”Meidän on opittava menettämään.”

Näin on kirjoittanut Albert Espinosa kirjassaan Keltainen maailma. Espinosa sairastui syöpään 14-vuotiaana, mistä alkoi hänen kymmenen vuotta kestänyt sairaalaelämänsä. Hän vietti eripituisia jaksoja eri sairaaloissa, parantuen neljästä syövästä, joiden vuoksi häneltä amputoitiin jalka, poistettiin toinen keuhko ja pala maksaa.

Espinosa kertoo kirjassaan oivalluksista, joita tuo kymmenen vuoden sairausjakso hänelle opetti. Yksi kirjan koskettavimpia kohtia on se, kun 15-vuotias Espinosa pitää päivää ennen amputointia lääkärinsä ehdotuksesta jalalleen jäähyväisjuhlat. Juhlavieraat kertovat hänen jalkaansa liittyviä tarinoita, jättävät sille hyvästit ja Espinosa tanssii sairaanhoitajan kanssa 12 viimeistä tanssiaan kahdella jalalla.

Espinosan kirja kertoo menettämisen taidosta ja surutyöstä, muttei ole erityisen surullinen. Siinä korostuu elämänilo. Hänen kirjansa ensimmäinen oivallus kuuluu: Menettäminen tekee hyvää.

”Menetykset ovat hyviä kokemuksia. Tiedän, että sitä on vaikea uskoa, mutta menetykset tekevät hyvää. Meidän on opittava menettämään. On ymmärrettävä, että kaiken sen minkä saa, menettää ennemmin tai myöhemmin. (…) Toisinaan menetykset ovat pieniä, toisinaan suuria, mutta jos totut ymmärtämään niitä, kohtaamaan ne, oivallat lopulta, ettei menetyksiä sellaisenaan ole olemassakaan. Jokaisesta menetyksestä saa jotakin.”

Tästä pääsemme aasinsiltaa pitkin minimalismiin.

Alusta asti minua on kiinnostanut, mitä voin minimalismin avulla oppia ja miten se voi kasvattaa minua ihmisenä. Tärkein asia, minkä olen halunnut oppia, on ollut oppia luopumaan. Kukaan meistä ei pääse elämän läpi kokematta menetyksiä. Pidän menettämisen taitoa erityisen tärkeänä sen vuoksi, että menetyksistä huolimatta elämä jatkuu, kunnes lopulta menetämme myös oman elämämme. Haluan osata elää niin, että elämä olisi mahdollisimman hyvää, niin kauan kuin sitä riittää.

Olen halunnut oppia takertumattomuutta. Takertuminen tekee elämästä raskaampaa kuin sen tarvitsisi olla. Kaikki elämässä on väliaikaista, eikä mikään ole itsestäänselvää tai varmaa.

Samalla kun olen oppinut luopumaan tavaroista ja niiden haluamisesta, sekä katkaissut liiallisen tunnesiteen niihin, olen oppinut suhtautumaan koko elämään ja ihmisiin joustavammin. Olen alkanut nähdä yhä tarkemmin kaiken sen hyvän, mitä elämällä on annettavana, ja oppinut luopumaan mielipahasta nopeammin. Olen oppinut, ettei onneen tarvita kovin paljoa – ja toisaalta nähnyt yhä paremmin myös sen, miten paljon meillä suomalaisilla on.

Olen halunnut oppia päästämään irti. Tavaroiden lisäksi muun muassa ennakkokäsityksistä ja usein vertailuun perustuvasta asioiden tai ihmisten arvioinnista ja tulkinnasta. Odotuksista muita ihmisiä ja heidän käyttäytymistään kohtaan. Ajatuksista, että asioiden pitäisi olla jollakin tavalla toisin kuin ne juuri nyt ovat. Olen halunnut oppia ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se on.

Näiden monenlaisten asioiden opettelu on auttanut minua kääntämään katseeni yhä enemmän itseni ulkopuolelle, näkemään asioita suuremmasta mittakaavasta käsin. Toisaalta se on auttanut minua näkemään itseni entistä tarkemmin ja rehellisemmin.

Kaikki vuosien varrella oppimani laitettiin todelliseen testiin reilu vuosi sitten, kun pitkä parisuhteeni päättyi. Tuntui hyvältä huomata, että suhtautumiseni menetykseen oli erilainen kuin se vielä joitakin vuosia aiemmin olisi ollut. Surun rinnalle nousi nopeasti uteliaisuus. Olin utelias näkemään ja oppimaan, millaista elämäni voisi uudessa tilanteessa olla. Miten tekisin elämästä hyvää kaiken sen avulla, mitä minulla vielä oli?

Olin kiitollinen huomatessani, että haluni oppia ja kasvaa oli tuottanut tulosta. Olin todella oppinut jotakin olennaista. Mutta kuten Albert Espinosa, minäkään en oppinut kaikkea vain yksin pohtimalla. Siihen tarvittiin myös muita ihmisiä.

Tällä kertaa loppusanat ovat Sanna Wikströmin kirjasta Hyvän elämän reseptit.

”Kun siirrän katseeni luontoon, oivallan, miten teennäistä on ollut ajatella, että kaiken kuuluu kestää ikuisesti ja kaikki se, mitä olen saavuttanut, on ikuisesti minun.”

”Olen ymmärtänyt, että luopuminen ei ole luovuttamista, vaan sellaisen irti päästämistä, joka on alun alkaenkin ollut vain lainassa.”

Luopumisen vuosi

Noin vuosi sitten moni asia elämässäni muuttui, kun lähes 16 vuotta kestänyt parisuhteeni päättyi yllättäen.

Samalla kun jouduin luopumaan parisuhteesta rakkaaseen ihmiseen, jouduin jättämään taakseni kotini ja kaksi kissaa, koko pienen perheeni. Tutut kuviot menivät kerta heitolla uusiksi. Oli aloitettava monella tapaa uudelleen alusta, etsittävä ne palaset, joista elämä jatkossa koostuisi.

Niin nurinkurista kuin se onkin, joskus kauempaa katsominen auttaa näkemään tarkemmin. Hetken aikaa yksin elettyäni, miettiessäni kuluneita vuosia, aloin nähdä miten parisuhde oli minuun vaikuttanut. Ei kumppanini ihmisenä ja parisuhde hänen kanssaan, vaan parisuhde elämänmuotona, asuminen saman katon alla toisen ihmisen kanssa. Elämä toisen rinnalla.

Minulle alkoi valjeta, miten vahvasti introvertti oikeastaan olenkaan. Se toisen ihmisen kanssa asunut ja elämänsä jakanut minä ja tämä yksin asuva minä olivat kuin kaksi eri ihmistä.

Huomasin, että yksin asuessani olin energisempi ja monin tavoin toimintakykyisempi ja aktiivisempi kuin ennen. Olin ihmisten seurassa iloisempi ja nauravaisempi. Ennen niin yleinen väsymys ja stressi, ja niistä seurannut ärtyisyys ja mielenkiinnottomuus nähdä ketään tai tehdä mitään erityistä, olivat poissa. Elämä toisen ihmisen kanssa ja kaikki sen mukanaan tuomat asiat olivat vieneet voimiani enemmän kuin olin ymmärtänytkään. Voidakseni olla paras mahdollinen itseni sekä itseäni että muita kohtaan, tarvitsin huomattavasti enemmän yksinoloa, kuin mihin toisen kanssa saman katon alla asuessa oli ollut mahdollisuutta.

Sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen aukeaa.

Aloin käyttää vapautuneita voimavarojani itseni hoitamiseen. Pidin parempaa huolta syömisistäni ja aloin liikkua aiempaa enemmän. Arkiliikunta lisääntyi, kun kaikki oli hoidettava yksin ja ilman autokyytiä. Viihdyin yhä enemmän pitkillä kävelylenkeillä ja harjoitin lihaksiani kotona. Rakensin elämääni keskittyen hyvinvointini edistämiseen.

Parisuhteessa ollessani seurantarpeeni (yli)täyttyi jatkuvasti, enkä edes jaksanut kaivata elämääni erityisiä menoja ja tapahtumia. Uudessa elämäntilanteessa aloin kiinnostua siitä, mitä kaikkea kotikaupunkini voisi tarjota. Aloin täyttää kalenteriani mielenkiintoisilla näyttelyillä, elokuvilla, luennoilla ja muilla tapahtumilla. Palautin elämääni myös ajanvietteitä, jotka olivat parisuhteessa eläessä jääneet sivuun. Aloin vuosikymmenten tauon jälkeen kirjoittaa päiväkirjaa ja ottaa aikaa keskittyneeseen musiikin kuunteluun.

Olin koko aikuisikäni, yli 20 vuotta, elänyt parisuhteissa, yhdessä toisen kanssa saman katon alla, lyhyitä suhteiden väliin jääneitä aikoja lukuun ottamatta. Minulle elämä parisuhteessa oli itsestäänselvä valinta, en koskaan ajatellut muita vaihtoehtoja olevankaan. Kulunut vuosi on laittanut miettimään, että entä jos parisuhde, tai ainakaan yhdessä asuminen, ei olekaan minua varten?

Parisuhteessa ja yksin elämisessä on molemmissa hyvät ja huonot puolensa. Välillä muistan kipeän hyvin ne parisuhteen hyvät puolet, kunnes hahmotan taas kokonaisuuden. Kaikkea en voi saada, jostakin joudun aina luopumaan. Koen, että tässä vaiheessa elämää on hyväksi oppia elämään yksin. Tämä vuosi on antanut minulle paljon. Olen oppinut luottamaan enemmän itseeni ja suhtautumaan elämään avoimin mielin, ottamaan vastaan mitä on tullakseen. Luopumaan ja päästämään irti monenlaisista asioista, ajatuksista ja odotuksista.

Pitkän parisuhteen jälkeen noin vuoden yksinolo on lyhyt aika ja elämäni hakee vielä uomiaan. Olen uudessa tilanteessa, poissa siltä kuuluisalta mukavuusalueelta, totuin pitkään aivan toisenlaiseen elämään. Tasapaino on olemassa, mutta se heilahtaa vielä helposti. Olen huomannut, että huonoina hetkinä näen nopeasti ratkaisuksi toisen ihmisen, vaikka kyse olisi epätasapainosta, joka minun tulisi ratkaista itse.

Koko tähänastisesta elämästäni jaoin lähes puolen matkaa saman ihmisen kanssa. Ihmisen, joka tuntee minut läpikotaisin. Se ei ole aivan vähän. Olen valtavan kiitollinen, ettei parisuhteen päättyminen merkinnyt tuon ihmissuhteen päättymistä, vaan saatoimme jatkaa hyvinä ystävinä. Se mahdollisti myös suhteen säilyttämisen kahteen kissaamme, jotka jäivät tuttuun kotiinsa. Vietin viime joulun niiden kanssa, entisen kumppanini viettäessä joulua toisaalla. Joulusta jäi erityisen lämpimät muistot, sillä vähän sen jälkeen toinen kissoista jouduttiin lopettamaan.

Kulunutta vuotta voi sanoa luopumisen vuodeksi. Toisaalta se on ollut myös kasvamisen ja uusien näkökulmien vuosi. Itse en olisi tällaista elämänmuutosta halunnut, mutta ihminen ei osaa aina haluta sitä mikä olisi hyväksi ja tarpeen. Tuttu ja turvallinen on aina helpompaa.

Elämä voi olla hyvää monella tapaa. Monenlaiset elämän vastoinkäymiset ovat opettaneet, että vaikkei aivan joka hetki siltä tunnukaan, niin ovi sulkeutuu lopullisesti vasta sitten, kun uutta aamua ei enää tule.

Kun elämä muuttuu

Olen kirjoittanut luopumisesta, siitä ettei mikään ole pysyvää. Kaikki päättyy aikanaan.

Elämä on helpompaa, kun kaiken katoavaisuuden hyväksyy. Piti kulkea pitkä tie, taistella vastaan, tuntea vihaa ja voimattomuutta, ennen kuin opin, että tällaista elämä on. Mikään ei ole varmaa, mikään ei ole muuttumatonta. Hyväksyminen ei tee luopumisesta kivutonta, mutta se auttaa luopumiseen liittyvän surun käsittelyssä. Se tuntuu myös lisäävän myötätuntoa, sekä itseä että muita kohtaan.

Elämäni on muuttumassa. Joudun luopumaan parisuhteestani ja kodistani. Olen kokenut viime aikoina tunteita laidasta laitaan, syvästä surusta voimakkaaseen häpeään, tyhjyyden tunteesta toiveikkuuteen. Kuluttavat vihan tunteet olen onneksi saanut jättää väliin.

Tunnen kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä olen viime vuosina itsestäni ja elämästä oppinut. Blogin kirjoittaminen on ollut suureksi avuksi, se on auttanut jäsentämään ajatuksia teidän lukijoiden lisäksi myös itselleni. Tunnen kiitollisuutta kirjoista ja blogiteksteistä, jotka ovat kehittäneet ajatteluani ja minua ihmisenä. Tästä kaikesta on juuri nyt sanomattoman paljon apua.

Syksy on pimeimmillään, joulu on tulossa. Olen surullinen ja pettynyt, mutta siitä huolimatta kaikki on hyvin. Kun ajatus hetkittäin harhautuu menneeseen tai tulevaan, muistutan itselleni, että tämä hetki on hyvä. On niin paljon syytä kiitollisuuteen. Menetän parisuhteen ja yhteisen kodin, mutta saan pitää hyvän ystävän. Se ei ole pikkujuttu.

Elämä on luopumista, mutta se on myös uuden oppimista. Nyt on aika opetella seisomaan vahvemmin omilla jaloillaan.

Elämä muuttuu, mutta blogi jatkuu. Uudenlainen elämäntilanne tuo blogiin uudenlaisia näkökulmia, aika näyttää millaisia.

Uskalla luopua turhista tavaroista, kun ne vielä ovat kunnossa

Tavaroista luopuminen ei ole aina helppoa. Saatamme säilyttää tarpeetonta tavaraa, koska emme tiedä minne muuallekaan sen laittaisimme. Tai ehkä säilytämme sitä, koska se on vielä käyttökelpoista – miksi luopua hyvästä tavarasta?

Tai ehkä tavarasta luopumisen esteeksi tulee sitä kohtaan kokemamme tunnearvo. Voimme kokea tavaran tarpeettomaksi säilyttää, mutta siitä luopuminen tuntuu tunnearvon vuoksi liian vaikealta.

Tavaroiden säilyttämisessä ei ole mitään pahaa, tietenkään. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että tavarat ovat parhaimmillaan, kun niitä käytetään. Käyttämättömänä säilyttäminen ei useinkaan ole tavaralle hyväksi.

Ei myöskään ole yhdentekevää, miten ja millaisessa tilassa tavaroita säilytetään. Kaikki säilytystilat eivät sovellu tavaran pitkäaikaiseen säilytykseen.

Vanhoissa kerrostaloissa varastot ovat usein vintillä. Niin myös meillä. Tilasta saattaa olla suora yhteys ulos, mikä voi tarkoittaa kaikkea mahdollista pölystä hyönteisiin, jopa lintuihin. Lämpötilan ja kosteuden vaihtelut ovat suuria. Kesällä koko päivän talon kattoon porottava aurinko nostaa lämpötilan vintillä sietämättömän korkeaksi, syksyllä on kosteaa, talvella lämpötila laskee pakkasen puolelle. Ja kun ilmanlaatu on mitä on, tavaroihin tarttuu tunkkainen vintin haju.

Säilytämme vintillä pitkäaikaisesti pääasiassa urheiluvälineitä ja remonttitarvikkeita. Suojaamme kaiken huolellisesti. Näitä tavaroita vaihtelevat olosuhteet eivät haittaa. Muutamille muille tavaroille olosuhteet olivat liikaa.

Kumppanillani oli muistoiksi luokiteltavia tavaroita, tarkemmin sanottuna tekstiilejä, joilla oli tunnearvoa. Niitä ei tarvittu, käyttöä ei ollut, mutta luopuminen olisi tehnyt liian kipeää. Tavarat olivat vintillä poissa silmistä, poissa mielestä.

Olin vuosien mittaan vintillä käydessämme ottanut puheeksi, etten tiedä miten nuo tavarat sellaisissa olosuhteissa säilyisivät. Pelkäsin niiden menevän pilalle. Kysyin haluaako hän siitä huolimatta edelleen säilyttää niitä. Hän ei halunnut ajatella asiaa.

Keväällä vintin tavaroita läpikäydessäni selvitin samalla muistotavaroiden kunnon. Oli käynyt kuten pelkäsin, kosteusvaihtelut olivat tehneet tehtävänsä. Tekstiilit olivat pilalla eikä niitä kannattanut enää säästää.

Tavaroiden lisäksi myös rakennukset kaipaavat käyttöä pysyäkseen kunnossa. Talviasuttava, mutta vain kesäkäytössä oleva, talveksi kylmilleen jätettävä mökki ei ole pidemmän päälle hyvä paikka säilyttää tavaroita. Tämä osoittautui todellisuudeksi, kun tekstiilejä tuulettaessa selvisi, että sohvan vuodevaatelaatikko oli homehtunut. Lähteä saivat sekä tekstiilit että laatikko.

Joskus tavaroiden pilaantuminen tuo tullessaan huojennuksen. Enää ei tarvitse miettiä, minne tavarat laittaisi tai raaskisiko niistä luopua, olosuhteet ovat tehneet päätöksen tavaran omistajan puolesta. Enää ei ole muita vaihtoehtoja kuin roskalaatikko.

Tarpeettoman tavaran säilyttämistä vinteillä, ulkorakennuksissa, varastoissa, mökeillä, kaapeissa, missä milloinkin, pidetään usein säästäväisyytenä. Mielestäni kyse on päinvastoin silkasta tuhlauksesta.

Maailma on täynnä käyttökelpoista tavaraa. Samalla luonnonvaroja ja muita resursseja käytetään uuden tavaran valmistamiseen. Koko sen ajan, kun säilytämme itsellemme tarpeettomia tavaroita nurkissamme, joku toinen olisi voinut käyttää niitä hyödyksi.

Olisi tärkeää saada tavara kiertoon silloin kun se on vielä käyttökelpoista, eikä säilöä sitä kunnes aika on ajanut siitä ohi tai se on pilaantunut käyttökelvottomaksi.

Kunnossa pysyäkseen tavarat vaativat huolenpitoa. Myös silloin, kun ne ovat poissa käytöstä. Vain harvat tavarat säilyvät itsekseen. Ja vaikka tavarat ovat poissa käytöstä, uudetkin, aika ei silti pysähdy. Materiaalit muuttuvat ja vanhenevat.

Itselleen kannattaa silloin tällöin esittää muutama kysymys:

Näistä kaikista tavaroista olen vastuussa. Haluanko käyttää aikaani ja energiaani niistä kaikista huolehtimiseen?

Pysyvätkö tavarani kunnossa tällä tavalla säilytettyinä?

Jos tavarat voivat mennä pilalle ja vanhentua käyttökelvottomiksi, ennen kuin niitä mahdollisesti saattaisin tarvita, voisinko luopua niistä?

Tarpeettomista tavaroista kannattaa uskaltaa luopua ajoissa, eikä vasta sitten kun ne kelpaavat enää roskikseen.

Enemmän, vähemmän, ei yhtään, näin on hyvä

Ajoittain elämä tuntuu olevan poissa tasapainosta. Saatamme kokea, että se mitä meillä on, ei riitä. Jotakin puuttuu. Ajattelemme tarvitsevamme jotakin lisää voidaksemme paremmin.

Nykyisen kiire- ja kulutuskulttuurin keskellä ongelman ydin on kuitenkin yhä useammin se, että elämä on jo liiankin täynnä. Olemme valinneet liian usein enemmän, kun kokonaisuuden toimivuuden ja hyvinvoinnin kannalta olisi kannattanut valita toisin.

Kun tuntuu siltä, että asiat ratkeavat, kun vain saan enemmän – mitä ikinä se kulloinkin onkin – kannattaa miettiä vielä hetki. Enemmän on harvoin toimivin, saati ainoa, ratkaisu. Se myös vaatii usein lisäpanostusta, jolta voisi välttyä valitsemalla toisin.

Toimiva tasapaino voi löytyä monenlaisten valintojen kautta. Ajatuksiaan voi selvittää esimerkiksi seuraavien kysymysten avulla:

Hyvinvointini lisääntymiseksi,

1. Mitä tarvitsisin enemmän?
2. Mitä tulisi olla vähemmän?
3. Mistä minun tulisi luopua kokonaan?

Saadaksemme elämämme parempaan tasapainoon, tarvitsemme joskus jotakin enemmän. Usein, saadaksemme enemmän jotakin meille tärkeää, meidän on vähennettävä jotakin. Ajoittain on hyvä luopua jostakin kokonaan, saadakseen tilalle jotakin merkityksellisempää.

Olen tullut päätelmään, että ajan kuluessa enemmän johtaa todennäköisemmin uusiin harmeihin kuin vähemmän. Enemmän myös vaatii enemmän, esimerkiksi täyttämällä tilaa ja viemällä aikaa ja energiaa. Usein vähemmän puolestaan muuttuu toisaalla enemmäksi, ja kokonaan luopuminen saattaa antaa kaikkein eniten.

Etsiessään keinoja elämän tasapainottamiseksi, yhtä kysymystä ei sovi unohtaa:

4. Mikä kaikki on hyvin juuri näin?

On hyvä kiinnittää huomiota myös siihen, mikä kaikki on hyvin jo nyt. Kun katse kohdistuu asioiden parantamiseen, voi tärkein jäädä huomiotta.

Kiitollisuus kaikesta siitä, mikä on hyvin, lisää tyytyväisyyttä ja hyvinvointia – vaikkei muille asioille tekisi mitään.

Miten välttää kaipaamasta pois annettuja tavaroita?

Tavaroita vähentäessä herää monenlaisia kysymyksiä. Ehkä eniten luopumista jarruttaa epävarmuus siitä, että jos nyt annan tämän tavaran pois, niin mitä jos kadun sitä myöhemmin? Mitä jos kaipaan sitä takaisin, mitä jos sittenkin tarvitsisin sitä?

Kannattaa muistaa, että tavaran vähentäminen ei ole itseisarvo. Tarkoitus on luopua turhasta, jotta voi saada aikaa ja energiaa itselle merkityksellisille asioille. On hyvä pitää kirkkaana mielessään, mihin tavaroita vähentämällä pyrkii.

Marie Kondon neuvo osuu mielestäni oikeaan. Jos tavarasta tuntuu vaikealta luopua, älä pakota itseäsi luopumaan. Anna ajan kulua ja katso miten tilanne kehittyy.

Toisaalta voi miettiä myös sitä, miten suurta suunnanmuutosta elämäänsä tavoittelee. Minkä verran epämukavuutta olen valmis sietämään saadakseni haluamani? Millaisia asioita laitan etusijalle elämässäni, ja mistä kaikesta olen valmis luopumaan niiden vuoksi?

On tavaroita, joiden on helppo huomata olevan sitä turhaa, josta voi huoletta luopua. Entä ne tavarat, joiden kohdalla on epävarma? Miten voisi yrittää varmistua, ettei niitä jäisi kaipaamaan?

Ehdotan mietittäväksi muutamaa kysymystä. Mitä enemmän kyllä-vastauksia, sitä tarkemmin on syytä miettiä, kannattaako tavarasta luopua.

1. Liittyykö tavara elämäni merkityksellisiin asioihin? Harrastukseen, jonka koen tärkeäksi ja josta saan iloa?

2. Jos luopuisin tavarasta, olisiko se vaikea tai mahdoton korvata tarvittaessa vastaavalla? Syitä voi olla monia, esimerkiksi tavaran rahallinen arvo, sen harvinaisuus, saatavuusongelmat, vastaavan tavaran heikompi laatu jne.

3. Onko tavaralla erityistä muistoarvoa? Onko se ainoa tähän kyseiseen asiaan liittyvä tavara?

4. Olenko aiemmin luopunut kevyesti tavarasta, ajatellen sen merkityksen vähäiseksi, mutta myöhemmin syvästi kaivannut sitä?

Muutaman viime vuoden kuluessa olen määrätietoisesti luopunut suuresta määrästä tavaraa. En ole kaivannut yhtäkään, enkä usko kaipaavani jatkossakaan. Ajattelen tämän johtuvan seuraavista asioista:

Tiedän mitä elämältäni haluan. Tunnen itseni ja toiveeni. Kun tunnen elämäni kantavat peruspilarit, joita eivät elämänmuutokset tai vuodet huojuta, voin päättää luopua pysyvästi tavaroista, joita ilman tiedän voivani tulla toimeen.

En anna tavaroille elämässäni kovin suurta painoarvoa. Tavaroiden pääasiallinen tehtävä on olla avuksi erilaisten tehtävien suorittamisessa. Tarvitsemieni apuvälineiden valinta on suhteellisen helppoa, ja muusta voin luopua.

En siedä turhaa työtä, ajanhukkaa ja tavaroita, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Minulla ei ole rajattomasti aikaa ja energiaa, enkä halua tuhlata niitä turhiin asioihin. On helppoa luopua tavaroista, joihin liittyy enemmän mitä tahansa painolastia kuin iloa. En jää niitä kaipaamaan.

Hyväksyn luopuessani virheen mahdollisuuden, ja olen valmis elämään sen kanssa. En luovu mistään ajattelemattomasti. Jos elämäni muuttuu tavalla, jota en osannut aavistaa, niin käyköön niin. Elämässä on lukuisia merkityksellisempiä asioita kuin tavarat. Olemme hyviä antamaan (tai suorastaan keksimään) tavaroille merkityksiä, mutta siitä huolimatta ne ovat vain tavaroita.

Luotan muistavani mitä on tarpeen muistaa. Vaikka kaikki muu katoaisi, elämässä tulee aina olemaan kuluva hetki. Toivon, että haluan aina käyttää sen muulla tavoin, kuin menneiden kertaamiseen muistotavaroiden avulla. Luotan, että kaikki muistamisen arvoinen löytyy mielestäni. Muistot, tavaroiden herättäminä tai ilman niitä, ovat monenlaisten tunteiden sävyttämiä tulkintoja tapahtuneesta. Heijastumia toiveista ja haaveista, vain harvoin jos koskaan objektiivista tietoa. Ajattelen, että kaikki on enemmän tai vähemmän kuvitelmaa, mitä tavaran avulla muisteleminen ei muuta.

En jää miettimään menneitä. Jos mieleeni juolahtaa, että nyt voisin käyttää jotakin tavaraa, jonka laitoin jo pois, ratkaisen asian toisella tavalla. On turha jäädä miettimään asiaa, jolle en voi enää mitään.

Tavaran vähentäminen: tarpeellisen tavaran käsitteestä

Olen huomannut, että käsite ’tarpeellinen tavara’ ei ole tavaroista luopuessa ollenkaan niin yksiselitteinen kuin voisi luulla. Asiaa voi katsoa ainakin neljästä näkökulmasta.

1. ”Käytän tavaraa säännöllisesti, saadakseni tehtyä asian x. Tavaralle ei ole korvaajaa, joten se on tarpeellinen.”

2. ”Olen käyttänyt tavaraa silloin tällöin, ja saatan käyttää sitä vielä joskus. Tavaralle ei ole korvaajaa, joten se on tarpeellinen.”

3. ”Tavaraa voisi käyttää asiaan x, joten se on tarpeellinen, vaikka saman asian ajavia tavaroita on useita.”

4. ”Tavaraa voisi käyttää jossakin asiassa jollakin tavalla hyödyksi, joten se on tarpeellinen.”

Nämä neljä tapaa ajatella ovat karkeita periaatteita, joiden väleihin sopii muunnelmia. Ajatukset vaihtelevat myös riippuen siitä, millaisesta tavarasta on kysymys.

Erilaisten ajatusmallien taustalla on erilainen suhtautuminen seuraavaan kysymykseen:

Miten välttämätön tavaran tulee olla ollakseen tarpeellinen?

Turhista tavaroista luopuessa ajatusmallilla on vaikutuksensa siihen, miten helppoa tai vaikeaa luopuminen on. On selvää, että tavaran tarpeellisuutta ensisijaisesti sen välttämättömyydestä käsin pohtivan (ajatusmalli 1) on helpompi luopua tavaroista, kuin tavaroita niiden käyttömahdollisuuksista käsin miettivän (ajatusmalli 4). Välttämättömyyksiä on huomattavasti vähemmän kuin potentiaalisia käyttömahdollisuuksia.

Itse ajattelen pääasiassa kohdan yksi mukaisesti. Haluan omistaa tavaroita, jotka ovat mahdollisimman välttämättömiä ja monikäyttöisiä.

Poikkeuksiakin on: ainakin toistaiseksi omistan sukset ja muutamia muita urheiluvälineitä, joita en ole käyttänyt useampaan vuoteen. (Suhtautumiseni näiden tarpeellisuuteen elämässäni on työn alla.) Lisäksi monia tavaroita on enemmän kuin yksi, jos elämä vain yhden kanssa olisi turhan hankalaa. Selvimpänä esimerkkinä tällaisista tavaroista ovat vaatteet ja kengät.

Päättäessäni tarvitsenko jotakin tavaraa vai en, mietin sen välttämättömyyttä useammalta kantilta.

1. Onko tavara välttämätön tehtävän x suorittamiseksi?

2. Voisiko saman asian tehdä toisella tavalla, yhtä kätevästi tai kätevämmin, ilman tätä tavaraa? (Tarkoitus on yksinkertaistaa elämää, ei vaikeuttaa sitä.)

3. Onko minun välttämätöntä tai tarpeen tehdä lainkaan tehtävää x?

Kun tavaroiden tarpeellisuuden kokee ensisijaisesti niiden välttämättömyyden kautta, luopuessa on paljon tilaa järkiperäiselle päätöksenteolle. Jos tällä hetkellä, oman elämäntapani ja itseni tuntien, koen ettei tavara ole välttämätön, se tuskin tulee olemaan sitä myöhemminkään. Voin päättää, hyvillä mielin, tulla toimeen ilman sitä.

Tiedätte varmaan ilmiön, kun jotakin tavaraa tarvitsee heti, kun siitä on luopunut?

En muista, että itselleni olisi koskaan käynyt näin. Ajattelen sen johtuvan ajatusmallistani. Lähes aina asian voi hoitaa toisella tavalla tai jättää kokonaan hoitamatta. Kaikkia ideoitaan ei myöskään tarvitse kuunnella, suurin osa ”tarpeista” on silkkaa keksintöä eikä suinkaan todellisia.

Ihmisten erilaiset ajatusmallit konkretisoituvat tilanteina, joita toisenlaisen ajattelutavan omaavan voi olla hyvin vaikea käsittää.

Tunnen hämmennystä, kun ihminen etsii kuumeisesti viidettä tavaraa x, sen sijaan että käyttäisi jotakin neljästä saatavilla olevasta. Tai kun hän harmittelee pois laittamaansa tavaraa, koska keksi sille juuri käyttöä. Minun nähdäkseni nimenomaan keksi käyttöä, joka ei ole välttämätöntä, ei edes tarpeellista, vaan silkkaa ajatuskiusaa, jolle voisi vain viitata kintaalla ja keskittyä johonkin tärkeämpään.

En halua omistaa tavaroita varmuuden vuoksi, tai jos vaikka joskus sattuisin keksimään niille käyttöä. Päinvastoin, haluan oppia tulemaan toimeen vähällä, olemaan ilman ja jättää omaan arvoonsa vailla todellisuuspohjaa olevat ”tarpeet” ja keskittyä materian sijaan muihin asioihin.

Saan iloa ja vapauden tunteen tietäessäni, että tulen mainiosti toimeen ilmankin. Aina näin ei ole ollut.

Toistamme ajatuskulkuja ja toimintamalleja, jotka olemme usein omaksuneet osaksi elämäämme, koska ne ovat kulttuurissamme yleisiä ja tavallisina pidettyjä. Harvemmin tulemme arvioineeksi tai kyseenalaistaneeksi, ovatko ne meille hyödyllisiä ja tukevatko ne hyvinvointiamme.

On hyvä opetella tuntemaan itsensä, jotta voi tehdä hyvinvointinsa kannalta oikeanlaisia päätöksiä. Se miten muut ympärillä toimivat, ei välttämättä ole itselle oikea tie.