Ilahduttavia asioita: kevättä odotellessa

Sain aiemman kirjoitukseni, Elämäniloa ja olemassaolon rakkautta, kommenteissa ehdotuksen, että ilahduttavista asioista voisi tehdä juttusarjan. Sehän sopii! Kirjoitan jatkossa mieltäni ilahduttaneista asioista satunnaisesti, silloin kun siltä sattuu tuntumaan.

Tänä vuonna kevät on antanut odottaa itseään. Tätä kirjoittaessani lämpötila on pari astetta plussan puolella ja maassa on viime yönä satanutta lunta. Ei tunnu vielä keväältä. Monet viime aikoina ilahduttaneista asioista liittyvät luontoon ja kevään odotukseen.

Kaatosade. Lumien sulamista odotellessa kaatosateen ääni talojen katoilla kuulostaa erityisen kauniilta.

Vesilammikot. Miten leveä hymy voi olla vesilätäkköön leikkimään päässeellä lapsella! Jututin lapsenlapsensa kanssa ulkoillutta naista, niin iloiseksi lapsen riemu minut sai. Lapsi istui lätäkössä mitä valloittavin hymy kasvoillaan, leikkien sinikeltaisella kuorma-autolla. Isoäiti oli iloinen nykyaikaisista, mukavista kuravaatteista, toisenlaista oli ollut aikoinaan omia lapsia lätäkköleikkeihin pukiessa.

Myös linnut ottavat ilon irti vesilammikoista, ja minä niiden katselemisesta. Eräänä päivänä seurasin pitkään variksen kylpyhetkeä pihaan muodostuneessa syvässä vesilammikossa. Se kahlasi veteen vatsaansa myöten ja loiskutteli vettä siivillään, kävi välillä sukimassa höyhenpukuaan viereisellä aidalla, ja palasi sitten yhä uudelleen kylpemään. Pian lammikossa oli kaksi kylpijää vuorotellen, kun toinenkin varis löysi mainion kylpypaikan.

Linnut! Siitä ei tunnu olevan kauaakaan, kun vielä kuuntelin tilhiparven kaunista ääntä, kuin kulkusten helinää. Talitiaisten laulu toi kevään jälleen vähän lähemmäksi. Vähän myöhemmin jäin ihmettelemään tuttua ääntä. Vasta taivaalle katsoessani uskoin, että se todella oli lokki, kevään ensimmäinen! Lokin ääni merkitsee minulle lähestyvää kesää, ei ihme etten loskassa tarpoessani heti uskonut korviani.

Joitakin päiviä myöhemmin katselin ulos ikkunasta. Ilahduin nähdessäni harmaasta pilviverhosta ilmestyvän viiden lokin parven. Hetken kuluttua, kuin tyhjästä, lintuja tuli pieni parvi lisää. Linnut sulautuivat taivaan harmauteen niin hyvin, että ne putkahtelivat näkyviin aivan yllättäen. Vähän kerrallaan lintuja tuli näkyviin yhä enemmän, ja pian niitä oli kymmenittäin, sitten jo kolminumeroinen luku. Vaikuttava näky.

Saan paljon iloa linnuista, kaikkein tavallisimmistakin. Lokit, naakat, harakat ja varikset ovat kiinnostavia puuhissaan ja kauniita katsella. Kuuntelin eräänä iltana radiosta Musiikin teemailtaa (Onnea 70-vuotiaalle Hectorille!) ja katselin samalla taivaalla lentäviä lintuja. Miten kaunis voikaan olla puhtaanvalkoinen lokki tummaa taivasta vasten päivän viimeisten auringonsäteiden heijastuessa sen höyhenpuvusta.

Puoli kuuta peipposesta, uskoisiko tuota? Eräänä aurinkoisena aamuna avasin ranskalaisen parvekkeeni oven ja kuulin peipon laulavan. Miten ihanalta se pitkän talven jälkeen kuulostaakaan!

Korkealla asuminen. Asuntoa etsiessäni halusin nähdä ikkunastani puita, taivasta ja lintuja. Nautin lintujen katselemisesta, ja niitä näkee korkealla asuessa todella läheltä. Alkutalvesta ihailin pitkään talon yllä leijaillutta, usean sadan linnun naakkaparvea. Päivittäin saan katsella, miten linnut lentävät läheltä ikkunani ohi tai ylittävät talon siipisulat lähes kattoa viistäen. Viime aikoina on ollut hauska katsella millaisia aarteita linnut ovat löytäneet pesiensä rakennustarpeiksi.

Ötökät. Kaatosateisena päivänä huomasin ikkunaani sadetta pitämään tulleen siivekkään. Siinä se suki tuntosarviaan, minulle nimetön hyönteinen. Toisena päivänä, aurinkoisena, ikkunassani oli kävelyllä leppäkerttu. Kärpänenkin on ikkunalla piipahtanut.

Hyönteisten näkeminen talven jälkeen kertoo siitä, että kevät on tulossa, vaikkei sitä säästä välttämättä joka päivä jaksaisi uskoakaan. Pian hyönteissyöjät palaavat ja riemukas laulu kaikuu kaikkialla.

Tulenkohan näkemään uuden kotini ikkunasta pääskysiä? Jos en, niin ainakin tiedän minne voin mennä niitä katsomaan ja kuuntelemaan.

P. S. Västäräkistä vähäsen! Kaksi päivää ennen tämän tekstin julkaisua näin kävelylenkkini loppupuolella västäräkin keikuttelevan pyrstöään lumikasan päällä. Joko nyt uskaltaisi sanoa, että kevät on tullut?

Maalia, musiikkia ja maisema

Uuden kotini ikkunasta näkyy kauas. Puita, taivasta, järvenselkää. Satoja ikkunoita.

Tai no, ihan vielä en sitä kodikseni osaa sanoa. Postiluukussa on tuttu nimi, mutta oven takaa paljastuu työmaa. Kun asuntonäytössä muut keskittyivät asunnon tiloihin ja kuntoon, minä katselin ikkunasta ulos. Näin mielessäni itseni juomassa kahvia tuon maiseman äärellä.

Maiseman ihastelu on jäänyt toistaiseksi vähiin, sillä aika on kulunut seuratessa telan kulkua seinäpinnalla. Vaihtelun vuoksi olen seurannut myös milloin mitäkin siivousvälinettä kylpyhuoneen kaakeleilla, jos vaikka ihme tapahtuisi ja vuosien kalkkijäljet lopultakin lähtisivät. Välikevennyksenä olen järjestellyt astioita keittiön kaappeihin ja vaatteita vaatehuoneeseen.

Musiikki on olennainen osa remontin sujumisessa, ja erityisen tarpeellista se on silloin, kun usko on koetuksella. Hetkittäin, maalaustaitoja ruosteen alta etsiessäni ja kaakelijumpan vietyä voimat, olen vaipunut hiljaiseen epätoivoon. Silloin B.B. King, Keb’ Mo’, Gregory Porter, Billie Holiday, Ella Fitzgerald ja Etta James ovat luoneet lohdullista tunnelmaa.

Välillä on ollut tarpeen hengähtää, etsiä pientä syötävää ja istahtaa tulevan kotini lattialle. Kuunnella musiikkia kaikessa rauhassa ja rentoutua hetki. Silloin pieni ääni pääni sisällä on noussut vakuuttamaan, että kyllä tästä vielä hyvä tulee. Tästä tulee Koti. Tästä selvitään, tähänkin asti on kaikesta selvitty.

Kodin tuntu on mystinen juttu. Kaikki kotini, jotka olen voinut itse valita, ovat tuntuneet kodilta jo eteisessä. Tälläkin kertaa tiesin tulleeni kotiin ennen kuin sain edes kenkiä jalastani. Kun nostin katseeni, näin ikkunasta taivasta ja puidenlatvoja. Silloin moni muu asia menetti merkityksensä.

Asetun taloksi, kunhan saan osan seinistä maalattua. Loput saavat odottaa kevään kirkasta valoa. Kun maali on raikastanut pinnat, moni paikka on silti laulun sanoin ihanasti rempallaan. Mutta mitä siitä. Minulla on lähes koko huoneen levyinen maisemataulu, josta seurata lintuja ja sään vaihteluita.

Luonto tarjoaa parhaat elämykset

Suurin osa erilaisista elämyksistä haalenee mielessäni nopeasti. Muutaman päivän, kuukauden tai vuoden kuluttua niistä on jäljellä vain vähän jos enää mitään.

Parhaiten mieleeni jäävät luontoon liittyvät elämykset. Niiden vaikutus on kokonaisvaltaisempi kuin minkään muun.

Luontoelämyksiini liittyy usein yhteenkuuluvuuden tunne. Tunnen olevani pieni osa suurta ja kaunista kokonaisuutta. Koen sydämen täyttävää onnea.

Muistan lukemattomia kauniita hetkiä.

Kerran ollessani kävelyretkellä metsässä, yhtäkkiä aivan vieressäni, suuren sammaloituneen kiven kyljessä olevassa pienessä pesämaljassa, aukesi ääneti monta pientä nokkaa. Linnunpoikaset olivat lähes vailla höyhenpeitettä ja silmät kiinni. Hipsin varovasti pois paikalta, jotta en häiritsisi poikasten ja emon yhteiseloa.

Muistan, miten heräsin mökillä aamuvarhaisella härkälintujen kiljuntaan. Uskomatonta, että linnusta voi lähteä sellainen ääni! Nousin sängystä terassille kuuntelemaan.

Kerran olin kovalla ukonilmalla yksin mökillä. Laskin salaman ja jyrinän välisiä sekunteja, jotka vähenivät vähenemistään, kunnes en enää ehtinyt edes yhteen. Koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä pieneksi kuin silloin! Maa tärisi, jyrinä oli niin kova, että minun oli laitettava sormet korvieni suojaksi. Istuin mökin keskellä, yläkertaan vievillä rappusilla, ja hyräilin itseäni rauhoittaakseni.

Eräällä mökkireissulla olimme palaamassa kaupasta, kun keksimme käydä tutustumassa läheiseen suoalueeseen. Opastekartalla näkyi kaksi reittiä, joista lyhyempi 2,5:n kilometrin lenkki olisi juuri sopiva iltakävelyksi. Ilta oli kaunis ja pitkospuita oli mukava kävellä.

Kun pitkospuille ei näkynyt loppua, ymmärsimme kävelleemme ohi risteyksen, josta lyhyempi reitti olisi erkaantunut. Olimme nyt kymmenen kilometrin reitillä. Pari tuntia käveltyämme pitkospuut toivat meidät metsän laitaan. Siellä odotti kyltti ”paluupolku”. Huokaisimme helpotuksesta, ehkä noin vartin kuluttua olisimme takaisin autolla.

Kapea polku polveili suon laidasta syvemmälle metsään, palaten yhä uudelleen suon reunaan. Kului kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä minuuttia ja polku vain jatkui. Hämärä oli tiivistynyt tiheäksi, jalansijaa valitessa piti olla tarkkana. Jos tuntisin lintuja äänestä paremmin, voisin kertoa keiden seurassa taivalsimme.

Lopulta paluupolku päättyi parkkipaikan reunaan. Olimme kävelleet kyltiltä autolle 45 minuuttia. Iltakävely venähti lopulta noin kolmituntiseksi.

Erään toisen kerran olimme samalla suolla. Parisataa metriä käveltyämme huomasimme taivaan synkkenevän. Huvittuneena totesimme, että olemmepa taas ajankohdan valinneet. Vailla pilvienlukutaitoa päätimme kuitenkin jatkaa eteenpäin.

Muutamia minuutteja myöhemmin alkoi tipahdella pisaroita. Ensin harvakseltaan, sitten yhä kiihtyvään tahtiin. Olimme lähellä metsälamparetta, ja laitoimme vauhtia päästäksemme aukealta puiden suojaan. Pian vettä, onneksi lämmintä, tuli taivaan täydeltä. Löysimme tuuhean kuusen, jonka suojaan kömmimme. Puu säästi meidät pahimmalta kastumiselta. Sillä kertaa palasimme autolle ilman paluupolkua.

Kyseiseen suoalueeseen liittyy paljon muistoja. Kerran kiistelimme, näkyikö kiikareista joutsen vai kurki. Katsoimme kumpikin vuorollamme. Kumppanini sanoi näkevänsä joutsenen. Minä katsoin, ja totesin linnun olevan kurki. Heikommin lintuja tunteva kumppanini sanoi, että kyllä hän sentään joutsenen tuntee. Minä katsoin, ja totesin, että aivan selvä kurki!

Vaihdoimme kiikareita kädestä toiseen useampaan kertaan, emmekä päässeet yhteisymmärrykseen. Nauratti ja turhautti, kumpikin alkoi epäillä silmiään ja järkeään. Otin jälleen kiikarit, katsoin, enkä voinut kuin nauraa kaksinkerroin. Kiikarit poimivat suolta sekä joutsenen että kurjen, muutaman metrin päässä toisistaan.

Luontoelämyksiä voi kokea kaupungissakin. Olen seurannut silkkiuikkujen soidinmenoja, erilaisten linnunpoikasten varttumista, vesimyyrän ja piisamien touhuja. Kerran siili käveli jalkojeni ja seinän välistä ollessani pankkiautomaatilla.

Pääskysten lentonäytösten seuraaminen on jokakesäistä huviani, minulla on eturivin paikka olohuoneessani. Naakat piristävät ympäri vuoden. Talvella voi ihmetellä takin hihalle sataneita lumihiutaleita, uppoutua niiden kauniisiin kuvioihin.

Luonnon tarjoamille elämyksille ei ole toistaiseksi löytynyt voittajaa.

Rinnakkaiseloa

Talitiainen ruokkii ahkerasti päivä päivältä äänekkäämmiksi käyviä poikasiaan. Pesäkolokseen se on löytänyt suojaisen paikan mökin räystäslaudoituksen alta, paikka on jo aiempina vuosina hyväksi havaittu.

Poikasten ruokailuaikaan me mökin ihmisasukkaat pysymme loitolla parhaamme mukaan ja annamme tiaisemolle ruokintarauhan. Kun tulee asiaa puuliiteriin, on hieman sovellettava, sillä liiterin ovelta on vain muutaman metrin matka pesän kulkukololle, jolloin ihminen on jo turhan lähellä ja häiriöksi.

Onneksi olemme oppineet toistemme kieltä.

Jos ihminen puuhailee liiterissä, katse tiiviisti polttopuissa, tiainen voi hoitaa oman tehtävänsä. Mutta jos tontin ihmisasukas ihailee tiaista, ollaan pattitilanteessa. Sama tilanne toistuu myös pihan toisen tiaisperheen kohdalla. Useiden metrien päässä oleva ihminen on häiriöksi ja saa emon viestittämään poikasilleen, että ”tulossa ollaan, kunhan tuo toope herkeäisi jo tuijottamasta!” Onneksi tilanne on helposti korjattu. Nöyrä anteeksipyyntö, katseen kääntäminen ja siirtyminen kauemmas toimivat aina. Jos välitön siirtyminen ei ole mahdollista, selän kääntäminenkin riittää naapurisovun säilymiseen.

Kun räystäslaudoituksen alla asutaan, ihmisasukas järjestää tuulettamisen tavallisesta poikkeavalla tavalla. Pesäkolon läheisyydessä olevaa ikkunaa ei avata, sillä se on koloasukkaan lentoreitillä. Rauhanomaiseen rinnakkaiseloon kuuluu, ettei naapurin ja hänen perheensä henkeä tai terveyttä uhata.

Kirjosiepot ovat naapureina ronskimpia, niitä eivät ihmisasukkaan toimet juuri kiinnosta. Poikasten ruokahuolto pelaa taukoamatta, vaikka ihminen seuraisi liikennevirtaa lähes vierestä. Siinä missä ihmisen on syytä väistää tiaista, kirjosieppo ottaa tilan kyselemättä haltuun. Huolettomasti valittu paikka pihalla voi tarkoittaa joutumista kirjosiepon matalakiitoreitille. No, pari kunnon väistöliikettä opettanee kovakalloisintakin ihmisasukasta löytämään paikkansa…

Mitä viehättävin naapuri, harmaasieppo, asustaa naapuritontilla sijaitsevassa linnunpöntössä, jonka toisesta sivusta on jäljellä enää kapea siivu, ja jonka kulkuaukkoakin tikka on reilusti suurentanut. Mitkä avarat maisemat näköalapesästä avautuvatkaan! Itse lintu kuitenkin sulautuu pesäänsä saumattomasti; paikallaan olevaa sieppoa ei erota tarkkanäköinenkään. Hauskinta harmaasiepponaapurissa ovat sen lentonäytökset. Se nappaa hyönteisiä ilmasta luoden samalla mitä taiteellisimpia lentoratoja, palaten useimmiten bumerangin omaisesti takaisin samalle paikalle mistä lentoon lähti.

Sinitiainen on valinnut pesäpöntön tontin rauhallisimmalta nurkalta. Jälkikasvu lienee lähdössä kohti suuren maailman seikkailuja aivan pian, niin usein kulkuaukosta joku jo uteliaana kurkistelee.

Kaarina Davis on kirjoittanut, että onnellisuuden määrä on suoraan verrannollinen linnunpönttöjen määrään. Olen huomannut tämän pitävän paikkansa myös minun kohdallani. Aikomuksenani onkin tarjota linnuille lisää pesäpaikkoja ja ripustaa vielä joitakin linnunpönttöjä. Kovin montaa pienelle tontille ei enää sovi, mutta ehkä pari kuitenkin. Ihmisasukkaan elämä tällä mökkitontilla olisi huomattavasti köyhempää ilman monia naapureiksi asettuneita lintuja.

P.S. Kirjoitin tekstin kesäkuun lopulla. Jo seuraavana päivänä mökin pihalla vallitsi hiljaisuus, poikaset olivat lähteneet. Miten ne osaavatkin aina lähteä niin huomaamatta? Ikävä kyllä en ole näkemässä, vieläkö pönttöihin tänä kesänä tulee uusia asukkaita. Toivottavasti.

Luonto – ystävä vai vihollinen?

Luonto on minulle tärkeä asia. Tarvitsen ympärilleni vihreää, puita, vesistöä ja lintuja voidakseni hyvin.

Välillä tuntuu, että olen harvinaisuus. Joillekin luonnolla ei tunnu olevan juurikaan merkitystä, osa tekee luonnosta itselleen vihollisen. Eniten huomiota saavat ääripäät; luonnonsuojelijat ja he, joille luonto on vain hyödyn lähde tai pois tieltä raivattava häiriötekijä.

Asuin aikoinaan kauniisti luonnon keskelle rakennetussa rivitaloyhtiössä. Asuinalueen suunnittelussa luonnon läheisyys oli ollut kantavana teemana. Alueella oli paljon myös metsää, ei pelkästään puistoalueita. Lähes luonnontilainen takapiha kaiken kruununa vauhditti ostopäätöksen tekoa.

Takapihalla kasvoi paljon nuoria puita ja erilaisia pensaita. Piha oli saanut olla rauhassa, sille ei ollut tehty mitään aikoihin. Se tarjosi hyvin suojaa pikkulinnuille, siileille ja jäniksille. Ajattelin, että siistisimme sitä vähän, mutta jättäisimme sen kuitenkin melko suojaisaksi. Halusin nähdä miten valo kulkee ennen kuin tekisimme pihalle mitään. Asunnossakin oli remontoitavaa, joten piha ei ollut listan kärjessä.

Iloni takapihasta jäi lyhytaikaiseksi.

Emme olleet ehtineet vielä edes muuttaa, kun pihatalkoissa oli innolla käyty pihamme kimppuun ja kaadettu lähes kaikki puut ja pensaat. Meiltä ei kysytty mitään. Olimme ehtineet tutustua naapuriimme, joka onnistui säästämään sentään osan suuresta syreenistä. Hänenkin kirsikkapuunsa oli tarjouduttu kaatamaan.

Olin eräälle yhtiön asukkaalle maininnut ohimennen, että takapihaa tulemme hiukan siistimään, hänelle se riitti luvaksi riipiä kaikki maan tasalle. Järkytyin totaalisesti nähdessäni pihan seuraavan kerran. Takapiha pikkulintuineen oli ollut yksi suurimmista ilon aiheistani muuttoon ja uuteen asuntoon liittyen. Olisin perunut muuton siltä seisomalta jos olisin voinut. Ymmärsin olevani aivan vääränlaisessa taloyhtiössä.

Monille yhtiön asukkaille luonto tuntui olevan lähinnä vihollinen. Muutama ihminen valitti pihakoivuista ja vaati niiden kaatamista. Oli niin kova työ imuroida patiota, kun koivut jatkuvasti roskasivat. Minä en ollut tiennytkään, että joku imuroi ulkonakin.

Eräs perhe perusteli koivujen kaatamisen tärkeyttä sillä, että perheessä oli siitepölyallergisia lapsia. Perustelu hieman ontui, sillä koivuja oli kaikkialla tonttimme ulkopuolella, vain metrien päässä tontin rajastakin. Kaiken lisäksi siitepöly kulkeutuu pitkiä matkoja, jopa valtakunnan rajojen ulkopuolelta, joten tuskin se tonttien rajoja sen enempää kunnioittaa.

Miksi luontoakin pitää yrittää hallita? Miksi luonnontilassa olevat alueet koetaan usein rumiksi ja hoitamattomiksi? Mitä haittaa siitä on, että joidenkin alueiden antaisi muotoutua omalla painollaan?

Miksi eläimet nähdään usein uhkana ihmiselle tai ihmisen toimille, sen sijaan että ne nähtäisiin osoituksena luonnon rikkaudesta? Uutisista voisi päätellä, että Suomi on susien valtaama maa. Saimaannorppakin kiusaa kalastajia varmaan ihan tahallaan, niin vaikeaa on norpan ja ihmisen sopia samoille vesille. Merimetsotkin ovat kalastajan vihollisia, vaikka tutkimuksen mukaan merimetsoja ja kalastajia kiinnostavat eri kalalajit. Lintujen pelätään aiheuttavan vaikka mitä tauteja.

Toisaalla joku ruokkii sorsia pullalla, vaikka ne eivät tarvitsisi ihmisen apua ravinnon löytämiseen. Sorsien ruokkiminen pitkälle syksyyn saa ne jäämään talveksi, jolloin luonnossa ei enää olekaan ruokaa saatavilla. Osa linnuista jättää muuttopuuhat väliin totuttuaan ruokintaan. Sydäntalven kovilla pakkasilla kymmenet sorsat ovat heikossa kunnossa ja kylmissään, siipi siivessä lumihangessa. Ruokkijasta ei näy jälkeäkään.

Kotikaupungissani aiottiin kaataa satoja puistopuita varmuuden vuoksi. Ne saattavat olla ihmiselle vaarallisia äärimmäisissä sääolosuhteissa. Näen jo sieluni silmin iltapäivälehden lööpin tappajapuista… Sittemmin eri tahojen vastustuksesta johtuen tilanne on muuttunut, ja puita vaivauduttiin jopa tutkimaan nykyaikaisilla käytettävissä olevilla menetelmillä ennen kaatotuomiota. Miten monta kuolemaa puistopuut ovat aiheuttaneet kautta aikojen?

Puun kasvamiseen taimesta suureksi puuksi kuluu vuosikymmeniä. Minua kylmää aina kun puita halutaan kaataa ilman järjellistä syytä. Olen menettänyt elämässäni monta tärkeää puuta. Tämän puistopuufarssin kuluessa liityin paikalliseen luonnonsuojeluyhdistykseen. Halusin vaikuttaa asioihin edes jotenkin. Muistin taas miten lyhyt elämä on. En tulisi näkemään tänä vuonna istutettuja, ihan kohtalaisen kokoisia taimia koskaan suurina puina.

Mieleeni muistuu aivan liian monia esimerkkejä, joissa ihminen kokee luonnon jonkinlaiseksi uhaksi tai esteeksi itselleen ja raivaa luonnon pois tieltään. En aio kirjoittaa niistä. Minä näen asiat niin, että ihmisen tulisi kunnioittaa luontoa paljon nykyistä enemmän. Valitettavasti ihmisellä on ongelma, joka liian helposti sumentaa pään: loputon ahneus.

Luonnolla on itseisarvo, vaikkei se toisi senttiäkään viivan alle. Kaikkea ei voi mitata rahassa, eikä kaiken tarvitse tuottaa. Kaikesta ei tarvitse olla välitöntä (taloudellista) hyötyä, jotta se olisi säästämisen arvoista.

Virkistäviä luontokokemuksia

Kevät on ihanaa aikaa. Luonnossa tapahtuu kaiken aikaa jotakin uutta ja mielenkiintoista. Näin keväällä kävelylenkkini ovatkin muuttuneet kuntoilulenkeistä luontoretkiksi. Nautin suunnattoman paljon luonnon seuraamisesta, enkä mitenkään voisi pitää yllä reipasta kuntoiluvauhtia tai juosta, sillä silloin jäisi näkemättä mitä kaikkea oikein tapahtuukaan.

Minulla on viime aikoina ollut vakiopaikkani, joissa olen käynyt katsomassa mitä nähtävää luonnossa olisi tarjolla. Olen suosinut alueita, joissa on hoitamattomia ruovikoita ja pusikoita, toisin sanoen sopivia pesä- ja piilopaikkoja linnuille ja muille eläimille. Löytyy hoidetuista puistoistakin elämää, esimerkiksi variksia, harakoita, rastaita, naakkoja, oravia, tiaisia ja peippoja. Naakat ovat osoittautuneet rohkeiksi, niitä ei häiritse vaikka jäisin vajaan metrin päähän tutkailemaan niiden ruokailupuuhia.

Vesilintuja on hauska seurata. Sinisorsia näkee käytännössä jatkuvasti, valitettavasti talvellakin jonkun ajattelemattoman ruokinnan seurauksena. Sorsien poikasia on mukava katsella, niin ihania palleroita ne ovat. Sitä näkyä saan vielä jonkin aikaa odotella. Täällä talvehtineet sorsat ottivat ilon irti sulasta vedestä heti kun pienikin lätäkkö vapaata vettä oli tarjolla. Ne tallustelivat hankalasti haurastuvalla jäällä, pudoten välillä sen läpi. Onneksi jää suli nopeasti ja vettä vapautui vauhdilla.

Eräänä päivänä kävellessäni luulin näkeväni jään reunalla sorsaneidin. Jäin ihmettelemään miten päin se oikein on, kumpi pää on etupää, kunnes huomasin että näkemälläni möykyllä onkin häntä! Seurakseni katsomaan pysähtyi nainen, joka kertoi, että kyseessä on piisami. Niitä oli ollut aiemmin alueella enemmänkin, mutta vuosiin hän ei ollut nähnyt yhtäkään. Tänä vuonna piisameja oli kuitenkin jälleen ilmaantunut.

Näin vielä toisenkin piisamin. Seurasin pitkään kun se ruokaili, sukelsi välillä, ja nousi taas jäälle syömään. Parhaimmillaan olen nähnyt kolme piisamia samalla reissulla. Erään illan pimennyttyä melkein yöksi sain seurata hassua näytelmää. Piisami oli saanut sorsasta ihailijan. Sorsa seurasi piisamia, kunnes se sukelsi. Piisamin noustua jälleen pintaan sorsa lennähti sen luokse ja jatkoi seuraamista. Tätä jatkui aikansa, en tiedä miten pitkään, sillä kaverukset poistuivat näköpiiristäni.

Linnuilla on kevättä rinnassa. Pikkulinnut kisailevat keskenään, taidokkaat lentonäytökset saavat hymyn huulille. Puistot ovat pullollaan peipon kuuluvaa laulua. Pullollaan on peippokin ennen kuin päästää ilmoille kauniin laulunsa. Hauska oli katsoa aivan läheltä miten koko pieni lintu pullistui valmistautuessaan vastaamaan lajitoverinsa lauluun. Västäräkistä vähäsen -tilanne on ollut päällä jo jonkin aikaa. Noita kauniita pyrstönheiluttajia on saapunut jo runsain mitoin, enää niitä ei tarvitse etsiskellä.

Muurahaispesissä oli aurinkoisena päivänä kova kuhina. Nokkosperhosetkin olivat uskaltautuneet lämmittelemään siipiään. Jokin ruumiinrakenteeltaan kahlaajaa muistuttava lintu lähti lentoon läheltä, mutta sen vauhti oli liian kova saadakseni tarpeeksi hyviä tuntomerkkejä. Sorsien seuraksi vesille ilmaantui ensin lokkeja.

Eräänä päivänä oli saapunut nokikana, joka ruokaili rinnakkain vesimyyrän kanssa. Toivottavasti näen nokikanan vielä, en ole niitä täällä ennen nähnyt. Tuon ensimmäisen kerran jälkeen en ole vielä toiste tuohon väritykseltään tyylikkään minimalistiseen lintuun törmännyt. Etsiskellessäni katseellani uudelleen nokikanaa näinkin silkkiuikkujen saapuneen. Siinä on lintu, jonka tunnistaa jo kaukaa. Kaunis lintu ja taitava sukeltaja. Seurasin sen kalastusta läheltä, sinne meni kala toisensa jälkeen, kurkusta alas noin vain.

Lähellä pienen niemen kärkeä näin kaksi vesilintua. En päässyt kaukaa katsoen käsitykseen mitä ne voisivat olla, joten kävelin niemelle ja lähestyin niitä varovasti. En kuitenkaan tarpeeksi varovasti, sillä ne huomasivat minut jo aivan liian kaukaa ja lähtivät lentoon. Tikka nakutti puuta ja peipot napostelivat jotakin maasta. Harmitti, etten ehtinyt nähdä mitä nuo vesilinnut olivat. Katselin ympärilleni. Eipä harmittanut kauaa! Pääsin todistamaan telkkien kosiomenoja. Kaksi koirasta yritti tehdä vaikutusta naarastelkkään. Toinen koiraista totesi varsin nopeasti hävinneensä pelin, ja lensi pois jättäen toisensa löytäneet kuhertelemaan keskenään.

Kaikki kirjoittamani tapahtui kaupunkiluonnossa, varsin lähellä kaupungin keskustaa. Kannattaa katsoa ympärilleen ja olla tarkkana varsinkin alueilla, jotka puistomestarin silmin katsoen pitäisi ”siistiä”. Koskaan ei tiedä millaista luonnon näytelmää pääsee seuraamaan.

Ti-ti-tyy ja sama savoksi

Luonto on minulle tärkeä asia ja luonnossa liikkuminen suuri nautinto. Se on minulle ehdottomasti liikkumista parhaimmillaan.

Kaupungin keskusta-alueella asuvana pääsen nopeasti useampaan puistoon ja puistomaisille alueille, mutta luontoon sanan varsinaisessa merkityksessä on enemmän matkaa. Ihmisen mieleisekseen rakentamat puistomaiset ympäristöt eivät ole yhtä rentouttavia paikkoja kuin metsät, joissa kasvillisuus ja puut ovat saaneet kasvaa kaikessa rauhassa. Valitettavasti metsien hoidostakin on tullut ”tehokasta”, ja näitä vanhoja, rauhassa kasvaneita metsiä on yhä vähemmän.

Kaupungeissa viheralueilla on tärkeä merkitys virkistyksen tarjoajina. On ihana päästä pois liikenteen melusta ja pölystä, vaihtaa autojen äänet linnunlauluun. Opin jo lapsena tunnistamaan lintuja, ja seuraan mielelläni niiden touhuja. Lintujen laulu on musiikkia korvilleni.

Talven hiljaisuuden jälkeen ensimmäinen ti-ti-tyy on aina mukava kuulla. Ja sen lukuisat variaatiot. Ti-tien ja tyiden määrä ja järjestys vaihtelevat. Joku talitiaisista laulaa perinteisen ti-ti-tyyn suoraviivaisen kauniisti. Toinen laulaa saman kuin klassisen laulukoulutuksen saaneena, kirkkaalla äänellä, vibratoineen kaikkineen. Kolmannella ei ole kiire mihinkään, se laulaa ti-ti-tyynsä suorastaan huvittavan hitaasti ja lupsakasti, savoksi kun Savossa kerran ollaan. Olin ratketa nauruuni kun kuulin tuon savolaisen ti-ti-tyyn, niin hauskalta se kuulosti. Neljännellä on kiire johonkin, joten se ehtii laulaa vain ti-tyy tai tyy-ti, ehkä vaihtelun vuoksi välillä niinkin päin.

Pyrin elämään hetken kerrallaan, nauttien siitä mitä juuri nyt on. Joskus aiemmin saatoin nurista, että olisipa jo kevät, kesä, syksy tai talvi. Olen oppinut nauttimaan vuodenajoista sellaisina kuin ne ovat tullakseen, jokaisessa vuodenajassa on omat hyvät puolensa. Nurina ei tee olemisesta yhtään helpompaa, joten kannattaa ottaa ilo irti siitä, mitä kulloinkin on.

Nautin talvesta, vaikka se tuntui kestävän tänä vuonna loputtomiin. Viime aikojen sateista olen nauttinut, sillä sateella ja sen jälkeen ilma on aivan uskomattoman raikas, puiden tuoksunkin tuntee tarkemmin. Kesä tuli taas hiukan lähemmäksi, kun kuulin ensimmäistä kertaa tänä keväänä lokin äänen. Olen oikeastaan aina asunut veden äärellä, ja lokit ovat olleet osa asuinympäristöäni. Ne ovat muodostuneet osaksi kotini äänimaisemaa.

Lintujen äänet merkitsevät minulle paljon. Kesällä on välillä vaikea saada nukutuksi lintujen laulaessa niin lujaa. Miten pienestä linnusta voikin lähteä niin kova ääni? Tarkkailen keväisin milloin äänimaailmaani tulee lisää sävyjä. Eilen kuulin peipon ihanan lurituksen ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Odotan pääskysiä, niiden ääni on minulle yksi rakkaimmista. Ihailen pääskysten lentonäytöksiä, viime kesänä hyvinkin läheltä, kun niillä oli pesä räystäämme alla. Puistojen läpi kulkiessa voi kuulla linnunpoikasten pienet äänet, kun ne kertovat kasvuikäisen loputtomasta nälästään.

Eräs tietty ääni on minulle vielä arvoitus. En ole nähnyt lintua, josta ääni lähtee. Kuuntelen tuota ääntä kesäöisin maalla vanhempieni mökillä ollessani. Kyseinen lintu on todella suulas. Sen ääni kuulostaa tauottomalta juoruilulta, eikä sitä voi kuunnella hymyilemättä, välillä on pakko nauraa ääneen. Tilanne muistuttaa vanhan kotimaisen elokuvan kohtausta, jossa kylän pahimmat juoruämmät ovat kokoontuneet päivittelemään maailman menoa. Mikä lienee tämä kaiket kesäyöt juoruileva lintu?

Lintujen lisäksi puistoissa on kaikenlaista muutakin elämää. Oravan lempipuu paljastuu ohikulkijalle helposti. Kuusen alla olevista kokonaan nakerretuista kuusenkävyistä voi päätellä, että kävyn siemenet ovat maistuneet.

Olin joitakin päiviä sitten kävelyllä luontoretken hengessä. Kävelin puistomaisella, hiukan luonnontilaisemmalla alueella katsellen, josko näkisin jonkinlaista elämää. Pysähtelin vähän väliä, mutta hiljaista oli. Kerrassaan mitään ei näkynyt. Katselin ympärilleni ja ihmettelin. Harmaarunkoisen puun oksalla istua kökötti talviasussaan harmaaturkkinen orava. Ihmettelimme toisiamme aikamme, kunnes jatkoin matkaa. Orava jäi jatkamaan lepohetkeään.

Kaupungissakin voi nähdä kaikenlaista, kun pitää silmänsä ja korvansa auki. Lenkkeilijä, vaikka olisi kävellen liikkeellä, ei välttämättä huomaa ympärillään olevaa elämää. Kuulokkeet korvilla on myös aika vaikea kuulla mitä luonnolla olisi tarjota. Olen huomannut, että lisäkseni lähinnä vanhemmat ihmiset pysähtyvät katsomaan lintuja kävellessään. Viime kesänä saimme ihailla kumppanini kanssa ”eturivin paikoilta” silkkiuikkujen soidinmenoja, muita ohi kulkeneita luonnon tarjoama näytelmä ei kiinnostanut. Tai he eivät sitä kiireeltään huomanneet.

Mitä luonto ja linnut sinulle merkitsevät? Käytätkö kaupungin puistoalueita virkistyäksesi? Vinkit kesäöisin juoruilevasta linnusta otetaan myös ilolla vastaan!