä miten kirjoittajan elämä hoitovirheen seurauksena muuttui: 42-vuotiaasta aktiivisesta ja urheilullisesta ihmisestä tuli yhdessä yössä liikuntakyvytön ja puhumaton. Voisi kuvitella, että kirja on synkkä tai raskas, ja on se alkuvaiheessa sitäkin, mutta itselleni jäivät päällimmäisenä mieleen aivan muut asiat. Kirja sai välillä purskahtamaan nauruun, kirjoittajalla on mainio huumorintaju. Ihailen Korhosen sinnikkyyttä, uskomattoman vahvaa elämänhalua ja valoisaa luonnetta. Suosittelen kirjaa jokaiselle, joka joskus miettii tätä kummallista juttua nimeltä elämä.

Mitä ajattelin lukiessani? Miten paljon rakkaus merkitsee. Miten paljon valoa yhdessä ihmisessä voi olla. Miten kaikki voi muuttua yhtäkkiä. Miten sopeutuvainen ihminen lopulta onkaan.

Tässä oli muutamia kirjoja, joiden parissa olen viime aikoina viihtynyt. Mitkä kirjat ovat tehneet sinuun vaikutuksen? Mitä kirjoja olet ajatellut ottaa tänä syksynä seuraksesi sohvannurkkaan?