Kevät kaupungissa

Talvi oli ihana. Lunta oli paljon ja pakkasta sopivasti. Kevään tullen suuri lumimäärä muuttui haitaksi: kävelytiet puhdistetaan hiekasta ilmeisesti vasta kun kaikki lumet ovat sulaneet. Sitä ennen kävelijän jalan alla on paksu kerros hiekoitussepeliä, ja ilma on pölyistä hengittää.

Lumen alta paljastuu loputtomiin tupakannatsoja, tupakka-askeja, karkkipapereita ja pahvisia kahvimukeja. Ja ne saavat seurakseen uusia. Paljon puhuttavat koiranjätökset ovat ympäriinsä levittäytyneeseen siivottomuuteen nähden pieni harmi.

Alkukevät on minulle vaikeaa aikaa. Kaipaan pois kaupungista. Tekee kipeää ajatella, että tuolla jossakin kurjet ja töyhtöhyypät palaavat pelloille, seuranaan monet muut muuttolinnut. Ja minä olen täällä. Pölyn ja pakokaasun keskellä seuraamassa tietoja ilmanlaadusta.

Olen kotoisin pikkukaupungista, pellon laidalta. Lapsena vietin lomia ja viikonloppuja maalla. Minun on edelleen ikävä kuovin ääntä. Ylitse lentäviä kurkiauroja. Lintujen äänistä erityisesti lokkien, pääskyjen ja kuovin äänet saavat minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Lokit ovat jo palanneet. Ehkä aika kuluu nopeasti, ja pääskyt palaavat ennen kuin ehdin huomatakaan.

Kaupunkiasumisessa parasta on palvelujen läheisyys. Lähes kaikki tarvitsemani on kävelymatkan päässä. Huomaan toistavani tätä mielessäni kuin mantraa. Mutta se ei auta.

Yritän ajatella, että oloni helpottuu, kunhan puihin tulee lehti. Kotitaloni ympärillä on niin paljon puita, että kesällä lähitalot jäävät vihreän peitteen taa. Tosin vähemmän kuin ennen, sillä läheltä kaadettiin jokin aika sitten suuri koivu. Tänään sain tietää, että asuntoni edessä oleva puu, kaunis suuri vaahtera, kaadetaan. Minulle oli tuonut voimia ajatella, että se pian kukkii. Mutta enää se ei kuki kuin mielessäni, viime kevään kukkasin.

Kävelin viime viikolla kauemmas keskustasta kauppaan. Keksin luonnonläheisen reitin, jolla kiertäisin suurimman osan liikenteen melusta ja pölystä. Halusin nähdä mitä reitin varrella voisi olla, löytyisikö sieltä jonkinlaista virkistystä. Hautausmaalla linnut lauloivat, peipon kirkas ääni erottui kuorosta. Podin tuskaisen haikeaa ikävää. Juuri silloin pääni yltä kuului enemmän kuin tervetullut ääni. Nostin katseeni ja näin, miten kaksi joutsenta lensi ylitseni. Miten ne ilmestyivätkin siihen kuin tilauksesta.

Ehkä tämä tästä, ajattelin. Ehkä tämä pahin aika on pian ohitse. Talven rippeet lähtevät ja kaupunkiluonto vihertyy. Kuuntelin peipon laulua ja hengitin sinä päivänä ihmeen raikasta ilmaa. Ehdin kävellä vain hetken matkaa eteenpäin, kun kuulin kaunista liverrystä. Pysähdyin katsomaan, missä laulaja mahtaisi olla. Punakylkirastas lauloi kirjaimellisesti täysin rinnoin viereisessä puussa. Eikä se ollut ainoa, sain nauttia sen lajitovereiden seurasta pitkin matkaa.

Olenkohan minä väärässä paikassa, kun ajattelen, että parasta kaupungissa on luonto ja sen eläimet?

Jos kaupungissa ei olisi yhtään luontoa, lintuja ja eläimiä, minun olisi välttämätöntä asua muualla. En jaksaisi kaupunkielämää ilman niitä. Saan linnuista ja eläimistä valtavasti voimaa ja elämäniloa. Ne ovat tänäkin keväänä auttaneet minua jaksamaan.

Varikset, harakat ja naakat ovat seuranani ympäri vuoden. Ihana merkki kevään tulosta oli, kun ikkunani ohitse alkoi lentää variksia oksa nokassaan. Harakoita alkoi näkyä kevätpuuhissaan. Pian sain seurata naakkojen suorastaan jännittävää pesänrakennustarpeiden hankintaa. Saisivatko ne kiskottua oksanpätkän irti puusta? Näin monta kovaa yritystä, mutta oksa ei voimallisesta kiskomisesta huolimatta katkennut.

Kevään ensimmäisen lokin näkeminen on aina merkkitapaus. Nyt niitä lentää taivaalla jo enemmän. Voi miten kauniisti auringonvalo heijastuu niiden valkoisesta sulkapeitteestä! Jään usein seuraamaan lokkien liitelyä, se rauhoittaa. Saan seurata lokkeja usein hyvin läheltä, kun ne lentävät aivan ikkunani editse.

Myöhään eräänä iltana minulle selvisi, että naapuritalon kulmalla on liiketunnistimella toimiva valo. Minua alkoi naurattaa, kun huomasin, kuka sen oli saanut syttymään. Ehdin nähdä muutaman loikan, ennen kuin jänis hävisi talon nurkan taakse.

Leppäkerttu kävi eräänä päivänä järjestämässä siipiään ikkunani ulkopuolella. Aurinko lämmitti mukavasti meitä molempia.

Ilta-aurinko paistaa ja houkuttelee lähtemään vielä ulos. Jos toiveeni toteutuisi, huomenna sataisi vettä. Ja ylihuomenna. Ja vaikka vielä sitä seuraavanakin päivänä. Eikä säästeliäästi ripsien vaan taivaan täydeltä ja tuntikausia.

Loppuisi tämä vuoden ankein aika kaupungissa nopeammin.

P.S. Seurasitko Norppaliveä? Pullervon jälleennäkemistä odotellessa ympärivuotinen Luontolive tarjoaa mielenkiintoista seurattavaa. Tällä hetkellä on tarjolla kurkistus liito-oravan ja metsäpeuran elämään. Pääset Luontoliven etusivulle tästä.

Ilahduttavia asioita: talvi

Ajattelin vaihteeksi kirjoittaa vähän kevyemmästä aiheesta, vastapainoksi Ilmastodieetti-kirjoituksilleni. Olen kokenut viime aikoina stressiä, kun olisi niin paljon kiinnostavaa luettavaa ja selvitettävää, mutta niin vähän aikaa ja kapasiteettia omaksua ja muistaa uutta tietoa.

Viimeistään silloin kun pääni alkoi jumittaa jo tavallisessa kevyessä keskustelussa, ja johdonmukaisen puheen tuottaminen vaati ponnisteluja, kävi selväksi, että ajankäyttöni on ollut pidemmän aikaa epätasapainossa. (Taas!) Olen tehnyt liikaa aivotyötä ja lepuuttanut päätäni ja liikkunut liian vähän. Tämä ei valitettavasti ole minulle mitään uutta. Unohdan helposti, että myös kiinnostavat asiat liiallisesti annosteltuna kuormittavat.

Mutta nyt niihin ilahduttaviin asioihin.

Lepo. Jos ihminen ei itse osaa pysähtyä, niin jokin hänet lopulta pysäyttää. Minun kohdalleni osui orastava flunssa, tai mikä lie sairastelu on kyseessä, joka vei voimani ja pakotti lepäämään. Toistaiseksi vointini aaltoilee ja muistuttaa minua olemaan varuillani, etten rasittaisi itseäni liikaa vaan osaisin ottaa rennommin. Kirjoitan tätä lämpimästi pukeutuneena, viltin alla, suuresta mukista kuumaa mehua nauttien.

On hyvä saada välillä muistutus siitä, että lepo on tärkeää. Se ei saisi olla tärkeysjärjestyksessä vasta kaiken muun, muka tärkeämmän, jälkeen. Sitten kun on paremmin aikaa ja sopivampi hetki. Pitäisihän minun jo tietää, ettei sitä sopivampaa hetkeä tällä uteliaisuuden määrällä ja ylitunnollisella luonteella tule koskaan. Ne hetket on vain otettava.

Pakkanen. Kun lauhan alkutalven jälkeen vihdoin tuli muutama kipakampi pakkaspäivä, minä nautin. Olin jo pitkään odottanut kunnon pakkasia. Pidin siitä, että saatoin vihdoin laittaa takkiini villavuorin ja pukeutua lämpimästi, ilman että olisin kuumissani, kuten leudommilla säillä helposti käy.

Olen syntynyt oikein sopivaan ilmastoon, sillä pidän kylmistä ilmoista ja viihdyn viileässä. Pidän pakkasen tunnusta iholla. Pakkaslumen narske kenkien alla jaksaa aina ilahduttaa minua, sen kuuleminen saa heti hyvälle mielelle.

Lumi. Kun kävelee lumimyräkän keskellä, on helppoa tuntea elävänsä ja vain olla läsnä. Tunnen itseni vähän hassuksi nauttiessani säistä, joista useimmat pyrkivät nopeasti sisätiloihin. Nautin siitä pienuuden tunteesta, minkä luonto ja erilaiset säät tarjoavat. On vapauttavaa, että joihinkin asioihin ei voi vaikuttaa. Voi vain olla ja nauttia.

Tänä talvena olen useamman kerran muistuttanut lumiukkoa, kun isot ja kosteat lumihiutaleet ovat tarttuneet paksuhkoksi kerrokseksi puuvillatakkiini, pipooni ja hiuksiini. Kerran erääseen kauppaan astuessani huvituin toimiessani elävänä säätiedotuksena, kun myyjä minut nähdessään tervehtimisen sijaan totesi, että ”ai siellä sataa lunta”.

Lumi tarjoaa vaihtelevia elämyksiä. Välillä olen kahlannut ilmavan kevyessä pakkaslumessa, toisena päivänä paksussa suojalumessa. Välillä lumi on auran jäljiltä tiivistynyt kiiltäväksi ja liukkaaksi kävellä. Useampana päivänä taivas on ollut sakeana suurista lumihiutaleista, kovemmalla pakkasella taivaalta on laskeutunut tuskin havaittavia, auringon tai katuvalon valossa kimaltavia pikkuruisia hiutaleita.

Villa! Kylmillä ilmoilla villa on paras mahdollinen materiaali ihoa vasten. Siinä on aina mukavan lämmin olo. Mitä kylmempi ilma, sitä useampia kerroksia puen. Eräänä päivänä, kun ilma vihdoin kylmeni edes vähän talvisempiin lukemiin (-11 astetta ja kevyt tuuli), kaivoin takkini villavuoren ja toppahousut esille. Radiossa oli varoiteltu ilman tuntuvan tuulen vuoksi erityisen kylmältä, joten pukeuduin lämpimästi.

Ulos päästyäni sain nopeasti todeta, ettei ilma ollut ollenkaan niin kylmä kuin olin odottanut. Vähempikin kerrospukeutuminen olisi riittänyt. Siitä huolimatta minun oli villakerrosten alla sopivan lämmin. Villa tuo ulkoiluun mukavuutta, johon muut materiaalit eivät pysty. Etenkään silloin, kun on vahingossa pukenut liikaa päälleen.

Hedelmät. Sain ystävältäni satokausikalenterin, minkä jälkeen olen alkanut katsoa kaupan hedelmätiskejä satokausiajattelun näkökulmasta. Hedelmät kannattaa syödä silloin, kun ne ovat parhaimmillaan. Viime aikoina olen herkutellut mehukkaiden omenien lisäksi appelsiineilla ja veriappelsiineilla. Miten hyviä ne voivatkaan olla!

Satokausituotteet laitetaan kaupassani näkyvästi esille, ne ovat vastassa heti kun ovesta tulee sisään. Siitä huolimatta onnistuin aiemmin kulkemaan ohi kiinnittämättä niihin erityistä huomiota. Nykyään odotan mielenkiinnolla, mitä herkkuja tällä kertaa on laitettu tarjolle. Ruokakaupassa käynnistä on tullut pieni seikkailu.

Linnunlaulu. Hiljainen aika on ohi, linnut ovat jo aloittaneet kevätlaulunsa. Päivät ovat kuitenkin laulunautinnon suhteen vielä erilaisia. Välillä ulkona liikkuessani olen saanut kuulla riemukasta kuorolaulua, välillä ti-ti-tyy on yhden kaikkein innokkaimman laulajan varassa.

Sieltä se on tänäkin vuonna hiljalleen tulossa.

Kevät.

Muka itsestäänselviä iloja

Elämässä on paljon merkityksellisiä ja iloa tuottavia asioita. Monia niistä pidämme niin itsestäänselvinä, että ne jäävät vaille ansaitsemaansa arvostusta. Liian usein osaamme antaa arvoa erilaisille asioille vasta silloin, kun olemme menettämässä tai jo menettäneet ne.

Tänään ajattelin listata tällaisia muka itsestäänselviä asioita, joista olen viime aikoina ollut iloinen ja kiitollinen.

Käveleminen. Toimivat ja voimakkaat jalat, jotka kuljettavat paikasta toiseen – miten hieno asia se onkaan. Voin kävellä pitkin kaupungin katuja tai metsäpolkuja, kulkea minne mielin, omaan tahtiini, vieläpä ilmaiseksi. Pääsen vaivattomasti moniin paikkoihin, joihin mikään kulkuväline ei yhtä hyvin, jos ollenkaan, veisi. Hyvin yksinkertaisella tavalla saan liikuntaa, virkistystä ja raikasta ilmaa. Samalla näen erilaisia ympäristöjä, lintuja, kukkia ja perhosia.

Kivuttomuus. Miten onnekas olenkaan, että saan elää suurimman osan ajasta vailla kipuja. Se mahdollistaa valtavan paljon.

Lukutaito. Olisiko ”minua” olemassakaan ilman lukutaitoa? Mitä minusta jäisi jäljelle, jos en osaisi lukea tai kirjoittaa? En pysty edes kuvittelemaan elämääni ilman luku- ja kirjoitustaitoa. Ne antavat elämääni niin paljon merkitystä ja sisältöä.

Terveys. Miten terveys oikeastaan määritellään? Itse koen, että terveys on pitkälti toimintakykyä, ei niinkään terveysharmien ja sairauksien puuttumista. Terveyden voisi nähdä jatkumona, jonka toisessa päässä on paljon toimintakykyä ja vain vähän jos ollenkaan koettuun terveyteen vaikuttavia harmeja, toisessa päässä monenlaiset sairaudet ja muut terveysongelmat rajoittavat toimintakykyä. Moniin sairauksiin voidaan vaikuttaa esimerkiksi lääkkeillä, jolloin sairaus on yhä olemassa, mutta oireet pysyvät poissa ja toimintakyky on hyvä.

Olen kiitollinen, että olen saanut olla varsin terve. Pyrin toimimaan niin, että tuen terveyteni säilymistä.

Aistit. Miten paljon iloa saankaan tuoksusta, joka luonnossa on sateen jälkeen! Tai kaikesta siitä mitä siellä voin nähdä. Lintujen laulun kuuntelemisesta. Sammalen, kuusenoksan tai vaikka puunrungon koskettamisesta. Kuusenkerkän raikkaankirpeästä mausta kielellä. Kaikki nämä ja monet muut aistielämykset viehättävät päivästä, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, niihin lienee mahdotonta kyllästyä.

Olemassaolo. Näin tänäänkin päivänvalon. Saan kokea kaiken sen, mitä tämä päivä tuo tullessaan. Se ei ole aivan vähän.

Ilahduttavia asioita: kevättä odotellessa

Sain aiemman kirjoitukseni, Elämäniloa ja olemassaolon rakkautta, kommenteissa ehdotuksen, että ilahduttavista asioista voisi tehdä juttusarjan. Sehän sopii! Kirjoitan jatkossa mieltäni ilahduttaneista asioista satunnaisesti, silloin kun siltä sattuu tuntumaan.

Tänä vuonna kevät on antanut odottaa itseään. Tätä kirjoittaessani lämpötila on pari astetta plussan puolella ja maassa on viime yönä satanutta lunta. Ei tunnu vielä keväältä. Monet viime aikoina ilahduttaneista asioista liittyvät luontoon ja kevään odotukseen.

Kaatosade. Lumien sulamista odotellessa kaatosateen ääni talojen katoilla kuulostaa erityisen kauniilta.

Vesilammikot. Miten leveä hymy voi olla vesilätäkköön leikkimään päässeellä lapsella! Jututin lapsenlapsensa kanssa ulkoillutta naista, niin iloiseksi lapsen riemu minut sai. Lapsi istui lätäkössä mitä valloittavin hymy kasvoillaan, leikkien sinikeltaisella kuorma-autolla. Isoäiti oli iloinen nykyaikaisista, mukavista kuravaatteista, toisenlaista oli ollut aikoinaan omia lapsia lätäkköleikkeihin pukiessa.

Myös linnut ottavat ilon irti vesilammikoista, ja minä niiden katselemisesta. Eräänä päivänä seurasin pitkään variksen kylpyhetkeä pihaan muodostuneessa syvässä vesilammikossa. Se kahlasi veteen vatsaansa myöten ja loiskutteli vettä siivillään, kävi välillä sukimassa höyhenpukuaan viereisellä aidalla, ja palasi sitten yhä uudelleen kylpemään. Pian lammikossa oli kaksi kylpijää vuorotellen, kun toinenkin varis löysi mainion kylpypaikan.

Linnut! Siitä ei tunnu olevan kauaakaan, kun vielä kuuntelin tilhiparven kaunista ääntä, kuin kulkusten helinää. Talitiaisten laulu toi kevään jälleen vähän lähemmäksi. Vähän myöhemmin jäin ihmettelemään tuttua ääntä. Vasta taivaalle katsoessani uskoin, että se todella oli lokki, kevään ensimmäinen! Lokin ääni merkitsee minulle lähestyvää kesää, ei ihme etten loskassa tarpoessani heti uskonut korviani.

Joitakin päiviä myöhemmin katselin ulos ikkunasta. Ilahduin nähdessäni harmaasta pilviverhosta ilmestyvän viiden lokin parven. Hetken kuluttua, kuin tyhjästä, lintuja tuli pieni parvi lisää. Linnut sulautuivat taivaan harmauteen niin hyvin, että ne putkahtelivat näkyviin aivan yllättäen. Vähän kerrallaan lintuja tuli näkyviin yhä enemmän, ja pian niitä oli kymmenittäin, sitten jo kolminumeroinen luku. Vaikuttava näky.

Saan paljon iloa linnuista, kaikkein tavallisimmistakin. Lokit, naakat, harakat ja varikset ovat kiinnostavia puuhissaan ja kauniita katsella. Kuuntelin eräänä iltana radiosta Musiikin teemailtaa (Onnea 70-vuotiaalle Hectorille!) ja katselin samalla taivaalla lentäviä lintuja. Miten kaunis voikaan olla puhtaanvalkoinen lokki tummaa taivasta vasten päivän viimeisten auringonsäteiden heijastuessa sen höyhenpuvusta.

Puoli kuuta peipposesta, uskoisiko tuota? Eräänä aurinkoisena aamuna avasin ranskalaisen parvekkeeni oven ja kuulin peipon laulavan. Miten ihanalta se pitkän talven jälkeen kuulostaakaan!

Korkealla asuminen. Asuntoa etsiessäni halusin nähdä ikkunastani puita, taivasta ja lintuja. Nautin lintujen katselemisesta, ja niitä näkee korkealla asuessa todella läheltä. Alkutalvesta ihailin pitkään talon yllä leijaillutta, usean sadan linnun naakkaparvea. Päivittäin saan katsella, miten linnut lentävät läheltä ikkunani ohi tai ylittävät talon siipisulat lähes kattoa viistäen. Viime aikoina on ollut hauska katsella millaisia aarteita linnut ovat löytäneet pesiensä rakennustarpeiksi.

Ötökät. Kaatosateisena päivänä huomasin ikkunaani sadetta pitämään tulleen siivekkään. Siinä se suki tuntosarviaan, minulle nimetön hyönteinen. Toisena päivänä, aurinkoisena, ikkunassani oli kävelyllä leppäkerttu. Kärpänenkin on ikkunalla piipahtanut.

Hyönteisten näkeminen talven jälkeen kertoo siitä, että kevät on tulossa, vaikkei sitä säästä välttämättä joka päivä jaksaisi uskoakaan. Pian hyönteissyöjät palaavat ja riemukas laulu kaikuu kaikkialla.

Tulenkohan näkemään uuden kotini ikkunasta pääskysiä? Jos en, niin ainakin tiedän minne voin mennä niitä katsomaan ja kuuntelemaan.

P. S. Västäräkistä vähäsen! Kaksi päivää ennen tämän tekstin julkaisua näin kävelylenkkini loppupuolella västäräkin keikuttelevan pyrstöään lumikasan päällä. Joko nyt uskaltaisi sanoa, että kevät on tullut?

Maalia, musiikkia ja maisema

Uuden kotini ikkunasta näkyy kauas. Puita, taivasta, järvenselkää. Satoja ikkunoita.

Tai no, ihan vielä en sitä kodikseni osaa sanoa. Postiluukussa on tuttu nimi, mutta oven takaa paljastuu työmaa. Kun asuntonäytössä muut keskittyivät asunnon tiloihin ja kuntoon, minä katselin ikkunasta ulos. Näin mielessäni itseni juomassa kahvia tuon maiseman äärellä.

Maiseman ihastelu on jäänyt toistaiseksi vähiin, sillä aika on kulunut seuratessa telan kulkua seinäpinnalla. Vaihtelun vuoksi olen seurannut myös milloin mitäkin siivousvälinettä kylpyhuoneen kaakeleilla, jos vaikka ihme tapahtuisi ja vuosien kalkkijäljet lopultakin lähtisivät. Välikevennyksenä olen järjestellyt astioita keittiön kaappeihin ja vaatteita vaatehuoneeseen.

Musiikki on olennainen osa remontin sujumisessa, ja erityisen tarpeellista se on silloin, kun usko on koetuksella. Hetkittäin, maalaustaitoja ruosteen alta etsiessäni ja kaakelijumpan vietyä voimat, olen vaipunut hiljaiseen epätoivoon. Silloin B.B. King, Keb’ Mo’, Gregory Porter, Billie Holiday, Ella Fitzgerald ja Etta James ovat luoneet lohdullista tunnelmaa.

Välillä on ollut tarpeen hengähtää, etsiä pientä syötävää ja istahtaa tulevan kotini lattialle. Kuunnella musiikkia kaikessa rauhassa ja rentoutua hetki. Silloin pieni ääni pääni sisällä on noussut vakuuttamaan, että kyllä tästä vielä hyvä tulee. Tästä tulee Koti. Tästä selvitään, tähänkin asti on kaikesta selvitty.

Kodin tuntu on mystinen juttu. Kaikki kotini, jotka olen voinut itse valita, ovat tuntuneet kodilta jo eteisessä. Tälläkin kertaa tiesin tulleeni kotiin ennen kuin sain edes kenkiä jalastani. Kun nostin katseeni, näin ikkunasta taivasta ja puidenlatvoja. Silloin moni muu asia menetti merkityksensä.

Asetun taloksi, kunhan saan osan seinistä maalattua. Loput saavat odottaa kevään kirkasta valoa. Kun maali on raikastanut pinnat, moni paikka on silti laulun sanoin ihanasti rempallaan. Mutta mitä siitä. Minulla on lähes koko huoneen levyinen maisemataulu, josta seurata lintuja ja sään vaihteluita.

Luonto tarjoaa parhaat elämykset

Suurin osa erilaisista elämyksistä haalenee mielessäni nopeasti. Muutaman päivän, kuukauden tai vuoden kuluttua niistä on jäljellä vain vähän jos enää mitään.

Parhaiten mieleeni jäävät luontoon liittyvät elämykset. Niiden vaikutus on kokonaisvaltaisempi kuin minkään muun.

Luontoelämyksiini liittyy usein yhteenkuuluvuuden tunne. Tunnen olevani pieni osa suurta ja kaunista kokonaisuutta. Koen sydämen täyttävää onnea.

Muistan lukemattomia kauniita hetkiä.

Kerran ollessani kävelyretkellä metsässä, yhtäkkiä aivan vieressäni, suuren sammaloituneen kiven kyljessä olevassa pienessä pesämaljassa, aukesi ääneti monta pientä nokkaa. Linnunpoikaset olivat lähes vailla höyhenpeitettä ja silmät kiinni. Hipsin varovasti pois paikalta, jotta en häiritsisi poikasten ja emon yhteiseloa.

Muistan, miten heräsin mökillä aamuvarhaisella härkälintujen kiljuntaan. Uskomatonta, että linnusta voi lähteä sellainen ääni! Nousin sängystä terassille kuuntelemaan.

Kerran olin kovalla ukonilmalla yksin mökillä. Laskin salaman ja jyrinän välisiä sekunteja, jotka vähenivät vähenemistään, kunnes en enää ehtinyt edes yhteen. Koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä pieneksi kuin silloin! Maa tärisi, jyrinä oli niin kova, että minun oli laitettava sormet korvieni suojaksi. Istuin mökin keskellä, yläkertaan vievillä rappusilla, ja hyräilin itseäni rauhoittaakseni.

Eräällä mökkireissulla olimme palaamassa kaupasta, kun keksimme käydä tutustumassa läheiseen suoalueeseen. Opastekartalla näkyi kaksi reittiä, joista lyhyempi 2,5:n kilometrin lenkki olisi juuri sopiva iltakävelyksi. Ilta oli kaunis ja pitkospuita oli mukava kävellä.

Kun pitkospuille ei näkynyt loppua, ymmärsimme kävelleemme ohi risteyksen, josta lyhyempi reitti olisi erkaantunut. Olimme nyt kymmenen kilometrin reitillä. Pari tuntia käveltyämme pitkospuut toivat meidät metsän laitaan. Siellä odotti kyltti ”paluupolku”. Huokaisimme helpotuksesta, ehkä noin vartin kuluttua olisimme takaisin autolla.

Kapea polku polveili suon laidasta syvemmälle metsään, palaten yhä uudelleen suon reunaan. Kului kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä minuuttia ja polku vain jatkui. Hämärä oli tiivistynyt tiheäksi, jalansijaa valitessa piti olla tarkkana. Jos tuntisin lintuja äänestä paremmin, voisin kertoa keiden seurassa taivalsimme.

Lopulta paluupolku päättyi parkkipaikan reunaan. Olimme kävelleet kyltiltä autolle 45 minuuttia. Iltakävely venähti lopulta noin kolmituntiseksi.

Erään toisen kerran olimme samalla suolla. Parisataa metriä käveltyämme huomasimme taivaan synkkenevän. Huvittuneena totesimme, että olemmepa taas ajankohdan valinneet. Vailla pilvienlukutaitoa päätimme kuitenkin jatkaa eteenpäin.

Muutamia minuutteja myöhemmin alkoi tipahdella pisaroita. Ensin harvakseltaan, sitten yhä kiihtyvään tahtiin. Olimme lähellä metsälamparetta, ja laitoimme vauhtia päästäksemme aukealta puiden suojaan. Pian vettä, onneksi lämmintä, tuli taivaan täydeltä. Löysimme tuuhean kuusen, jonka suojaan kömmimme. Puu säästi meidät pahimmalta kastumiselta. Sillä kertaa palasimme autolle ilman paluupolkua.

Kyseiseen suoalueeseen liittyy paljon muistoja. Kerran kiistelimme, näkyikö kiikareista joutsen vai kurki. Katsoimme kumpikin vuorollamme. Kumppanini sanoi näkevänsä joutsenen. Minä katsoin, ja totesin linnun olevan kurki. Heikommin lintuja tunteva kumppanini sanoi, että kyllä hän sentään joutsenen tuntee. Minä katsoin, ja totesin, että aivan selvä kurki!

Vaihdoimme kiikareita kädestä toiseen useampaan kertaan, emmekä päässeet yhteisymmärrykseen. Nauratti ja turhautti, kumpikin alkoi epäillä silmiään ja järkeään. Otin jälleen kiikarit, katsoin, enkä voinut kuin nauraa kaksinkerroin. Kiikarit poimivat suolta sekä joutsenen että kurjen, muutaman metrin päässä toisistaan.

Luontoelämyksiä voi kokea kaupungissakin. Olen seurannut silkkiuikkujen soidinmenoja, erilaisten linnunpoikasten varttumista, vesimyyrän ja piisamien touhuja. Kerran siili käveli jalkojeni ja seinän välistä ollessani pankkiautomaatilla.

Pääskysten lentonäytösten seuraaminen on jokakesäistä huviani, minulla on eturivin paikka olohuoneessani. Naakat piristävät ympäri vuoden. Talvella voi ihmetellä takin hihalle sataneita lumihiutaleita, uppoutua niiden kauniisiin kuvioihin.

Luonnon tarjoamille elämyksille ei ole toistaiseksi löytynyt voittajaa.

Rinnakkaiseloa

Talitiainen ruokkii ahkerasti päivä päivältä äänekkäämmiksi käyviä poikasiaan. Pesäkolokseen se on löytänyt suojaisen paikan mökin räystäslaudoituksen alta, paikka on jo aiempina vuosina hyväksi havaittu.

Poikasten ruokailuaikaan me mökin ihmisasukkaat pysymme loitolla parhaamme mukaan ja annamme tiaisemolle ruokintarauhan. Kun tulee asiaa puuliiteriin, on hieman sovellettava, sillä liiterin ovelta on vain muutaman metrin matka pesän kulkukololle, jolloin ihminen on jo turhan lähellä ja häiriöksi.

Onneksi olemme oppineet toistemme kieltä.

Jos ihminen puuhailee liiterissä, katse tiiviisti polttopuissa, tiainen voi hoitaa oman tehtävänsä. Mutta jos tontin ihmisasukas ihailee tiaista, ollaan pattitilanteessa. Sama tilanne toistuu myös pihan toisen tiaisperheen kohdalla. Useiden metrien päässä oleva ihminen on häiriöksi ja saa emon viestittämään poikasilleen, että ”tulossa ollaan, kunhan tuo toope herkeäisi jo tuijottamasta!” Onneksi tilanne on helposti korjattu. Nöyrä anteeksipyyntö, katseen kääntäminen ja siirtyminen kauemmas toimivat aina. Jos välitön siirtyminen ei ole mahdollista, selän kääntäminenkin riittää naapurisovun säilymiseen.

Kun räystäslaudoituksen alla asutaan, ihmisasukas järjestää tuulettamisen tavallisesta poikkeavalla tavalla. Pesäkolon läheisyydessä olevaa ikkunaa ei avata, sillä se on koloasukkaan lentoreitillä. Rauhanomaiseen rinnakkaiseloon kuuluu, ettei naapurin ja hänen perheensä henkeä tai terveyttä uhata.

Kirjosiepot ovat naapureina ronskimpia, niitä eivät ihmisasukkaan toimet juuri kiinnosta. Poikasten ruokahuolto pelaa taukoamatta, vaikka ihminen seuraisi liikennevirtaa lähes vierestä. Siinä missä ihmisen on syytä väistää tiaista, kirjosieppo ottaa tilan kyselemättä haltuun. Huolettomasti valittu paikka pihalla voi tarkoittaa joutumista kirjosiepon matalakiitoreitille. No, pari kunnon väistöliikettä opettanee kovakalloisintakin ihmisasukasta löytämään paikkansa…

Mitä viehättävin naapuri, harmaasieppo, asustaa naapuritontilla sijaitsevassa linnunpöntössä, jonka toisesta sivusta on jäljellä enää kapea siivu, ja jonka kulkuaukkoakin tikka on reilusti suurentanut. Mitkä avarat maisemat näköalapesästä avautuvatkaan! Itse lintu kuitenkin sulautuu pesäänsä saumattomasti; paikallaan olevaa sieppoa ei erota tarkkanäköinenkään. Hauskinta harmaasiepponaapurissa ovat sen lentonäytökset. Se nappaa hyönteisiä ilmasta luoden samalla mitä taiteellisimpia lentoratoja, palaten useimmiten bumerangin omaisesti takaisin samalle paikalle mistä lentoon lähti.

Sinitiainen on valinnut pesäpöntön tontin rauhallisimmalta nurkalta. Jälkikasvu lienee lähdössä kohti suuren maailman seikkailuja aivan pian, niin usein kulkuaukosta joku jo uteliaana kurkistelee.

Kaarina Davis on kirjoittanut, että onnellisuuden määrä on suoraan verrannollinen linnunpönttöjen määrään. Olen huomannut tämän pitävän paikkansa myös minun kohdallani. Aikomuksenani onkin tarjota linnuille lisää pesäpaikkoja ja ripustaa vielä joitakin linnunpönttöjä. Kovin montaa pienelle tontille ei enää sovi, mutta ehkä pari kuitenkin. Ihmisasukkaan elämä tällä mökkitontilla olisi huomattavasti köyhempää ilman monia naapureiksi asettuneita lintuja.

P.S. Kirjoitin tekstin kesäkuun lopulla. Jo seuraavana päivänä mökin pihalla vallitsi hiljaisuus, poikaset olivat lähteneet. Miten ne osaavatkin aina lähteä niin huomaamatta? Ikävä kyllä en ole näkemässä, vieläkö pönttöihin tänä kesänä tulee uusia asukkaita. Toivottavasti.