Kesän parhaat hetket

Kesä hujahti niin nopeasti, että tekee mieli palata vielä hetkeksi kesätunnelmiin. Muistella kesän kauneimpia ja vaikuttavimpia hetkiä. Vietin osan kesästä maalaismaisemassa. Olennainen osa päivän kulkua oli ympäröivän luonnon seuraaminen.

Alkukesällä linnunlaulusta sai nauttia läpi yön. Avoimesta ikkunasta kuulunut konsertti oli niin kaunis, etten olisi malttanut antaa unen tulla. Aamulla oli ihana nousta uuteen päivään lintujen yhä laulaessa.

Päivisin seurasin erilaisia hyönteisiä. Valkoapilat vetivät kimalaisia puoleensa, joita tuntui olevan enemmän kuin vuosiin. Oli katsottava tarkkaan minne astui, sillä edes kaikkein pienimmät ja matalimmat apilat eivät jääneet niiltä huomaamatta. Heinäsirkat soittivat, päivänkakkaroille kiipeili kultakuoriaisia, seinustoilla oli mitä erilaisimpia hyönteisiä. Perhoset lensivät pihan poikki usein niin nopeasti, että piti olla tarkkana ehtiäkseen nähdä kauniin lentäjän. Välillä ne viipyivät sen verran aikaa paikoillaan, että ehdin ihastella niitä kaikessa rauhassa.

Päivät olivat myös lintujen tarkkailun aikaa. Pihan kolme linnuille tarkoitettua kylpyallasta olivat kovassa käytössä. Yhdessä kylpivät erilaiset rastaat, toisessa kävivät punarinnat ja kolmannessa viihtyivät tiaiset, pajulinnut, kirjosiepot ja metsäkirvinen.

Kesän kuluessa suosituimmaksi kylpyaltaaksi nousi suuren kukkaruukun aluslautanen. Ruuhka-aikoja oli yhä useammin sen jälkeen, kun lintuemot alkoivat tuoda riittävän suuriksi kasvaneita poikasiaan kylpyyn. Vasta kylpemistä opettelevat poikaset olivat lystikäs näky. Ensin ne seisoivat tomerasti lautasen reunalla, kunnes uskaltautuivat veteen. Vatsan pehmeä höyhenpeite veteen hassusti levinneenä ne ihmettelivät suloisine nappisilmineen, mitä oikein olisi tarkoitus tehdä. Pikkuhiljaa asia valkeni, ja poikaset loiskivat vedessä innokkaasti. Usein ne jonottivat sopuisasti, mutta välillä hitaille kanssakylpijöille piti antaa hiukan vauhtia, jotta oma vuoro tulisi nopeammin.

Eräänä päivänä törmäsin juoksulenkilläni räkättirastaspoikueeseen. Vaihdoin kävelyksi ja annoin emolle aikaa ja tilaa saattaa poikasensa turvaan. Kävelin hyvän matkaa paikan ohitse, kunnes vaihdoin taas juoksuksi. Vain muutaman minuutin kuluttua edessäni oli peltopyy poikasineen. Pysäytin vauhtini. Jos olisin mitenkään voinut tietää, olisin kääntynyt jo rastaiden kohdalla takaisin, mutta enhän minä voinut. Pyyemo hätääntyi ja varoitti poikasiaan, jotka olivat vasta pieniä ruskeita palleroita ruskealla hiekkatiellä. Emo lähti siivet levällään näyttävään juoksuun, jotta kiinnittäisin huomioni siihen enkä poikasiin. Tunsin surua, että osuin paikalle juuri silloin. Kävelin hiljalleen eteenpäin, juttelin rauhallisesti ja pyysin anteeksi häiriötä. Enkä todellakaan tullut samalle tielle kiertämään toista kertaa samaa lenkkiä, kuten aiemmin olin aikonut.

Yksi kesän parhaita kokemuksiani oli se, miten minusta tuli hämähäkkien ystävä. Olen aina tiennyt, ettei hämähäkeistä ole ihmiselle haittaa, vaan ne ovat hyvin hyödyllisiä pikku otuksia, mutta se ei ole auttanut vähentämään niitä kohtaan tuntemaani hienoisesti pelonsekaista vastenmielisyyttä. Tänä kesänä asiaan tuli muutos.

Eräänä iltana näin, miten nopeasti ja näppärästi hämähäkki pyydysti noin kolme kertaa itsensä kokoisen kovakuoriaisen. Minun oli tarkoitus hankkiutua eroon ei-toivotusta vieraasta, mutta en ehtinyt tuumasta toimeen, kun hämähäkki oli jo paketoinut sen. Siitä lähtien meillä oli hämähäkkien kanssa sanaton sopimus: ne siistivät paikkoja puolestani, ja minä vältin häiritsemästä niitä. Pääasiassa hämähäkit pysyivät omilla vakiopaikoillaan, joita tiesin esimerkiksi imuroidessani varoa. Jos hämähäkki alkoi liian tuttavalliseksi – kuten eräs, joka nukkumaan alkaessani käveli seinällä tyynyni vieressä, mikä oli minulle vielä hieman liikaa – osoitin välimatkamme liian pieneksi puhaltamalla kevyesti otusta kohti. Viesti meni perille ja välillemme tuli riittävästi tilaa.

Illan hämärtyessä oli paljon nähtävää. Rusakot tulivat pihaan nauttimaan apiloista. Eräänä iltana kettu kulki pihan poikki. Mustarastas tuli alkukesästä aina samaan aikaan illasta laulamaan saunan katolle. Katselin sitä vinttihuoneen ikkunasta.

Viereisellä ohrapellolla kävi paljon peuroja. Niitä näkyi pitkin päivää ja illalla, hyvin usein kun vaan pääni pellon suuntaan käänsin. Komea sarvipää näyttäytyi useamman kerran. Katselin aivan hiljaa ja liikahtamatta, etten pelästyttäisi niitä.

Kesän erityisin näky oli majavan hampaanjäljet erään jo hiljaiseksi käyneen uimarannan puussa. Puulastujen vaaleasta väristä saattoi päätellä, että majava oli ollut työssään hiljattain. Miten siistiä jälkeä se olikaan tehnyt! Rannalta löytyi pari jo aiempina vuosina aloitettua työmaata, jotka olivat kuitenkin jostakin syystä jääneet kesken. Puut olivat täydessä lehdessä ja tukevasti pystyssä, vaikka niiden ympärysmitta olikin ohennettu noin puoleen.

Palattuani kaupunkiin kuulin, että majava oli saanut työnsä päätökseen ja puun kaadettua. Jos olisin viipynyt vielä hetken, olisin nähnyt sen itsekin.

Kesän parhaat hetket liittyivät kaikki luontoon. Nyt kun olen taas kaupungissa, luonto ei ole samassa mittakaavassa heti ikkunan takana. Onneksi pääsen metsään kävellen tai vaikka bussilla. Aion vierailla siellä usein.

Kuin vieraalta planeetalta

Vietin suuren osan kesästäni melko vaatimattomissa olosuhteissa.

Peseytymistä edelsi puiden kantaminen ja kantoveden lämmittäminen saunan vesipadassa. Puhtaiden vaatteiden loppuessa toiveena oli saada koko päiväksi aurinkoinen ja tuulinen sää, jotta pyykinpesu ja vaatteiden kuivaaminen taivasalla onnistuisi. Jos sää päivän mittaan muuttui pilvisemmäksi tai tuuli tyyntyi, vettä tippuvana ripustetut pyykit olivat vielä illallakin kosteita. Kun sadepäivät viilensivät sisätilat koleiksi ja kosteiksi, oli edessä puiden kantaminen sisään ja tuhkien vieminen ulos, ennen kuin kamiinan suloinen lämpö tekisi palelemisesta lopun.

Lähimpään ruokakauppaan oli yli viiden kilometrin pyörämatka. Siitä viimeisen kilometrin sai taittaa turvallisesti ja alkumatkaan verrattuna suorastaan ylellisesti pyörätietä pitkin, tarvitsematta pelätä joutumista tukkirekan kanssa yhtaikaa samalle kapealle ja mutkaiselle tielle.

Vaatetuksen alkuperäinen tarkoitus suojata ja säädellä kehon lämpötilaa nousi keskiöön ohi muiden merkitysten. Kun ulkona satoi kaatamalla vettä, ja vaatteeni odottivat likaisina pyykkipäivää, ei ollut juuri merkitystä minkä näköinen tai monenko kymmenen vuoden takaa lainaksi saamani vaate oli. Pyykinpesua piti siirtää eteenpäin myös silloin, kun aurinkoiselle päivälle oli muuta tärkeää käyttöä, eikä kaikkea ehtisi tai jaksaisi samana päivänä tehdä.

Kun sietämätön helle jatkui päivästä toiseen, eikä pyöräily kauppaan tuntunut mahdolliselta, sai tuntea kiitollisuutta, kun ruokakaapista löytyi jotakin syötävää vielä yhdeksi päiväksi. Kun näitä päiviä sattui useita peräkkäin, ja kaurahiutaleetkin alkoivat olla lopussa, kauppapäivästä tuli juhlapäivä.

Tärkein arjen sujumista määrittävä tekijä oli sää. Olosuhteet, joissa puhtaus ja puhtaat vaatteet, lämpö ja ruoka eivät olleet itsestäänselvyyksiä, palauttivat mieleen mikä on tärkeää.

Kotiinpaluu vaatimattomista, luonnonläheisistä olosuhteista on aina aiheuttanut minulle sopeutumisvaikeuksia, mutta tänä vuonna niiden voimakkuus ylitti kaikki aiemmat kokemukseni. Tunsin itseni täysin vieraantuneeksi kaupunkiympäristöstä ja kaikkialta vyöryvästä kulutuskulttuurista.

Oireet alkoivat jo kesällä, kun kävin kotona voidakseni hoitaa edellisessä kodissani asunutta kissaani. Homman etuihin kuului mahdollisuus katsoa televisiota. Olin jo pitkään suosinut Ylen radio- ja tv-kanavia, joten päätin katsoa millaista tarjontaa muilta kanavilta tulisi.

Tuntui kuin olisin seurannut sivusta täysin vierasta maailmaa. Jos kokemusta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se voisi olla ontto.

Katsoin ihmeissäni ohjelmatarjontaa, josta ei ollut kuin aivojen turruttamiseen. Osa ohjelmista oli silkkaa markkinointia, pyrkimyksenä erilaisten tuotteiden ja palveluiden myynnin kasvattaminen. Joidenkin käsikirjoitus oli niin teennäinen ja tuotesijoittelua päin kasvoja hierova, että mietin miten yksinkertaisina katsojia oikein pidetään.

Mainokset jatkoivat samalla linjalla. Olen kauan sitten kuullut tutkimuksesta, jonka mukaan me suomalaiset poikkeamme monista muista kansoista siinä, miten reagoimme mainoksiin. Jos suomalainen kokee mainoksen ärsyttävänä, tuote päätyy helposti muistilokeroon otsikolla ”tuota en ainakaan osta!”. Ehkä kyse on siitä, ettei tee mieli suosia yritystä, joka pitää potentiaalista asiakastaan vähä-älyisenä.

Katsojan aliarvioinnin lisäksi mainoksista jäi mieleeni vain yksi asia. Kovasti kannettiin huolta unelmien toteutumisesta. Lainaa oli tarjolla vain muutamassa minuutissa kaiken mahdollisen hankkimiseksi.

Kaupungilla liikkuessani alennuskampanjoita ja mitä hullumpia päiviä oli tarjolla milloin missäkin. Osta, niin säästät! Kulutusmahdollisuuksia elämänsisällöksi ja kotien täyttämiseksi oli joka nurkalla.

Aivan kuin olisin yhtäkkiä saanut silmälasit, joiden läpi kulutuskulttuurin irvokkuus ja onttous korostui. Eivät nämä ajatukset uusia olleet, mutta ennen minun oli helpompi ohittaa ne ja elää omassa pienessä kuplassani.

Kun tuuletin iltaisin ranskalaisen parvekkeeni ovesta, sain muistutuksen siitä, mitä kaupunkiin palatessani olin jättänyt taakseni. Vuorokaudenajasta riippumatta vastassa oli lukuisien talojen katoilta kuuluva ilmanvaihtokoneiden melu. Liikenteen melua riitti lähes yhtä paljon. Pahinta oli puute raikkaasta hengitysilmasta. Päivästä toiseen ilmassa haisi kaupungin pöly ja pakokaasu, kunnes vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen, satoi tarpeeksi ja ilma puhdistui.

Mielenkiintoista on ollut huomata, miten nämä ympäristönvaihdokset ovat minuun vaikuttaneet.

Kesällä, kun minulla oli hiljaisuutta, luontoa ja puhdasta ilmaa, tunsin oloni tasapainoiseksi ja tyytyväiseksi. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin. Kaupunkiympäristössä kaikki nuo tärkeät asiat ovat vähissä, ja niiden tilalle tarjotaan ostoksia ja kuluttamista. Todella surkea vaihtokauppa.

Ikkunastani avautuu tuttu maisema, jota olen nyt kaksi vuotta katsellut. Tämän kesän jälkeen se ei ole näyttänyt enää samalta. Minä en ole enää sama.

Uskalla luopua turhista tavaroista, kun ne vielä ovat kunnossa

Tavaroista luopuminen ei ole aina helppoa. Saatamme säilyttää tarpeetonta tavaraa, koska emme tiedä minne muuallekaan sen laittaisimme. Tai ehkä säilytämme sitä, koska se on vielä käyttökelpoista – miksi luopua hyvästä tavarasta?

Tai ehkä tavarasta luopumisen esteeksi tulee sitä kohtaan kokemamme tunnearvo. Voimme kokea tavaran tarpeettomaksi säilyttää, mutta siitä luopuminen tuntuu tunnearvon vuoksi liian vaikealta.

Tavaroiden säilyttämisessä ei ole mitään pahaa, tietenkään. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että tavarat ovat parhaimmillaan, kun niitä käytetään. Käyttämättömänä säilyttäminen ei useinkaan ole tavaralle hyväksi.

Ei myöskään ole yhdentekevää, miten ja millaisessa tilassa tavaroita säilytetään. Kaikki säilytystilat eivät sovellu tavaran pitkäaikaiseen säilytykseen.

Vanhoissa kerrostaloissa varastot ovat usein vintillä. Niin myös meillä. Tilasta saattaa olla suora yhteys ulos, mikä voi tarkoittaa kaikkea mahdollista pölystä hyönteisiin, jopa lintuihin. Lämpötilan ja kosteuden vaihtelut ovat suuria. Kesällä koko päivän talon kattoon porottava aurinko nostaa lämpötilan vintillä sietämättömän korkeaksi, syksyllä on kosteaa, talvella lämpötila laskee pakkasen puolelle. Ja kun ilmanlaatu on mitä on, tavaroihin tarttuu tunkkainen vintin haju.

Säilytämme vintillä pitkäaikaisesti pääasiassa urheiluvälineitä ja remonttitarvikkeita. Suojaamme kaiken huolellisesti. Näitä tavaroita vaihtelevat olosuhteet eivät haittaa. Muutamille muille tavaroille olosuhteet olivat liikaa.

Kumppanillani oli muistoiksi luokiteltavia tavaroita, tarkemmin sanottuna tekstiilejä, joilla oli tunnearvoa. Niitä ei tarvittu, käyttöä ei ollut, mutta luopuminen olisi tehnyt liian kipeää. Tavarat olivat vintillä poissa silmistä, poissa mielestä.

Olin vuosien mittaan vintillä käydessämme ottanut puheeksi, etten tiedä miten nuo tavarat sellaisissa olosuhteissa säilyisivät. Pelkäsin niiden menevän pilalle. Kysyin haluaako hän siitä huolimatta edelleen säilyttää niitä. Hän ei halunnut ajatella asiaa.

Keväällä vintin tavaroita läpikäydessäni selvitin samalla muistotavaroiden kunnon. Oli käynyt kuten pelkäsin, kosteusvaihtelut olivat tehneet tehtävänsä. Tekstiilit olivat pilalla eikä niitä kannattanut enää säästää.

Tavaroiden lisäksi myös rakennukset kaipaavat käyttöä pysyäkseen kunnossa. Talviasuttava, mutta vain kesäkäytössä oleva, talveksi kylmilleen jätettävä mökki ei ole pidemmän päälle hyvä paikka säilyttää tavaroita. Tämä osoittautui todellisuudeksi, kun tekstiilejä tuulettaessa selvisi, että sohvan vuodevaatelaatikko oli homehtunut. Lähteä saivat sekä tekstiilit että laatikko.

Joskus tavaroiden pilaantuminen tuo tullessaan huojennuksen. Enää ei tarvitse miettiä, minne tavarat laittaisi tai raaskisiko niistä luopua, olosuhteet ovat tehneet päätöksen tavaran omistajan puolesta. Enää ei ole muita vaihtoehtoja kuin roskalaatikko.

Tarpeettoman tavaran säilyttämistä vinteillä, ulkorakennuksissa, varastoissa, mökeillä, kaapeissa, missä milloinkin, pidetään usein säästäväisyytenä. Mielestäni kyse on päinvastoin silkasta tuhlauksesta.

Maailma on täynnä käyttökelpoista tavaraa. Samalla luonnonvaroja ja muita resursseja käytetään uuden tavaran valmistamiseen. Koko sen ajan, kun säilytämme itsellemme tarpeettomia tavaroita nurkissamme, joku toinen olisi voinut käyttää niitä hyödyksi.

Olisi tärkeää saada tavara kiertoon silloin kun se on vielä käyttökelpoista, eikä säilöä sitä kunnes aika on ajanut siitä ohi tai se on pilaantunut käyttökelvottomaksi.

Kunnossa pysyäkseen tavarat vaativat huolenpitoa. Myös silloin, kun ne ovat poissa käytöstä. Vain harvat tavarat säilyvät itsekseen. Ja vaikka tavarat ovat poissa käytöstä, uudetkin, aika ei silti pysähdy. Materiaalit muuttuvat ja vanhenevat.

Itselleen kannattaa silloin tällöin esittää muutama kysymys:

Näistä kaikista tavaroista olen vastuussa. Haluanko käyttää aikaani ja energiaani niistä kaikista huolehtimiseen?

Pysyvätkö tavarani kunnossa tällä tavalla säilytettyinä?

Jos tavarat voivat mennä pilalle ja vanhentua käyttökelvottomiksi, ennen kuin niitä mahdollisesti saattaisin tarvita, voisinko luopua niistä?

Tarpeettomista tavaroista kannattaa uskaltaa luopua ajoissa, eikä vasta sitten kun ne kelpaavat enää roskikseen.

Luonto tarjoaa parhaat elämykset

Suurin osa erilaisista elämyksistä haalenee mielessäni nopeasti. Muutaman päivän, kuukauden tai vuoden kuluttua niistä on jäljellä vain vähän jos enää mitään.

Parhaiten mieleeni jäävät luontoon liittyvät elämykset. Niiden vaikutus on kokonaisvaltaisempi kuin minkään muun.

Luontoelämyksiini liittyy usein yhteenkuuluvuuden tunne. Tunnen olevani pieni osa suurta ja kaunista kokonaisuutta. Koen sydämen täyttävää onnea.

Muistan lukemattomia kauniita hetkiä.

Kerran ollessani kävelyretkellä metsässä, yhtäkkiä aivan vieressäni, suuren sammaloituneen kiven kyljessä olevassa pienessä pesämaljassa, aukesi ääneti monta pientä nokkaa. Linnunpoikaset olivat lähes vailla höyhenpeitettä ja silmät kiinni. Hipsin varovasti pois paikalta, jotta en häiritsisi poikasten ja emon yhteiseloa.

Muistan, miten heräsin mökillä aamuvarhaisella härkälintujen kiljuntaan. Uskomatonta, että linnusta voi lähteä sellainen ääni! Nousin sängystä terassille kuuntelemaan.

Kerran olin kovalla ukonilmalla yksin mökillä. Laskin salaman ja jyrinän välisiä sekunteja, jotka vähenivät vähenemistään, kunnes en enää ehtinyt edes yhteen. Koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä pieneksi kuin silloin! Maa tärisi, jyrinä oli niin kova, että minun oli laitettava sormet korvieni suojaksi. Istuin mökin keskellä, yläkertaan vievillä rappusilla, ja hyräilin itseäni rauhoittaakseni.

Eräällä mökkireissulla olimme palaamassa kaupasta, kun keksimme käydä tutustumassa läheiseen suoalueeseen. Opastekartalla näkyi kaksi reittiä, joista lyhyempi 2,5:n kilometrin lenkki olisi juuri sopiva iltakävelyksi. Ilta oli kaunis ja pitkospuita oli mukava kävellä.

Kun pitkospuille ei näkynyt loppua, ymmärsimme kävelleemme ohi risteyksen, josta lyhyempi reitti olisi erkaantunut. Olimme nyt kymmenen kilometrin reitillä. Pari tuntia käveltyämme pitkospuut toivat meidät metsän laitaan. Siellä odotti kyltti ”paluupolku”. Huokaisimme helpotuksesta, ehkä noin vartin kuluttua olisimme takaisin autolla.

Kapea polku polveili suon laidasta syvemmälle metsään, palaten yhä uudelleen suon reunaan. Kului kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä minuuttia ja polku vain jatkui. Hämärä oli tiivistynyt tiheäksi, jalansijaa valitessa piti olla tarkkana. Jos tuntisin lintuja äänestä paremmin, voisin kertoa keiden seurassa taivalsimme.

Lopulta paluupolku päättyi parkkipaikan reunaan. Olimme kävelleet kyltiltä autolle 45 minuuttia. Iltakävely venähti lopulta noin kolmituntiseksi.

Erään toisen kerran olimme samalla suolla. Parisataa metriä käveltyämme huomasimme taivaan synkkenevän. Huvittuneena totesimme, että olemmepa taas ajankohdan valinneet. Vailla pilvienlukutaitoa päätimme kuitenkin jatkaa eteenpäin.

Muutamia minuutteja myöhemmin alkoi tipahdella pisaroita. Ensin harvakseltaan, sitten yhä kiihtyvään tahtiin. Olimme lähellä metsälamparetta, ja laitoimme vauhtia päästäksemme aukealta puiden suojaan. Pian vettä, onneksi lämmintä, tuli taivaan täydeltä. Löysimme tuuhean kuusen, jonka suojaan kömmimme. Puu säästi meidät pahimmalta kastumiselta. Sillä kertaa palasimme autolle ilman paluupolkua.

Kyseiseen suoalueeseen liittyy paljon muistoja. Kerran kiistelimme, näkyikö kiikareista joutsen vai kurki. Katsoimme kumpikin vuorollamme. Kumppanini sanoi näkevänsä joutsenen. Minä katsoin, ja totesin linnun olevan kurki. Heikommin lintuja tunteva kumppanini sanoi, että kyllä hän sentään joutsenen tuntee. Minä katsoin, ja totesin, että aivan selvä kurki!

Vaihdoimme kiikareita kädestä toiseen useampaan kertaan, emmekä päässeet yhteisymmärrykseen. Nauratti ja turhautti, kumpikin alkoi epäillä silmiään ja järkeään. Otin jälleen kiikarit, katsoin, enkä voinut kuin nauraa kaksinkerroin. Kiikarit poimivat suolta sekä joutsenen että kurjen, muutaman metrin päässä toisistaan.

Luontoelämyksiä voi kokea kaupungissakin. Olen seurannut silkkiuikkujen soidinmenoja, erilaisten linnunpoikasten varttumista, vesimyyrän ja piisamien touhuja. Kerran siili käveli jalkojeni ja seinän välistä ollessani pankkiautomaatilla.

Pääskysten lentonäytösten seuraaminen on jokakesäistä huviani, minulla on eturivin paikka olohuoneessani. Naakat piristävät ympäri vuoden. Talvella voi ihmetellä takin hihalle sataneita lumihiutaleita, uppoutua niiden kauniisiin kuvioihin.

Luonnon tarjoamille elämyksille ei ole toistaiseksi löytynyt voittajaa.

Rinnakkaiseloa

Talitiainen ruokkii ahkerasti päivä päivältä äänekkäämmiksi käyviä poikasiaan. Pesäkolokseen se on löytänyt suojaisen paikan mökin räystäslaudoituksen alta, paikka on jo aiempina vuosina hyväksi havaittu.

Poikasten ruokailuaikaan me mökin ihmisasukkaat pysymme loitolla parhaamme mukaan ja annamme tiaisemolle ruokintarauhan. Kun tulee asiaa puuliiteriin, on hieman sovellettava, sillä liiterin ovelta on vain muutaman metrin matka pesän kulkukololle, jolloin ihminen on jo turhan lähellä ja häiriöksi.

Onneksi olemme oppineet toistemme kieltä.

Jos ihminen puuhailee liiterissä, katse tiiviisti polttopuissa, tiainen voi hoitaa oman tehtävänsä. Mutta jos tontin ihmisasukas ihailee tiaista, ollaan pattitilanteessa. Sama tilanne toistuu myös pihan toisen tiaisperheen kohdalla. Useiden metrien päässä oleva ihminen on häiriöksi ja saa emon viestittämään poikasilleen, että ”tulossa ollaan, kunhan tuo toope herkeäisi jo tuijottamasta!” Onneksi tilanne on helposti korjattu. Nöyrä anteeksipyyntö, katseen kääntäminen ja siirtyminen kauemmas toimivat aina. Jos välitön siirtyminen ei ole mahdollista, selän kääntäminenkin riittää naapurisovun säilymiseen.

Kun räystäslaudoituksen alla asutaan, ihmisasukas järjestää tuulettamisen tavallisesta poikkeavalla tavalla. Pesäkolon läheisyydessä olevaa ikkunaa ei avata, sillä se on koloasukkaan lentoreitillä. Rauhanomaiseen rinnakkaiseloon kuuluu, ettei naapurin ja hänen perheensä henkeä tai terveyttä uhata.

Kirjosiepot ovat naapureina ronskimpia, niitä eivät ihmisasukkaan toimet juuri kiinnosta. Poikasten ruokahuolto pelaa taukoamatta, vaikka ihminen seuraisi liikennevirtaa lähes vierestä. Siinä missä ihmisen on syytä väistää tiaista, kirjosieppo ottaa tilan kyselemättä haltuun. Huolettomasti valittu paikka pihalla voi tarkoittaa joutumista kirjosiepon matalakiitoreitille. No, pari kunnon väistöliikettä opettanee kovakalloisintakin ihmisasukasta löytämään paikkansa…

Mitä viehättävin naapuri, harmaasieppo, asustaa naapuritontilla sijaitsevassa linnunpöntössä, jonka toisesta sivusta on jäljellä enää kapea siivu, ja jonka kulkuaukkoakin tikka on reilusti suurentanut. Mitkä avarat maisemat näköalapesästä avautuvatkaan! Itse lintu kuitenkin sulautuu pesäänsä saumattomasti; paikallaan olevaa sieppoa ei erota tarkkanäköinenkään. Hauskinta harmaasiepponaapurissa ovat sen lentonäytökset. Se nappaa hyönteisiä ilmasta luoden samalla mitä taiteellisimpia lentoratoja, palaten useimmiten bumerangin omaisesti takaisin samalle paikalle mistä lentoon lähti.

Sinitiainen on valinnut pesäpöntön tontin rauhallisimmalta nurkalta. Jälkikasvu lienee lähdössä kohti suuren maailman seikkailuja aivan pian, niin usein kulkuaukosta joku jo uteliaana kurkistelee.

Kaarina Davis on kirjoittanut, että onnellisuuden määrä on suoraan verrannollinen linnunpönttöjen määrään. Olen huomannut tämän pitävän paikkansa myös minun kohdallani. Aikomuksenani onkin tarjota linnuille lisää pesäpaikkoja ja ripustaa vielä joitakin linnunpönttöjä. Kovin montaa pienelle tontille ei enää sovi, mutta ehkä pari kuitenkin. Ihmisasukkaan elämä tällä mökkitontilla olisi huomattavasti köyhempää ilman monia naapureiksi asettuneita lintuja.

P.S. Kirjoitin tekstin kesäkuun lopulla. Jo seuraavana päivänä mökin pihalla vallitsi hiljaisuus, poikaset olivat lähteneet. Miten ne osaavatkin aina lähteä niin huomaamatta? Ikävä kyllä en ole näkemässä, vieläkö pönttöihin tänä kesänä tulee uusia asukkaita. Toivottavasti.

Tehoraivaus mökillä

Äitini harmitteli mökille kertyneen roinan määrää. Kaikki paikat olivat täynnä tavaraa. Vintiltä sitä oli jo vähennettykin, mutta silti kaikkialla oli sotkuinen ahtaus.

Jo viime kesänä hän totesi tuskastuneena, että roskalava olisi tarpeen. Tänä kesänä kävimme samaa keskustelua. Äitini muisteli jonkun tutun kertoneen, miten oli soittanut erääseen jätehuoltoyritykseen, ja sieltä tultiin hakemaan ylimääräiset roinat pois.

Päätin ottaa asiasta selvää. Soitin yritykseen ja tilasin roskalavan, joka tuotiin jo samana päivänä.

Nähdessämme roskalavan meitä huvitti. ”Siihenhän sopisi koko mökki!” Ajattelimme, että sama se, jääköön miten vajaaksi vain, tärkeintä on päästä vihdoinkin eroon kaikki paikat vallanneesta roinasta.

Kannoin tavaraa roskalavalle. Se alkoi nopeasti täyttyä, eikä näyttänyt enää ollenkaan valtavalta.

Meillä oli jo etukäteen melko tarkka käsitys tavaroista, joita lavalle veisimme. Ajattelimme, että jos olisimme oikein tehokkaita, homma olisi valmis parissa päivässä. Lavan päivävuokra oli vain seitsemän euron luokkaa, joten varasimme työhön varmuuden vuoksi viisi päivää, tuonti- ja vientipäivät mukaan lukien.

Kaikki viisi päivää olivat tarpeen. Kun pääsimme kunnolla vauhtiin, tavaraa löytyi aina vain lisää ja lisää.

Kun roskalavaa tultiin noutamaan, se oli ääriään myöten täynnä. Olimme saaneet viisi päivää tehokasta kuntoilua kantaessamme tavaraa lavalle.

Selvennyksen vuoksi kerrottakoon, että lavalle ei päätynyt käyttökuntoista tavaraa. Mitään ei olisi voinut antaa edelleen käytettäväksi, vaan kyse oli loppuun palvelleesta, pilalle homehtuneesta, rikkinäisestä tai muulla tavoin käyttökelvottomasta, tarpeettomasta roinasta.

Suosittelen aina kun suinkin mahdollista etsimään käyttökelpoisille tavaroille uuden omistajan. Jos tämä ei ole mahdollista, tavarat tulisi järjestää materiaalikierrätykseen.

Mitä tarpeettomasta roinasta eroon pääseminen maksoi? Lavan kuljetus ja jätteen lajittelu maksoi noin 200 euroa, lavan päivävuokra noin 7 euroa. Kuorman kokonaishinta riippuu siitä, millaista jätettä lavalla on ja paljonko se painaa. Meillä roskalavalle päätyi aivan kaikkea mahdollista, ongelmajätteistä lähtien. Jätteen hinnaksi tuli noin 250 euroa. Loppusumma oli noin 460 euroa.

Kaikenlaista epämääräistä roinaa lavalle kantaessani mielessäni kävi jos jonkinlaisia ajatuksia. Valtava tavaramäärä tuntui raskaana painona hartioilla ja möykkynä rinnassa.

Tunsin hyvin vahvasti valinneeni oikein, kun lähdin etsimään tietä kohti minimalismia. Tunsin kiitollisuutta siitä, että olin löytänyt turvallisuuden tunteen ja luottamuksen elämään, eivätkä ne kytkeytyneet tavaraan. Olin onnellinen tietäessäni, että kotiin palatessani minua odottaisi avara, rauhallinen tila ja sopivan vähän tavaraa.

Läsnäolon oppikoulu

Yksinkertainen mökkielämä ilman kaupungin mukavuuksia tekee läsnäolon ja jokaisesta hetkestä nauttimisen käsittämättömän helpoksi. Ainakin minulle tekee hyvää ”joutua” tekemään fyysistä työtä erilaisten tehtävien järjestymiseksi. Tuntuu hyvältä nähdä kättensä jälki. On suorastaan terapeuttista, kun lähes kaikkia arjen tehtäviä ei voi ulkoistaa erilaisille koneille ja laitteille, vaan ne on tehtävä itse käsin. Palkkioksi saa monipuolista fyysistä rasitusta, tehtävät tehtyä, usein raikasta ulkoilmaa ja rentoutuneen mielen. Sikäli ettei mieli olisi jo muutenkin rentoutunut yksinkertaisessa, luonnonläheisessä ympäristössä.

Kirjoitan tätä tekstiä pihakeinussa kynällä paperille, myöhemmin kirjoitan hajatelmani koneella teidän luettavaksenne. Aina välillä katselen ympärilleni, kerään ajatuksiani ja seuraan pihalla poikkeavia lintuja ja perhosia. Tuuli heiluttaa pyykkitelineellä kuivuvaa pyykkiä, tänään oli pyykkipäivä.

Puhtaita vaatteita saadakseni minulla oli kaksi vaihtoehtoa. 1. Lähteä tukahduttavan kuumana päivänä pyörällä kaupunkiasunnolle kymmenen kilometrin päähän, pestä pyykit ja ottaa ne märkinä mukaan takaisin mökille. Tai yöpyä kuumassa asunnossa, ja ottaa kuivuneet pyykit mukaan mökille. 2. Pestä pyykit käsin. Tätä vaihetta ennen olisi kannettava saunan pataan vettä ja lämmitettävä vesi.

Kumman sinä valitsisit?

Minulle valinta oli selvä. Pyöräily helteisenä päivänä ei houkutellut. Pidempään luonnonläheistä mökkielämää viettäneenä en myöskään keksinyt, mitä ihmettä tekisin sillä aikaa kun pesukone pesisi pyykit.

Muistelen, että ennen tätä kesäreissua olisin pessyt pyykkiä käsin ehkä kahdesti. Kaupungissa se tuntui vaivalloiselta, olihan ollut niin helppoa laittaa pyykit pesukoneen hoidettaviksi. Pikkuruisessa ikkunattomassa kylpyhuoneessa käsinpesu ei erityisesti houkuttele. Mökkiympäristön etuna on kaunis maisema saunan ikkunasta tai mahdollisuus pestä pyykkiä pihamaalla, ulkoilmasta nauttien.

Pyykinpesu käsin oli silkkaa meditaatiota ja mindfulnessia. Mieleni oli tyhjä kaikesta hälinästä. Minut valtasi lämmin, kuplivan keveä onnen tunne. Välillä havahduin tyhjyydestäni nauttimaan siitä, miten kauniilta värikkäät vaatteet näyttivät. Pyykin pyöritteleminen käsin saavissa oli pakahduttavan hauskaa, varsinkin vaatteiden huuhteleminen kirkkaassa vedessä. Käsinpesu sujui konepesua nopeammin ja kaikin puolin miellyttävämmin.

Läsnäolo juuri tässä hetkessä antaa niin paljon, että sitä on vaikea sanoin kuvailla. Huikeimmatkaan kokemani elämykset eivät tunnu miltään läsnäolon rinnalla. Hassuinta on, että läsnäolo tekee varsin ikävistäkin asioista onnen hetkiä. Arkisista, tylsistäkin askareista voi nauttia, jos osaa olla läsnä siinä mitä tekee.

Läsnäolo vaatii kiireettömyyttä. Pitää voida rauhassa pysähtyä, kuin maailmassa ei mitään muuta olisikaan kuin käsillä oleva hetki. Täällä maalaismaisessa mökkiympäristössä läsnäolo on minulle helppoa. Kelloa ei tarvitse mihinkään, kiirettä ei ole. Häiriötekijät ovat vähissä. Televisiota ei ole, tietokonetta ei avata kuin hyvin harvoin (ja nettiyhteys on hidas ja epävarma), puhelin on äänettömällä ja poissa näkyviltä.

Aika näyttää, miten onnistun viemään läsnäolon tunteen mukanani kotiin. Sitä ennen nautin joka hetkestä, jonka täällä luonnon helmassa vietän.

Autotonta arkea ilman joukkoliikennettä

Mietiskelen aina välillä autottoman elämän mahdollisuutta. Taloudessamme on auto, mutta minun osaltani elämä on tavallaan autotonta, sillä minulla ei ole ajokorttia. Olen jo nuoresta pitäen ajatellut eläväni niin, etten tarvitsisi omaa autoa. Haluan päästä liikkeelle omin jaloin, ja tarvittaessa käyttää joukkoliikennettä. Minulla on ollut mahdollisuus toimia näin aina siitä lähtien, kun muutin lapsuudenkodistani.

Tänä kesänä olen saanut kokea, millaista on elää kahden paikan välillä, osittain haja-asutusalueella, kun kaikki asiointi on hoidettava joko pyörällä tai taksilla. Missään syvällä metsien uumenissa en ole kuitenkaan ollut, vaan noin kuuden kilometrin päässä pikkukaupungin keskustasta. Mökin ja ns. kaupunkiasunnon välillä matkaa on kymmenen kilometriä. Melko lyhyiden välimatkojen vuoksi asioiden hoitaminen kuulostaa ajatuksena varsin yksinkertaiselta, mutta käytäntö osoittaa toista.

Vielä viime kesänä asiointi järjestyi autolla, mutta tänä kesänä on toisin. Autoa käyttäessä kaikki on huomattavan yksinkertaista, niin yksinkertaista ettei sitä edes huomaa liiemmin arvostaa. Auton merkitys korostuu, kun aivan kaikki on hoidettava pyöräillen – tai otettava taksi. Joukkoliikenteestä ei voi puhuakaan, sillä sitä ei ole.

Jo pelkästään kahden paikan välillä elämisessä on omat hankaluutensa. Mökillä on kesällä huomattavasti mukavampaa kuin kuumassa kerrostaloasunnossa. Niinpä mökillä ollaan niin paljon kuin suinkin mahdollista, ja käydään kaupunkiasunnolla vain hakemassa postit ja ehkä pesemässä pyykkiä. Tai hakemassa jotakin, mitä tarvitaan mökillä. Useimmiten samalla reissulla poiketaan myös kaupassa ja hoidetaan muita tarpeellisia asioita. Jos tarvitaan jotakin muutakin kuin ruokaa, on käytävä useammassa kaupassa, sillä pikkukaupungista ei löydy marketteja, joista saisi kaiken saman katon alta. Aina edes kaikkea tarvittavaa ruokaa ei saa saman katon alta.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Ensimmäinen asia, ennen koko matkaan lähtöä, on miettiä mitä liikennettä aiheuttavia tapahtumia mökiltä lähtiessä on. Kun pyöräteitä ei ole ja piennaralueet ovat olemattomat, kapealle, huonokuntoiselle tielle ei vilkkaan liikenteen aikaan ole asiaa. Asiointireissut sovitetaan ajankohtiin, jolloin liikennettä on vähemmän.

Tätä kirjoittaessa ajankohtaiset hellepäivät aiheuttavat ongelmia kulkemiseen, ellei ole erityisen kuumuutta kestävää ihmistyyppiä. Saati jos hellepäiviä sattuu viikoksi yhteen menoon. Kun aurinkoherkkä iho on suojattava päästä varpaisiin, ei kovin kuumalla ole ihan ykkösjuttu lähteä pyöräilemään pidempää matkaa. Kuuma sää aiheuttaa minulle huonovointisuutta ja heikotusta vähemmälläkin.

Jos on hoidettava asioita, jotka ovat kiinni kellonajasta (kuten kaupassa käynti tai pyykinpesu ilman että naapurisopu häiriintyy), niin hyviä vaihtoehtoja ei oikein ole. Pyöräilyreissua ei ole mahdollista hoitaa alusta loppuun viileään aikaan, varsinkaan kun se lähes aina sisältää poikkeamista useammassa paikassa. Reissuun kuluu poikkeamisten vuoksi useampi tunti, vaikka eri paikoissa käymisen hoitaisi niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Taksilla suhaaminen paikasta toiseen ei ole vaihtoehto kuin hyvin harvoin, ja jos on aivan pakko.

Ruokaostokset kesäkuumalla, pyörällä kuljettaen, ovat yhtä suurta kompromissia. Sana ”kylmäketju” lähinnä huvittaa. Tuoreen kalan tai lihan kuljettaminen ei tunnu hyvältä ajatukselta. Mökiltä lähtiessä otetut kylmävaraajat eivät ole erityisen kylmiä enää silloin, kun niiden asiointireissun paluumatkalla pitäisi suojata ruokatavaroita.

Entäs sitten kierrätys? Se tietää yhtä lisäpoikkeamista tai erillistä ajelua noin neljän kilometrin päähän ja takaisin. Edes kaupunkiasunnolla ei ole kierrätysmahdollisuuksia kuin paperille ja biojätteelle, ja sieltä on kierrätyspisteelle aivan yhtä pitkä matka kuin mökiltäkin.

Mietintää aiheuttaa myös se, mitä kulloinkin saa pyörän kanssa kulkemaan. (Tai juuri nyt kahden pyörän kanssa, kun olen tarinan päähenkilön apuna.) Pyörän kahteen tavarakoriin ei ihmeitä saa sopimaan. Minimalismia saa harjoittaa joka kerta kun johonkin lähtee, mitään turhaa ei ole mahdollista kuljettaa.

Ajatuksena arjen pyörittäminen pyörävoimin kuulostaa vielä melko yksinkertaiselta, kun pisin välimatka yhteen suuntaan on vain kymmenen kilometriä. Ainakin jos on hyväkuntoinen, ja halukas pyöräilemään lähes joka päivä tai tekemään tuntien reissuja. (Elämässä kun olisi muutakin tehtävää.) Jos säät sallivat, tai jos on valmis polkaisemaan asioilleen säästä riippumatta. Jos ja jos. Moni asuu huomattavasti syvemmällä haja-asutusalueella, jolloin palvelut ovat oikeasti kaukana, eikä pyöräilemistä tarvitse edes harkita.

Tilanne laittaa kuitenkin mietityttämään, kun tietää, että asia koskee noin 70-vuotiasta ihmistä, jolle tilanne tuli eteen vasta hiljattain.

Eläminen mainituissa olosuhteissa on antanut minulle toisenlaisen näkökulman arjen pyörittämiseen. Oma tilanteeni on hyvin erilainen. Suurehkon kaupungin keskustassa asuminen, kun taloyhtiössä on lähes kaikki mahdolliset kierrätysmahdollisuudet, ja kaupat ja palvelut ovat lähellä, on tähän verrattuna naurettavan (ehkä liiankin) helppoa.

Olen saanut jälleen käytännön kokemusta siitä, miten hyödyllistä on tulla toimeen mahdollisimman vähällä. Mitä enemmän tarvitsee, sitä vaikeammaksi ja työläämmäksi elämä tulee. Mitä yksinkertaisemmin elää, sitä helpommalla pääsee. Oman auton käyttö mahdollistaa elämän ”monimutkaistamisen” kuin huomaamatta. Kun kulkemisen hoitaa lihasvoiman avulla, elämän yksinkertaistaminen tulee nopeasti mieleen.

Mökkivaatteet ja remonttivaatteet

Omistan vähän vaatteita. Vaatekaapistani löytyy vain katseen kestäviä vaatteita, jotka ovat liian hyviä likaisia töitä varten. Ainoan poikkeuksen tekevät yhdet kotihousut, joiden kohtaloa parhaillaan mietin. Nyppyyntyneet, haalistuneet ja pari reikääkin löytyy – jalassa ovat nytkin, mutta pakko myöntää, että ei näissä itseään kovin hehkeäksi tunne.

Jos tarvitsisin yhtäkkiä sopivia vaatteita hanttihommiin, niitä ei kaapistani näitä yksiä housuja lukuun ottamatta löytyisi. Niinpä minun on pitänyt olla kaukaa viisas ja säästää joitakin vaatekappaleita esimerkiksi remonttihommia varten. Mökkireissujen suolla rämpimistä ajatellen on omat vaatteensa ja kumisaappaansa. Sadepukukin on tätä nykyä käytössä oikeastaan vain mökkioloissa. Aikoinaan vaateinventaariota tehdessäni en edes muistanut mökki- ja remonttivaatteiden olemassa oloa, niin vähän ja harvoin niille on käyttöä.

Omistaisin mielelläni vain vaatteita ja tavaroita, jotka ovat jatkuvassa käytössä. Joskus harmittaa säilöä laatikossa vaatteita, jotka ovat säilössä niin kauan, että käyttöön otettaessa niihin on tarttunut ummehtunut kaapin haju. Viimeksi tarvitsin remonttivaatteita maalatessani kylpyhuoneen katon, onkohan siitäkin jo kohta kaksi vuotta?

Myös mökkivaatteille on ollut viime vuosina kovin vähän käyttöä. Suolla rämpiminen on jäänyt vähemmälle, niin paljon kuin siitä nautinkin. Vanhempieni mökillä käydessäni äidin kätköistä löytyy loputtomiin sopivia työvaatteita. Viimeksi kannoin puita varastoon kanarialinnun keltaisessa, mitä kummallisimman muotoisessa vuorittomassa puuvillatakissa. Myös siskon luona maalaushommissa ollessani työvaatteet tulivat ”talon puolesta”. Lisäksi kirpputorilla käydessämme mukaan tarttui ilmaiskorista maalaushommiin sopiva t-paita. Ei ollut koskaan tullut mieleeni, että noinkin voisi toimia. Ainakin jos remonttihommia olisi harvoin, voisi sopivat vaatteet hakea kirpparilta.

Millaisia muita ratkaisuja olisi, kuin säästää erikseen vaatteita remonttihommia tai mökkireissuja varten?

Kun ei ole omaa mökkiä, niin mökkivaatteiden säilyttämisestä ei ainakaan pääse eroon. Mökkivaatteet ovat tarpeen, jotta voin tehdä aivan mitä huvittaa, eikä minun tarvitse varoa vaatteideni likaantumista tai repeytymistä. Ainoalla ulkoilupuvulla, jolla ulkoilen kaupungissa, ei ehkä kannata heittäytyä mättäikköön.

Edellisen remontin aikana mietin hetken työhaalaria. Katsoin sellaista ohimennen maalinostoreissulla. Sopivaa kokoa ei ollut, liian suuressa haalarissa olisi ollut vaikea tehdä mitään. Kun mietin aiempia remontteja, työhaalari olisi myös ollut auttamatta tuskaisen kuuma. Monessa remontissa minua ovat palvelleet noin 20 vuotta vanhat shortsit ja t-paita.

Ehkä se vain on joidenkin vaatteiden ja tavaroiden kanssa niin, että on säilytettävä sellaisiakin, joille on hyvin vähän käyttöä. Vaikkei se oikein huvittaisikaan. Jos ei kuitenkaan voi ilmankaan olla.

Miten te olette ratkaisseet tämän mökkivaatteiden, remonttivaatteiden tai muiden vastaavien vaatteiden tarpeen?

Istuttaisiinko hetkeksi?

Viime aikoina eri mediat ovat käsitelleet tutkimustietoa, jonka mukaan liiallinen istuminen on vaarallista terveydelle. Nykyisen tiedon mukaan istumisen terveysriskit koskevat myös aktiivisesti liikkuvaa, jos vuorokauteen jää liikaa paikallaan istuttuja tunteja.

Tällä hetkellä sopivaksi istumisen määräksi UKK-instituutin johtaja, lääketieteen tohtori Tommi Vasankari, arvioi noin 6-8 tuntia päivässä. Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi Ylen, Helsingin Sanomien, UKK-instituutin tai Ilta-Sanomien jutuista.

Tein lomareissuni jälkeen kiintoisan havainnon. Mökkiympäristössä ollessani liikuin käytännössä koko ajan. Vietin paljon aikaa ulkona käveleskellen ympäriinsä ja ihmetellen milloin mitäkin. Istahdin hetkeksi aina välillä, mutta vähänkään pidempään istuin vain syödessäni tai ruokaa valmistellessani. Kahtena eri kertana tuli istuttua pidempään: yhtenä päivänä katsoin tietokoneelta yleisurheilua, toisena vastailin lukuisiin blogiin tulleisiin kommentteihin.

Mökillä liikkuminen kuului olennaisena osana päivän kulkuun eikä sitä tarvinnut erikseen miettiä. Ei edes huvittanut tehdä asioita, jotka vaativat istumista. Aamupalan jälkeen suunta oli välittömästi kohti ulko-ovea. Nautin arkisista askareista, joihin minulla ei kaupungissa ole mahdollisuutta. Kannoin saunalle vettä ja puita. Hain kasvimaalta aineksia salaattiin.

Lomareissuni osui siitä mukavaan aikaan, että sain olla avuksi kahdenkin rakennuksen maalaamisessa. Nautin valtavasti käytännön tekemisestä, jonka voi ottaa kuntoilun kannalta. Maalaushommia oli ensin parina päivänä muutamaksi tunniksi, ja myöhemmin kokonaiseksi päiväksi aamusta iltaan. Tuona iltana tunsi todella rasittaneensa itseään.

Reissuni aikana sain kahteen otteeseen myös kuljettaa polttopuita varastoon. Polttopuiden kantaminen ja pinoaminen on kenties hauskin tietämäni tapa kuntoilla. (Vesiämpäreiden kantaminen tullee hyvänä kakkosena.) Muutama kuutio polttopuita siirtyi reippaaseen tahtiin paikasta toiseen. Kyykistely, nostaminen ja kantaminen tarjosivat lihaksistolle mukavaa toimintaa ja samalla sain reilusti raikasta ilmaa ja linnunlaulua.

Vapaa-ajan vietto ei olisi voinut enää juuri yksinkertaisempaa olla. Käytin paljon aikaa seuraten luonnon tapahtumia. Reissun alkuvaiheessa pihan monissa linnunpöntöissä oli kova tohina, kun lintuvanhemmat ruokkivat poikasiaan. Pian sainkin seurata miten västäräkin poikaset opettelivat itse etsimään ravintoa. Niiden hyönteisten pyydystäminen oli aluksi hellyttävän kömpelöä ja aivan liian hidasta, jotta vatsa olisi koskaan voinut täyttyä. Onneksi emo jatkoi ruokintaa vielä hyvän tovin, samalla kun poikasten taidot kehittyivät.

Kävin joka päivä tarkastelemassa ruusupensaan kukinnan kehittymistä ja nauttimassa sen ihanasta tuoksusta. Kävelin ja katselin ympärilleni, jos vaikka näkisin lintuja tai muita eläimiä. Vaikka sammakoita. Tutkailin erilaisia perhosia, toukkia ja kaikenlaisia lentäviä tai käveleviä hyönteisiä. Etsittyäni kasvikirjasta muutaman pihassa kukkivan kukan nimen kiinnostuin katsomaan tarkemmin myös erilaisia heinälajeja.

(Välikysymys: Missä vanhassa kotimaisessa elokuvassa seikkaili ylioppilas Larvanto? Viisi pistettä ja papukaijamerkki oikeasta tiedosta. Tunsin hilpeää yhteenkuuluvuuden tunnetta kyseisen hahmon kanssa ihmetellessäni milloin minkäkin hyönteisen elämää.)

Mutta mitä tapahtui kun saavuin kotiin?

Paluumatka junalla kotiin tarkoitti noin viiden tunnin istumista, joten pyysin kumppaniani tulemaan asemalle vastaan kävellen autoilun sijaan. Minua ei huvittanut istua enää hetkeäkään. Olin useamman viikon elänyt lähes täysin tavallisesta arjestani poikkeavaa elämää, ja tuohon elämään pidempiaikainen istuminen ei kuulunut.

Kotona minulle valkeni, että kaikki se toiminta millä olin viime viikot aikani täyttänyt, oli poissa. Ympäristö, jossa olin kaiken aikaa liikkeessä, vaihtui yhtäkkiä ympäristöön, jossa suuri osa asioista tapahtuu istuen. Laitoin heti pyykkiä koneeseen saadakseni jotakin tekemistä. Tuon illan jälkeen olen kotona ollessani kirjoittanut ja katsonut televisio-ohjelmia tietokoneella, hoitanut asioita netissä, lukenut… käytännössä siis istunut. Toki olen tehnyt kotona paljon muutakin, kuten siivonnut, purkanut matkalaukun, järjestellyt, laittanut ruokaa ja pessyt pyykkiä, mutta istumisen määrä on silti jotakin aivan muuta kuin noina mökillä vietettyinä viikkoina.

Huomaan, että kodit on yleisesti suunniteltu niin, että asioita tehdään istuen. Tätäkin juttua voisin kirjoittaa seisten, vaan kun kodistamme ei löydy siihen sopivaa paikkaa. Kerrostaloasukkaan puuhat ovat huomattavasti yksipuolisempia kuin yksinkertaisella mökillä elävän arjen askareet. (Sama pätee jo vähemmän eksoottiseen omakotitaloasukkaaseenkin verraten.) Mökillä tavallisten asioiden tekeminen, kuten peseytyminen, oli mahdollista vasta kun oli ensin kantanut vettä ja puita, ja lämmittänyt saunan tai vähintään vesipadan. Ennen peseytymistä oli hyväksi toviksi aktiivista tekemistä, täällä kotona pääsisin suihkuun ilman mitään esivalmisteluja vaikka heti.

Kaupungissa ollessani miellän liikkeellä olon helposti rauhattomuudeksi. Istumiseen liittyy positiivinen mielleyhtymä kiireettömyydestä, pysähtymisestä ja rauhasta. Maalla mökkeillessäni kiireen tuntua ei ollut hetkeäkään, vaikka olin kaiken aikaa liikkeessä. Rauhattomuudesta ei ollut tietoakaan. Istuminen tarjosi miellyttävän lepohetken, jonka jälkeen oli mukava jatkaa arkisia askareita tai luonnossa kuljeskelua.

Arkinen mökkielämä tarjosi loputtomiin liikettä, nyt kaupungissa minun on aktiivisesti laitettava itseni liikkeelle. Kaipaan liikettä ilman, että sitä pitää tietoisesti alkaa suorittaa. Valitettavasti luonnollista liikettä ei ole kaupungissa tarjolla kuten mökkeillessä.