Neljässä minuutissa todellisuuteen

Ihmisen mieli on luova. Se on taitava kehittämään erilaisia selityksiä, tulkintoja ja kuvitelmia asioiden tilasta ja siihen johtaneista syistä.

Oma mieleni on ollut erityisen taitava tuottamaan huolia ja alakuloa, levottomuutta ja ahdistusta. Tai stressiä lähes tyhjästä. Vuosien kuluessa mieleni sisältö on muuttunut aina vain parempaan suuntaan, ja yhä useammin on tyyntä ja hiljaista. Silloin tällöin mieleni kuitenkin vaivaa minua ikävillä uusinnoilla.

Miten paljon mieltään ja ajatuksiaan kannattaa kuunnella? Ja miten tosissaan kuulemansa kannattaa ottaa?

Olen oppinut, että kun mieleni tuottaa epämukavaa sisältöä, ensimmäiseksi on hyvä tarkastaa muutama asia.

Olenko väsynyt?
Olenko nälkäinen tai janoinen?
Olenko ollut liian pitkään paikoillani?

Toisin sanoen: Olenko saanut riittävästi elintärkeitä asioita – unta ja lepoa, ravintoa ja vettä, liikettä ja raikasta ilmaa?

Ikävien ajatusten virta tuli minulle aikoinaan hyvin tutuksi. Kun sama puppu jatkui vuosikausia, aloin kyllästyä kuuntelemaan. Tiesin, että ajatusteni sisältö ei ollut totta, mutta en voinut estää niitä kulkemasta omia aikojaan. Opin ajattelemaan ikäviä ajatuksia kuin huonona elokuvana, jota minun ei tarvitse seurata. Pyöriköön taustalla, minä teen jotain muuta.

Hyvin usein ikävän mielensisällön poistumiseen on riittänyt liian vähälle huomiolle jääneiden perustarpeiden tyydyttäminen. Vahvin apukeino on käveleminen mahdollisimman luonnonläheisessä ympäristössä. Liian pitkään selitin itselleni, etten jaksa lähteä kävelylle, koska väsyttää. Nykyään tiedän, että ellen voi nukkua väsymystä saman tien pois, tai jos se ei johdu unen puutteesta, kävelylle lähteminen on viisainta mitä voin tehdä. Väsymys ja matala mieliala voivat vaihtua iloon jo muutamassa minuutissa.

Eräänä talvisena iltana koin painostavaa ahdistusta. Tutut keinot eivät auttaneet. Ulkoilemaan en illan pimeyteen lähtenyt. Kirjoittamisestakaan ei ollut apua. En löytänyt huonolle ololleni minkäänlaista syytä.

Jotakin oli tehtävä, jotta saisin nukutuksi. Istuin lattialle. Laitoin jalat ristiin, ojensin selkäni suoraksi ja suljin silmäni. Hengitin, sisään ja ulos, yhä uudelleen. Minulla oli selkävaivoja, joten olin päättänyt istua vain sen aikaa, kunnes selkäkipu muuttuisi liian häiritseväksi.

Huomasin, miten hengitykseni syveni ja pulssini hidastui. Ahdistukseni alkoi laantua. Ajantaju katosi. Kun selkäni alkoi vaivata, avasin silmäni ja katsoin kelloa. Oli kulunut neljä minuuttia. Liikutuksen ja kiitollisuuden kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Vain neljä minuuttia, ja ahdistukseni oli sulanut pois. Sen tilalla oli kokemus suuremmasta kokonaisuudesta, jonka yksi osanen olin, samalla tavalla kuin hiekanjyvä, vesipisara, koivunlehti tai taivaalla lentävä lintu.

Myöhemmin talvella olin vielä kaksi kertaa vastaavassa tilanteessa. Tukala olotila ei helpottanut tutuin keinoin. Laitoin musiikkia soimaan ja kuulokkeet korvilleni. Kuuntelin musiikkia ja katselin ikkunasta ulos. Toisella kertaa kuuntelin musiikkia ja aloin tiskata. En ollut valinnut mitään erityistä musiikkia, korviini tuli kuunneltavaa satunnaisessa järjestyksessä. Kummallakin kerralla jo ensimmäisen laulun kuunneltuani oli parempi olo. Ahdistus oli poissa ja kaikki oli taas hyvin.

Nämä kokemukset saivat minut mietteliääksi.

Mitä pitäisi ajatella siitä, että neljä minuuttia hengittämistä istuen hiljaa paikoillaan, tai noin neljä minuuttia musiikkia kuulokkeissa samalla kun tiskaan tai vain katselen ulos ikkunasta, voi saada elämäni tasapainoon?

Jos neljä minuuttia voi muuttaa vallitsevan todellisuuden, niin oliko kyse todellisuudesta alun alkaenkaan?

Tuo uudenlainen todellisuus on tullut minulle tutuksi useita kertoja erilaisissa tilanteissa. Kirjaa lukiessa, luonnossa kävellessä, tai ollessani elokuvissa. Joka kerran jälkeen elämäni on nitkahtanut vähän matkaa parempaan suuntaan.

Kerran olin lähtenyt yksin elokuviin. Istuin salissa muiden joukossa, elokuvan alkutekstit kulkivat valkokankaalla. Yhtäkkiä koin kaiken alleen peittävää iloa, valtavaa rakkautta kaikkea olevaista kohtaan. Tunsin vahvaa yhteenkuuluvuutta koko luomakunnan kanssa. Kaikki oli hyvin selkeää, aivan kuin ennen näkymää peittänyt sumuverho olisi vedetty pois edestä. Siinä hetkessä oli täydellinen mielenrauha, rakkaus, ilo ja onnellisuus.

Kokemus on painunut mieleeni voimakkaana.

Tasapainon tila. Yksi yhtenäinen kokonaisuus, jossa ’minä’ on sivuseikka, koska sitä ei ole, ja toisaalta se on kaikkialla.

Todellisuus voi näyttäytyä eri hetkinä kovin erilaisissa muodoissa.