Neljässä minuutissa todellisuuteen

Ihmisen mieli on luova. Se on taitava kehittämään erilaisia selityksiä, tulkintoja ja kuvitelmia asioiden tilasta ja siihen johtaneista syistä.

Oma mieleni on ollut erityisen taitava tuottamaan huolia ja alakuloa, levottomuutta ja ahdistusta. Tai stressiä lähes tyhjästä. Vuosien kuluessa mieleni sisältö on muuttunut aina vain parempaan suuntaan, ja yhä useammin on tyyntä ja hiljaista. Silloin tällöin mieleni kuitenkin vaivaa minua ikävillä uusinnoilla.

Miten paljon mieltään ja ajatuksiaan kannattaa kuunnella? Ja miten tosissaan kuulemansa kannattaa ottaa?

Olen oppinut, että kun mieleni tuottaa epämukavaa sisältöä, ensimmäiseksi on hyvä tarkastaa muutama asia.

Olenko väsynyt?
Olenko nälkäinen tai janoinen?
Olenko ollut liian pitkään paikoillani?

Toisin sanoen: Olenko saanut riittävästi elintärkeitä asioita – unta ja lepoa, ravintoa ja vettä, liikettä ja raikasta ilmaa?

Ikävien ajatusten virta tuli minulle aikoinaan hyvin tutuksi. Kun sama puppu jatkui vuosikausia, aloin kyllästyä kuuntelemaan. Tiesin, että ajatusteni sisältö ei ollut totta, mutta en voinut estää niitä kulkemasta omia aikojaan. Opin ajattelemaan ikäviä ajatuksia kuin huonona elokuvana, jota minun ei tarvitse seurata. Pyöriköön taustalla, minä teen jotain muuta.

Hyvin usein ikävän mielensisällön poistumiseen on riittänyt liian vähälle huomiolle jääneiden perustarpeiden tyydyttäminen. Vahvin apukeino on käveleminen mahdollisimman luonnonläheisessä ympäristössä. Liian pitkään selitin itselleni, etten jaksa lähteä kävelylle, koska väsyttää. Nykyään tiedän, että ellen voi nukkua väsymystä saman tien pois, tai jos se ei johdu unen puutteesta, kävelylle lähteminen on viisainta mitä voin tehdä. Väsymys ja matala mieliala voivat vaihtua iloon jo muutamassa minuutissa.

Eräänä talvisena iltana koin painostavaa ahdistusta. Tutut keinot eivät auttaneet. Ulkoilemaan en illan pimeyteen lähtenyt. Kirjoittamisestakaan ei ollut apua. En löytänyt huonolle ololleni minkäänlaista syytä.

Jotakin oli tehtävä, jotta saisin nukutuksi. Istuin lattialle. Laitoin jalat ristiin, ojensin selkäni suoraksi ja suljin silmäni. Hengitin, sisään ja ulos, yhä uudelleen. Minulla oli selkävaivoja, joten olin päättänyt istua vain sen aikaa, kunnes selkäkipu muuttuisi liian häiritseväksi.

Huomasin, miten hengitykseni syveni ja pulssini hidastui. Ahdistukseni alkoi laantua. Ajantaju katosi. Kun selkäni alkoi vaivata, avasin silmäni ja katsoin kelloa. Oli kulunut neljä minuuttia. Liikutuksen ja kiitollisuuden kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Vain neljä minuuttia, ja ahdistukseni oli sulanut pois. Sen tilalla oli kokemus suuremmasta kokonaisuudesta, jonka yksi osanen olin, samalla tavalla kuin hiekanjyvä, vesipisara, koivunlehti tai taivaalla lentävä lintu.

Myöhemmin talvella olin vielä kaksi kertaa vastaavassa tilanteessa. Tukala olotila ei helpottanut tutuin keinoin. Laitoin musiikkia soimaan ja kuulokkeet korvilleni. Kuuntelin musiikkia ja katselin ikkunasta ulos. Toisella kertaa kuuntelin musiikkia ja aloin tiskata. En ollut valinnut mitään erityistä musiikkia, korviini tuli kuunneltavaa satunnaisessa järjestyksessä. Kummallakin kerralla jo ensimmäisen laulun kuunneltuani oli parempi olo. Ahdistus oli poissa ja kaikki oli taas hyvin.

Nämä kokemukset saivat minut mietteliääksi.

Mitä pitäisi ajatella siitä, että neljä minuuttia hengittämistä istuen hiljaa paikoillaan, tai noin neljä minuuttia musiikkia kuulokkeissa samalla kun tiskaan tai vain katselen ulos ikkunasta, voi saada elämäni tasapainoon?

Jos neljä minuuttia voi muuttaa vallitsevan todellisuuden, niin oliko kyse todellisuudesta alun alkaenkaan?

Tuo uudenlainen todellisuus on tullut minulle tutuksi useita kertoja erilaisissa tilanteissa. Kirjaa lukiessa, luonnossa kävellessä, tai ollessani elokuvissa. Joka kerran jälkeen elämäni on nitkahtanut vähän matkaa parempaan suuntaan.

Kerran olin lähtenyt yksin elokuviin. Istuin salissa muiden joukossa, elokuvan alkutekstit kulkivat valkokankaalla. Yhtäkkiä koin kaiken alleen peittävää iloa, valtavaa rakkautta kaikkea olevaista kohtaan. Tunsin vahvaa yhteenkuuluvuutta koko luomakunnan kanssa. Kaikki oli hyvin selkeää, aivan kuin ennen näkymää peittänyt sumuverho olisi vedetty pois edestä. Siinä hetkessä oli täydellinen mielenrauha, rakkaus, ilo ja onnellisuus.

Kokemus on painunut mieleeni voimakkaana.

Tasapainon tila. Yksi yhtenäinen kokonaisuus, jossa ’minä’ on sivuseikka, koska sitä ei ole, ja toisaalta se on kaikkialla.

Todellisuus voi näyttäytyä eri hetkinä kovin erilaisissa muodoissa.

Hajanaisia ajatuksia ajasta

Aika on monin tavoin suhteellinen käsite. Kuulostaa mukavan täsmälliseltä, että vuorokaudessa on 24 tuntia aikaa. Nuo tunnit voivat päivän kulusta ja mielentilasta riippuen tuntua kovin eri mittaisilta. 

Kokemus ajan kulusta vaihtelee. Aivan kuin aika kuluisi eri tilanteissa eri tahtiin.

Odottavan minuutit ovat pitkiä. Aivan kuin jokainen minuutti venyisi äärimmilleen, katketakseen lopulta ja vaihtuakseen seuraavaan minuuttiin. Onnettomuuspaikalla apua odottavan minuutit tuntuvat tuskallisen pitkiltä. Apu saapuu paikalle nopeammin kuin miltä ajan kulku odottajasta tuntuu.

Vaikeasti masentuneen ja ahdistuneen ihmisen minuutit ovat lähes sietämättömän pitkiä. Aika etenee niin hitaasti, että vuorokausi tuntuu loputtomalta. Tulevaisuus lakkaa olemasta. On vain tuskallisen pitkä nykyhetki, kuin loputon musta aukko ilman ulospääsyä. Jokainen vastaavaa kokenut tietää millaiselta ihmiselämän halventamiselta tuntuu, kun tuollaisessa olotilassa apua pyytävälle tarjotaan vastaanottoaikaa viikkojen päähän.

Stressi puolestaan syö aikaa pois. Muutaman viikon ajan, ennen kuin jäin blogista lomalle tänä keväänä, tuntui siltä kuin olisi jatkuvasti ilta ja tiistai. Päivät ja viikot vain hävisivät jonnekin. Kun sain tekstin odottamaan seuraavan päivän julkaisua, huokaisin helpotuksesta ja ajattelin, että on kokonainen viikko aikaa kirjoittaa seuraava teksti. Ja huokaistuani olikin jo taas seuraava tiistai. 

Kun olin laittanut blogin lomalle, aika hidastui välittömästi. Päivät eivät enää vain hujahtaneet jonnekin, eikä enää ollut aina tiistai. Eräänä päivänä alkoi tuntua siltä, että olin ollut jo pitkään poissa. Kalenteria katsoessani hämmästyin, kun vasta viikko oli kulunut. Asia piti tarkistaa toisenkin kerran. Vain vähän aikaa aiemmin saman mittainen aika – viikko, seitsemän päivää, 168 tuntia – oli tuntunut kuluvan silmänräpäyksessä. Lepotauko sai ajan kulumaan taas tavallisempaan tahtiin.

Eräänä iltana kuuntelin Bachin soolosellosarjoja Yo-Yo Ma’n tulkintana. Hetki tuntui erilaiselta kuin muut hetket iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Mietin, miten vaikeaa on ymmärtää kuuntelevansa musiikkia, joka on sävelletty 300 vuotta sitten. Miten monet ihmiset erilaisissa ympäristöissä ovat kuunnelleet samoja teoksia kuin minä sinä iltana. 

Hetkessä oli ajattomuuden tunnelma. Huoneen hämärässä valossa olin vain minä ja tuo musiikki, koko muu maailma valotäpläni ulkopuolella lakkasi olemasta. Aika ei kulunut nopeasti eikä hitaasti, se tuntui pysähtyneen. Aivan kuin jokainen jousenveto olisi vienyt minua kohti toisenlaista aikaa ja paikkaa. Olotilani oli syvän levollinen. Leijuin irrallani tästä maailmasta vailla huolen häivää.

Tätä tekstiä kirjoittaessani mieleni on vaellellut monenlaisissa hetkissä ja ajanjaksoissa. Aurinko on laskenut ja tuuli tyyntynyt. Taivaanranta punertaa.

Tämä on ollut hyvää aikaa.

Ilahduttavia asioita: ruudulla ja kuulokkeissa

Jo viikkojen ajan tinnitukseni on vinkunut sellaisissa sfääreissä, että on ollut vaikea keskittyä. Tilanteen jatkuessa myös mielialani ja toimintakykyni on ollut laskusuunnassa. Tämä teksti on kolmas peräkkäin, joka on ollut jäädä kirjoittamatta, koska surullisessa olotilassa on vaikea kirjoittaa rakentavaa tekstiä. Ajatusteni kulku on ollut synkeää ja energiaa vievää, ja olen pyrkinyt välttämään levittämästä sitä ympärilleni.

Olen miettinyt blogin jättämistä hetkeksi sivuun, mutta se on minulle korkean kynnyksen takana. Tämän päivän tekstistä piti tulla ilmoitus aikalisästä, mutta kiitos Jari Sarasvuon, tästä tulikin jotakin muuta.

Ilahduttavat asiat, pääasiassa kuuloaistin kautta nautittuina, ovat olleet viime aikoina todella tarpeen. Ajattelin vinkata näistä ilontuojistani, ehkä niistä voisi löytyä iloa myös teille.

Yle Puhe + Yle Areena: Jari Sarasvuo

Rakastan Jari Sarasvuon radiomonologia! Rutiinit eivät ole ollenkaan minun juttuni, mutta yksi rutiini minulla on. Maanantai-iltaisin, viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa, kuuntelen Yle Areenasta Jari Sarasvuon ohjelman. Sängyssä, peittoni alle kaivautuneena, kuulokkeet korvilla maaten, pimeässä. Sillä tavalla voin keskittyä vain kuuntelemaan.

Nautin ohjelman tarjoamista erilaisista näkökulmista. Haluan haastaa ajatteluani, minkä vuoksi yleisestä kaanonista poikkeava toisinajattelu virkistää. Nautin kysymyksiä ja hetkittäistä hämmennystäkin herättävistä väitteistä, joiden tiedän tulevan ymmärrettävästi perustelluiksi. Ajatuskeloista, joiden kanssa olin yksin, kunnes mitä miellyttävin ääni sanoi ne ääneen radiossa.

Myös Sarasvuon huumorintaju ja tilannekomiikka osuu ja uppoaa minuun. Harvassa ovat ne maanantai-illat, etten olisi nauranut ääneen pimeässä. Välillä ohjelma lähtee lapasesta, eikä johdonmukaisuudesta näytä hetkeen olevan tietoakaan, mutta se sopii minulle mainiosti. Ymmärrän sen oikein hyvin, sillä itselleni käy niin jatkuvasti, kun alan kertoa jotakin jollekin. Mieleen juolahtaa kaikenlaista kiinnostavaa kesken kaiken.

Joka ainoa kerta ohjelma loppuu kesken. Jaksaisin kuunnella Jarin ajatuksenjuoksua hyvin, hyvin paljon pidempään. Kävisin välillä tekemässä eväät, ja jatkaisin taas kuuntelemista. Ohjelma kestää hyvin uusintakuuntelua, ja tarkoitukseni onkin alkaa käydä ohjelmia jossain vaiheessa uudelleen läpi.

Jari Sarasvuon radiomonologeja on Yle Areenassa vuodesta 2013 alkaen. Alkuun ohjelma oli tavallinen radio-ohjelma, mutta vuonna 2016 konsepti muuttui. Nykyään ohjelma kuullaan Yle Puheessa maanantaisin klo 13.02 tunnin mittaisena, mutta monologi jatkuu Areenan puolella, ja ohjelman voi kuunnella kokonaisuudessaan tallenteena Yle Areenasta, kun se sinne parin tunnin viiveellä tulee. Tähän mennessä pisin jakso on kestänyt tunnin ja 47 minuuttia.

Yle Areenan musiikkiohjelmat ja konsertit

Yle Areena on musiikinystävän aarreaitta. Katsottavaa ja kuunneltavaa on valtavasti, mutta mistä tulisi loputtomiin aikaa? On musiikkidokumentteja, konsertteja, klassista musiikkia, radion toimitettuja musiikkiohjelmia…

Viime aikoina olen katsonut esimerkiksi ohjelman, jossa muistellaan Buddy Hollya (Buddy Holly: Rave on), dokumentin J. Karjalaisesta (J. Karjalainen: Beibi ollaan ikuisii), konsertin, jossa elektronista musiikkia yhdistettiin klassiseen musiikkiin (Classical Trancelations in Concert) ja ohjelman Amy Winehousen Back to Black -albumin tekemisestä (Rockin klassikkolevyt: Amy Winehouse).

Tässä vielä muutamia muita kuunteluvinkkejä:

Täältä voi katsoa ja kuunnella Radion sinfoniaorkesterin konsertteja…

Täältä löytyy katsottavaksi mukava kattaus Yle Live -otsakkeen alle taltioituja keikkoja…

Täältä löytyvät kaikki Yle Areenan musiikkiaiheiset tv-ohjelmat…

Eikä pidä unohtaa myöskään radio-ohjelmia! Ylen radiokanavien musiikkiohjelmia voi kuunnella Yle Areenassa täältä.

Pari laadukasta podcastia muun muassa minimalismista

Jos minulta kysytään, niin suuri osa podcasteista on ajanhukkaa. Joutavaa höpinää, jonka vähäisen asiasisällön mieluummin lukisi hyvin jäsenneltynä tekstinä, kuin kuuntelisi polveilevaa ja höttöistä joutokäyntiä jutun juonta odotellen.

Kahden podcastin kohdalla aikani ei mene hukkaan. Ensimmäinen on Joshua Fields Millburnin ja Ryan Nicodemusin The Minimalists Podcast. Sen jälkeen, kun he alkoivat videoida podcastinsa, olen seurannut sitä Youtuben kautta. He käsittelevät erilaisia minimalismiin ja hyvinvointiin liittyviä aiheita, ja vastaavat kuuntelijoiden kysymyksiin, usein varsin perusteellisesti.

Matt D’Avella on toinen, jonka podcastia ja muita videoita seuraan Youtubessa. Hän oli tekemässä edellä mainittujen Minimalistien elokuvaa, joka on katsottavissa esimerkiksi Netflixin kautta. Elokuvan nimi on yksinkertaisuudessaan Minimalism, ja suosittelen sitä lämpimästi. D’Avellan podcastin jaksossa Letting Go of Stuff on vieraana koomikko Todd Glass, johon elokuva oli tehnyt suuren vaikutuksen. Hän oli elokuvasta ja sen vaikutuksista elämäänsä ihastuttavan innoissaan.

Podcast-jaksojen lisäksi D’Avella tekee lyhyempiä, noin 5-10 minuutin mittaisia videoita, joista pidän erityisen paljon. Hänen videonsa ovat laadukkaita ja tiiviitä, kuten ammatikseen kuvaavalta voi odottaakin. Hän tekee myös videoita, joissa hän valottaa kuvausprosessiaan. Itse en kuvaa sen enempää valokuvia kuin videotakaan, mutta on ollut mielenkiintoista nähdä, millaista vaivannäköä vaatii saada aikaan niin vaivattoman kaunis video.

Tässä minua viime aikoina ilahduttaneita asioita. Toivottavasti niistä löytyy jotakin kiinnostavaa myös teille.

Kun hiljaisuutta ei ole

Olen elänyt jo vuosia tinnituksen kanssa. Koen olevani onnekas, sillä mukanani kulkeva ääni on tasainen korkea vinkuna, johon totuin nopeasti. Vaihtelevampi ääni olisi huomattavasti häiritsevämpi, sillä siihen kiinnittäisi helpommin huomiota.

Ajoittain tinnitus pahenee, ja nyt on taas sellainen aika. Elämäni on pysähtynyt korvieni ympärille. Korvani ovat ajatusteni keskiössä, eikä juuri muulle jää tilaa.

Pahinta ei ole vinkunan koveneminen vaan sen seuraukset. Herkistyn myös muille ihan tavallisille äänille. Äänet, joihin en tavallisesti kiinnitä huomiota, alkavat häiritä. Jääkaapin hurina, talon ilmanvaihtokoneen ääni, monenlaiset asuntooni kuuluvat äänet.

Kotini on varsin hiljainen. Viime aikoina on kuitenkin ollut ajanjaksoja, jolloin pääni sisällä on käynyt niin kova meteli, että jos joutuisin olemaan niin meluisassa tilassa, poistuisin nopeasti. On erikoinen tilanne tietää, että vaikka kotini kuulostaa olevan täynnä ääntä, kyse on korvistani. Tällaista päänsisäistä hälyä en ole ennen kokenut, ja korvani ovat myös hiukan kipuilleet, minkä vuoksi hakeuduin lääkärin puheille. Kuuloni tutkitaan pitkästä aikaa.

Onneksi tilanteeseen on erilaisia apukeinoja. Ulkona liikkuminen tekee hyvää. Luonnon äänet rauhoittavat. Päänsisäiseen hälyyn verrattuna liikenteen äänet ovat korvilleni kuin hierontaa. (Tämä on minulle uusi ja yllättävä kokemus.) Myös kirjaston maltillisen hälyisään äänimaisemaan hakeutuminen on ollut hyväksi. Tärkeintä on ollut päästä pois oman pääni sisältä. Tilanne menee sitä pahemmaksi, mitä pidempään olen oman äänimaailmani kanssa.

Hankalinta on iltaisin ja öisin, kun hiljaisessa ympäristössä kaikenlaiset äänet korostuvat. Ennen nukkumaanmenoa olen pitänyt huolen siitä, etten ole hiljaisessa asunnossa kuin viimeiset hetket ennen peiton alle kömpimistä. Sillä tavalla saan ikään kuin nollattua äänimaiseman mahdollisimman häiritsemättömäksi. Saatan katsoa elokuvaa, kuunnella radiota tai valkoista kohinaa.

Olen hiljattain huomannut, että kun katson esimerkiksi televisiosarjaa tietokoneelta, en kuule kaikkia ääniä. On ollut erikoista huomata, että ohjelmassa on taustamusiikkia, mikä on selvinnyt minulle vasta katsoessani ohjelman sattumalta kuulokkeiden kanssa. Aiemmin olen luullut jostakin kantautuvan häiritsevää hälyääntä.

Korvieni metelöinnin ollessa pahimmillaan mikään huoneessa oleva äänilähde normaalilla voimakkuudella ei riitä sitä peittämään. Kovempaa voimakkuutta en sietäisi, eivätkä sitä varmasti arvostaisi naapuritkaan. Paras apukeinoni, joka toimii silloinkin kun mikään muu ei auta, on kuunnella musiikkia kuulokkeilla. Se on monella tavalla hyvä keino. Kookkaat kuppikuulokkeet vaimentavat ympäristön ääniä, ja musiikki peittää tinnitusta ainakin sen verran, ettei se enää hallitse äänimaisemaa. Kuulokkeilla kuulen musiikin paremmin kuin ilman niitä, ja pienempi äänenvoimakkuus riittää.

Musiikki myös rauhoittaa, mikä on olennaisen tärkeää. Oman päänsisäisen melun keskellä oleminen nostaa ärtymystä, ahdistusta ja jännitystä, mikä saa helposti hengityksen muuttumaan pinnalliseksi ja lihakset jännittymään. Lihasjännitys puolestaan pahentaa tilannetta entisestään. Ja mitä enemmän häiritseviä ääniä jää kuuntelemaan, sitä kovemmilta ne alkavat kuulostaa.

Olen viime aikoina lainannut kirjastosta paljon levyjä saadakseni lepoaikaa tinnitukseltani. Kokeilin ensimmäistä kertaa rentoutumiseen tarkoitettua musiikkia, mutta se ei toiminut ollenkaan. Lempeän musiikin yli kuuluva korkea vinkunani oli kaikkea muuta kuin rentouttavaa, tilanne oli lähinnä surkuhupaisa. Sinä iltana raskaampi vaihtoehto oli tarpeen, ja avuksi löytyi Chris Cornell erilaisissa kokoonpanoissa. (Eniten taidan pitää hänen soolotuotannostaan.)

On hämmästyttävää miten paljon musiikki auttaa. Korvissani saattaa kuulua häiritsevän kova häly, aivan kuin olisin meluisassa tilassa, mutta kun musiikin kuuntelun jälkeen otan kuulokkeet pois päästä, on niin hiljaista kuin minulle voi olla. Tämä kokemus herättää ihmetystä kerta toisensa jälkeen, se on kuin taikaa.

Rentoutuneessa tilassa nukahtaminen helpottuu, ja silloin on myös helpompi olla välittämättä ulkopuolelta tulevista hälyäänistä. Niille voi ikään kuin kääntää selkänsä ja ajatella, että kuulukoon mitä kuuluu, minä nukun nyt. En ole koskaan ollut mikään mestarinukahtaja, mutta sängyssä pyöriminenkin unta odotellessa on mukavampaa rentoutuneessa olotilassa.

Toivoisin, että kuulonhuoltoon kiinnitettäisiin enemmän huomiota. Olen ollut elokuvissa korvatulpat korvissa, äänenvoimakkuuden ollessa hetkittäin edelleen häiritsevän kova. Samaa elokuvaa oli katsomassa monia pieniä lapsia, eikä heidän kuuloaan ollut suojattu mitenkään. Ja olisivat korvatulpat olleet tarpeen aikuisillekin. Enää en kyseiseen elokuvateatteriin mene edes korvatulppien kanssa. Lainaan tai vuokraan elokuvan mieluummin, ja katson sen sopivalla äänenvoimakkuudella.

Pidättehän huolta kuulostanne. Tinnitus ei ole kovin mukava seuralainen. Ja vaikkei minulla (vielä?) kokemusta olekaan, niin terve kuulo lienee mukavampi kuin kuulolaitteella vahvistettu.

Jos teillä vielä on hiljaisuus, arvostakaa sitä. Nauttikaa siitä. Se ei ole itsestäänselvyys.

Ilahduttavia asioita: musiikki

On vaikea löytää sanoja kuvaamaan, miten paljon musiikki minulle merkitsee.

Musiikki rentouttaa, rauhoittaa, ilahduttaa ja tasapainottaa mielialaa. Se muistuttaa hengittämään. Se auttaa käsittelemään tunteita, antaa voimaa ja palauttaa huomion tähän hetkeen. Musiikin avulla muistan, mikä kaikki elämässä on hyvin, silloin kun sitä muuten on vaikea muistaa. Olen etsinyt musiikista apua monenlaisiin vaikeisiin hetkiin, ja aina se on auttanut. Vaikka mikään tai kukaan muu ei voisi auttaa, musiikin apuun voin aina luottaa.

Kuuntelen parhaillaan Willie Nelsonin viime vuonna ilmestynyttä levyä God’s Problem Child. Siltä löytyy hymyilyttävä laulu nimeltään Still Not Dead, jossa Nelson laulaa olevansa yhä hengissä, vaikka internetissä kerrottiin hänen kuolleen. Wikipedia tietää kertoa, että tämä 85-vuotias muusikko on julkaissut alle kaksi viikkoa sitten 67:nnen studioalbuminsa.

Huomasin jokin aika sitten, että musiikkivalikoimani artisteista suurin osa on joko kuollut tai eläkeiässä. Nuoremman polven musiikkia löytyy vähemmän, sillä kuulen hyvin harvoin nykymusiikkia, jota haluaisin ehdottomasti kuulla useamman kerran. Kun vuodet ovat kuluneet, minä olen kulkenut musiikkivalinnoissani ajassa taaksepäin. Musiikkikirjastoni perusteella ei ehkä arvaisi, että kuuntelija on nelikymppinen nainen. Sen verran paljon ikääntyneitä miehiä ja vanhaa, rahisevaa jazzia sieltä löytyy.

Kuuntelen musiikkia myös tiskatessani. Laitan kuulokkeet korvilleni ja tietokoneen soittamaan musiikkikirjastoani sekalaisessa järjestyksessä. Tiskaaminen on rentouttavaa jo itsessään, mutta vielä mukavampaa siitä tulee samalla musiikkia kuunnellen ja lauleskellen. Virkistävintä on se yllätyksellisyys, etten tiedä mitä musiikkityyleiltään melko monipuolisesta valikoimastani seuraavaksi soi. Aina en malta irrottautua kuulokkeistani, vaikka tiskit on jo tiskattu.

Tänä keväänä olen monta kertaa todella tarvinnut musiikkia. Vuoden alkupuolella tarvitsin sitä peittämään toisesta asunnosta kuuluvaa melua, ja kun siellä tuli hiljaista, talon ilmanvaihtokone alkoi huutaa loppunsa tulleen. Siitä aiheutui pariksi viikoksi niin sietämätöntä, tauotonta meteliä, että vietin suurimman osan ajasta kotona kuulokkeet päässä. Kun tuli nukkumaanmenoaika, otin viereeni tyynylle valkoista kohinaa. Laineiden loiskeessa ja kissan kehräyksessä rentouduin sen verran, että sain nukutuksi edes jotenkin.

Kun ilmanvaihtokone vihdoin saatiin korjattua, palasi ihana hiljaisuus.

Melua oli kestänyt niin pitkään, että sain ikäväkseni huomata herkistyneeni kotini äänille, minkä vuoksi stressaannuin entistä helpommin. Minun piti siedättää itseni uudelleen ääniin, joihin en ollut aiemmin kiinnittänyt erityistä huomiota tai joihin olin jo tottunut. Kävin usein kävelyllä, koska ulkona kohtaamani äänimaailma tuntui rentouttavalta, ja nollasi suhdettani kaikenlaisiin ääniin. Koskaan ennen en ole saanut samanlaista iloa liikenteen äänistä kuin silloin.

Melun aiheuttama stressi sai lihakset kiristymään, mistä aiheutui erilaisia kipuja. Myös tinnitukseni paheni. Oli vaikea rentoutua, enkä saanut kunnolla nukutuksi. Asuntooni hiljaisuus oli palannut, mutta tinnitus ei antanut minun nauttia siitä.

Otin musiikin jälleen avukseni. Nyt peittääkseni tinnitusta, rentoutuakseni ja palauttaakseni itseni tasapainoon. Kun selkäkipuni oli pahimmillaan, ja päivän kävelemiset oli kävelty, lepuutin selkääni lattialla ja kuuntelin Phil Collinsin kahdeksan levyn kokoelmaa Take A Look At Me Now. Ja muistelin, miten lapsena tunsin itseni erilaiseksi kuin muut ikäiseni, kun musiikkikokoelmastani löytyi muun muassa Phil Collinsia ja Rod Stewartia, joita joku radiotoimittaja luonnehti mielestäni nolosti aikuisrockiksi.

Lokerointi ei miellyttänyt minua silloin, enkä pidä siitä vieläkään, oli kyse sitten musiikista tai mistä tahansa muusta.

Onneksi on olemassa monenlaista musiikkia. Tarvitsen ihan yhtä paljon Hectoria, Keb’ Mo’a, Billie Holidayta, Linkin Parkia, Mark Knopfleria ja Ray Charlesia. Tai Pertti Kurikan Nimipäiviä. Kaikille niistä on aikansa ja paikkansa.

Tällä viikolla otan ilon irti Euroviisuista! Tänä vuonna moni maa esittää laulunsa omalla kielellään, mitä todella arvostan. Olen ollut viime vuosina turhautunut Euroviisujen tuottamaan kertakäyttöiseen radiosoittopoppiin, mutta onneksi joukosta on löytynyt aina edes yksi massasta poikkeava helmi, joka kestää aikaa ja kuuntelua. Tänä vuonna on tarjolla ilahduttavan monipuolista kuultavaa.

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä, miten Suomen ja Saara Aallon on ensimmäisessä semifinaalissa käynyt. Toivottavasti hyvin, vaikka Euroviisuissa Suomen sijoitus, ja se, että kyseessä on kilpailu, on aina ollut minulle sivuseikka.

On hauska sattuma, että tietokoneeni tuhansista kappaleista arpoutui juuri nyt kuultavaksi Hard Rock Hallelujah. Enpä olisi tähän kohtaan itse osannut paremmin valita.

Ajatuksia näin joulun alla

Muutaman päivän kuluttua on jälleen joulu. Vuosi tuntuu kuluneen nopeasti.

Minulle parasta joulussa on rentoutuminen, levollisuus ja rauha. Tänä vuonna vietän joulua kaksin kissan kanssa. Syömme hyvin, luen kirjoja ja kuuntelen musiikkia. Otan ilon irti mahdollisuudesta katsoa televisiosta elokuvia. Kissa puolestaan nauttii elokuvahetkistäni saadessaan sylistäni lämpimän makuupaikan, joka ei pariin tuntiin liikahda minnekään. Kun sylissä on pörröinen ja unissaan tuhiseva kissa, niin minne siitä nyt raaskisi lähteäkään.

Kirjoitan tätä tekstiä muutamaa päivää ennen sen julkaisua. Ulkona on mitä kaunein talvisää. Lunta on kertynyt jo joitakin kymmeniä senttejä ja koko päivän on satanut lisää. Ikkunasta avautuu valkea talvimaisema lumisine puineen. Kunpa saisin pitää tämän hiljaisen kauneuden, ja nauttia myös joulun aikaan kävelyistä kauniissa talvisissa maisemissa.

Kynttilä luo huoneeseen lämmintä valoaan. Kupillinen mausteista teetä tuoksuu vieressä ja viltti lämmittää. Kuulokkeissa John Coltranen I’m Old Fashioned täydentää tunnelman. Kun on kaikki tämä, ja vielä suklaa sulaa suussa, niin mitä muuta sitä enää voisi kaivata. Onni on täydellinen.

Näissä tunnelmissa blogi jää kahden viikon joululomalle ja palaa jälleen 3.1.2018.

Toivotan teille kaikille mitä parhainta joulun aikaa ja onnellista uutta vuotta 2018! Lämmin kiitos tästä vuodesta.

Missä muistosi ovat?

Moni säilyttää tavaroita muistoina tärkeistä ihmisistä tai tapahtumista. Osa ihmisistä ajattelee, että muistaa merkitykselliset asiat ilman niistä muistuttavia tavaroitakin. Ja toisaalta, jos ei muista, niin onko se erityisen vakavaa? Tarvitseeko kaikkea muistaakaan?

Vielä jokin aika sitten säilytin muutamia esineitä muistoina. Kun tavaroille ei ollut erityistä käyttöä, aloin miettiä niiden merkitystä elämässäni. Millaisia muistoja ne minussa herättivät? Minkä vuoksi halusin niitä säästää?

Huomasin, että tavaroiden herättämät muistot olivat yksiulotteisia, kaavamaisia ja merkityksettömiä. Ne liittyivät enemmän esineisiin itseensä kuin ihmisiin tai tapahtumiin.

Sain tämän A:lta.
Ostin tämän käydessäni Porvoossa.
B käytti tätä ja tuota kahvipöydän tarjoiluissa.

Siinä kaikki.

Tavaroiden näkeminen tai niiden käsittely ei nostanut mieleeni mitään merkityksellistä. Hieman hämilläni havainnostani luovuin tavaroista.

Muistoni eivät siis ole tavaroissa. Olen huomannut, etteivät ne ole sen enempää valokuvissakaan. Valokuvien ja ”muistoesineiden” herättämät ajatukset ovat samalla tavalla pinnallisia. On surkuhupaisaa, että valokuvia katsellessa huomaan miten vähän muistan. Jos kuvassa oleva henkilö onkin tuttu, niin usein kuvauspaikka on häipynyt unholaan, samoin kaikki muut kuvaustilanteeseen liittyvät yksityiskohdat.

Jos tavarat tai valokuvat eivät toimi muistojeni herättäjinä, niin mikä sitten? Missä muistoni ovat?

Muistoni ovat tarttuneina minulle tärkeisiin asioihin. Ne ovat musiikissa, kielessä ja luonnossa.

Lukemattomat laulut radiossa, tiedostoina tietokoneellani ja kuulokuvina muistissani tuovat mieleeni yksityiskohtaisia muistoja ihmisistä vuosien varrelta. Heidän äänensä, puhetapansa, sanavalintansa, tapansa liikkua, luonteensa. Muistan tilanteita ja niihin liittyneitä tunnetiloja, sanoja joita musiikin soidessa on vaihdettu. Ajatuksia, joita silloin ajattelin.

Mieleeni jäävät myös erityisen hyvin ihmisten käyttämät sanat ja lausahdukset niihin liittyneine äänensävyineen ja tunnetiloineen. Kielen avulla muistiini on varastoitunut paljon tietoa ihmisistä ja heidän tavastaan olla ja toimia maailmassa.

Luonto on ehtymätön muistuttaja. Puut, kasvit, linnut, jopa säätilat muistuttavat ihmisistä ja yhdessä koetuista hetkistä.

Yksikään tavara tai valokuva ei ole ollut minulle hyvä muistojen herättäjä. Jos tavaralla ei ole käyttöarvoa, eikä se ole minulle esteettisesti erityisen merkityksellinen, niin ns. muistoarvon vuoksi en sitä säilytä. Valokuvia olen säilyttänyt vain vähän. En viihdy linssin kummallakaan puolella, ja otan kuvia vain harvoin, enkä silloinkaan säilyttääkseni niitä kovinkaan pitkään.

Tavaroiden muistoarvo ja tunnearvo ovat lähellä toisiaan. Omalla kohdallani olen huomannut, että tavaroihin liittyvä tunnearvo vähenee ajan kuluessa. On tavallista kokea tavara tunnearvoltaan merkitykselliseksi, kun siihen liittyy surua, menetys tai pelko jonkin tärkeän menettämisestä. Kun menetyksen ja surun on saanut käsiteltyä ja päässyt elämässä eteenpäin, tavaran merkitys on vähentynyt. Lopulta tavaralle on jäänyt vain aiemmin kuvaamani pinnallinen muistoarvo.

Muistot rakentuvat aistien kautta. Valokuvien ja tavaroiden muistoarvo perustuu vahvasti näköaistiin. Mitä niiden muistoarvosta jäisi jäljelle, jos menettäisin näköni? Estetiikka on aina ollut minulle tärkeää, mutta olen huomannut muistojeni aktivoituvan vahvemmin muiden aistien kautta.

Tärkeimmät ”muistosäilöni”, musiikki ja kieli, tulevat merkityksellisiksi kuuloaistin kautta. Oli kieli sitten puhuttua, luettua tai kirjoitettua, kuulen sen rytmin ja vivahteet pääni sisällä, nytkin tätä kirjoittaessani. Luonto puolestaan muistuttaa menneistä tapahtumista ja kokemuksista useamman aistin kautta.

Tuoksumuistot ovat aivan oma lukunsa. Mummuni asui aikoinaan maalla rintamamiestalossa, jonka pihassa kasvoi monenlaisia puita, pensaita ja kukkia. Kun kävimme mummun luona, hänellä oli tapana poimia pihansa kukista kimppu kotiin vietäväksi. Olin viisivuotias kun mummu muutti maalta kirkonkylään.

Noin 25 vuotta myöhemmin muutin asumaan rivitaloon. Pihassa kasvoi minulle vieras pensas, mutta sen tuoksu oli heti tuttu. Muistin sen mummun tekemästä kukkakimpusta! Samaa pensasta kasvaa nykyisen kotitaloni pihassa ja sopivalla säällä tuoksu kulkeutuu sisään avoimesta ikkunasta. Missä tuo tuoksu nenääni tuleekaan, tunnen oloni kotoisaksi.

Missä sinun muistosi ovat?

Ilahduttavia asioita: kevättä odotellessa

Sain aiemman kirjoitukseni, Elämäniloa ja olemassaolon rakkautta, kommenteissa ehdotuksen, että ilahduttavista asioista voisi tehdä juttusarjan. Sehän sopii! Kirjoitan jatkossa mieltäni ilahduttaneista asioista satunnaisesti, silloin kun siltä sattuu tuntumaan.

Tänä vuonna kevät on antanut odottaa itseään. Tätä kirjoittaessani lämpötila on pari astetta plussan puolella ja maassa on viime yönä satanutta lunta. Ei tunnu vielä keväältä. Monet viime aikoina ilahduttaneista asioista liittyvät luontoon ja kevään odotukseen.

Kaatosade. Lumien sulamista odotellessa kaatosateen ääni talojen katoilla kuulostaa erityisen kauniilta.

Vesilammikot. Miten leveä hymy voi olla vesilätäkköön leikkimään päässeellä lapsella! Jututin lapsenlapsensa kanssa ulkoillutta naista, niin iloiseksi lapsen riemu minut sai. Lapsi istui lätäkössä mitä valloittavin hymy kasvoillaan, leikkien sinikeltaisella kuorma-autolla. Isoäiti oli iloinen nykyaikaisista, mukavista kuravaatteista, toisenlaista oli ollut aikoinaan omia lapsia lätäkköleikkeihin pukiessa.

Myös linnut ottavat ilon irti vesilammikoista, ja minä niiden katselemisesta. Eräänä päivänä seurasin pitkään variksen kylpyhetkeä pihaan muodostuneessa syvässä vesilammikossa. Se kahlasi veteen vatsaansa myöten ja loiskutteli vettä siivillään, kävi välillä sukimassa höyhenpukuaan viereisellä aidalla, ja palasi sitten yhä uudelleen kylpemään. Pian lammikossa oli kaksi kylpijää vuorotellen, kun toinenkin varis löysi mainion kylpypaikan.

Linnut! Siitä ei tunnu olevan kauaakaan, kun vielä kuuntelin tilhiparven kaunista ääntä, kuin kulkusten helinää. Talitiaisten laulu toi kevään jälleen vähän lähemmäksi. Vähän myöhemmin jäin ihmettelemään tuttua ääntä. Vasta taivaalle katsoessani uskoin, että se todella oli lokki, kevään ensimmäinen! Lokin ääni merkitsee minulle lähestyvää kesää, ei ihme etten loskassa tarpoessani heti uskonut korviani.

Joitakin päiviä myöhemmin katselin ulos ikkunasta. Ilahduin nähdessäni harmaasta pilviverhosta ilmestyvän viiden lokin parven. Hetken kuluttua, kuin tyhjästä, lintuja tuli pieni parvi lisää. Linnut sulautuivat taivaan harmauteen niin hyvin, että ne putkahtelivat näkyviin aivan yllättäen. Vähän kerrallaan lintuja tuli näkyviin yhä enemmän, ja pian niitä oli kymmenittäin, sitten jo kolminumeroinen luku. Vaikuttava näky.

Saan paljon iloa linnuista, kaikkein tavallisimmistakin. Lokit, naakat, harakat ja varikset ovat kiinnostavia puuhissaan ja kauniita katsella. Kuuntelin eräänä iltana radiosta Musiikin teemailtaa (Onnea 70-vuotiaalle Hectorille!) ja katselin samalla taivaalla lentäviä lintuja. Miten kaunis voikaan olla puhtaanvalkoinen lokki tummaa taivasta vasten päivän viimeisten auringonsäteiden heijastuessa sen höyhenpuvusta.

Puoli kuuta peipposesta, uskoisiko tuota? Eräänä aurinkoisena aamuna avasin ranskalaisen parvekkeeni oven ja kuulin peipon laulavan. Miten ihanalta se pitkän talven jälkeen kuulostaakaan!

Korkealla asuminen. Asuntoa etsiessäni halusin nähdä ikkunastani puita, taivasta ja lintuja. Nautin lintujen katselemisesta, ja niitä näkee korkealla asuessa todella läheltä. Alkutalvesta ihailin pitkään talon yllä leijaillutta, usean sadan linnun naakkaparvea. Päivittäin saan katsella, miten linnut lentävät läheltä ikkunani ohi tai ylittävät talon siipisulat lähes kattoa viistäen. Viime aikoina on ollut hauska katsella millaisia aarteita linnut ovat löytäneet pesiensä rakennustarpeiksi.

Ötökät. Kaatosateisena päivänä huomasin ikkunaani sadetta pitämään tulleen siivekkään. Siinä se suki tuntosarviaan, minulle nimetön hyönteinen. Toisena päivänä, aurinkoisena, ikkunassani oli kävelyllä leppäkerttu. Kärpänenkin on ikkunalla piipahtanut.

Hyönteisten näkeminen talven jälkeen kertoo siitä, että kevät on tulossa, vaikkei sitä säästä välttämättä joka päivä jaksaisi uskoakaan. Pian hyönteissyöjät palaavat ja riemukas laulu kaikuu kaikkialla.

Tulenkohan näkemään uuden kotini ikkunasta pääskysiä? Jos en, niin ainakin tiedän minne voin mennä niitä katsomaan ja kuuntelemaan.

P. S. Västäräkistä vähäsen! Kaksi päivää ennen tämän tekstin julkaisua näin kävelylenkkini loppupuolella västäräkin keikuttelevan pyrstöään lumikasan päällä. Joko nyt uskaltaisi sanoa, että kevät on tullut?

Maalia, musiikkia ja maisema

Uuden kotini ikkunasta näkyy kauas. Puita, taivasta, järvenselkää. Satoja ikkunoita.

Tai no, ihan vielä en sitä kodikseni osaa sanoa. Postiluukussa on tuttu nimi, mutta oven takaa paljastuu työmaa. Kun asuntonäytössä muut keskittyivät asunnon tiloihin ja kuntoon, minä katselin ikkunasta ulos. Näin mielessäni itseni juomassa kahvia tuon maiseman äärellä.

Maiseman ihastelu on jäänyt toistaiseksi vähiin, sillä aika on kulunut seuratessa telan kulkua seinäpinnalla. Vaihtelun vuoksi olen seurannut myös milloin mitäkin siivousvälinettä kylpyhuoneen kaakeleilla, jos vaikka ihme tapahtuisi ja vuosien kalkkijäljet lopultakin lähtisivät. Välikevennyksenä olen järjestellyt astioita keittiön kaappeihin ja vaatteita vaatehuoneeseen.

Musiikki on olennainen osa remontin sujumisessa, ja erityisen tarpeellista se on silloin, kun usko on koetuksella. Hetkittäin, maalaustaitoja ruosteen alta etsiessäni ja kaakelijumpan vietyä voimat, olen vaipunut hiljaiseen epätoivoon. Silloin B.B. King, Keb’ Mo’, Gregory Porter, Billie Holiday, Ella Fitzgerald ja Etta James ovat luoneet lohdullista tunnelmaa.

Välillä on ollut tarpeen hengähtää, etsiä pientä syötävää ja istahtaa tulevan kotini lattialle. Kuunnella musiikkia kaikessa rauhassa ja rentoutua hetki. Silloin pieni ääni pääni sisällä on noussut vakuuttamaan, että kyllä tästä vielä hyvä tulee. Tästä tulee Koti. Tästä selvitään, tähänkin asti on kaikesta selvitty.

Kodin tuntu on mystinen juttu. Kaikki kotini, jotka olen voinut itse valita, ovat tuntuneet kodilta jo eteisessä. Tälläkin kertaa tiesin tulleeni kotiin ennen kuin sain edes kenkiä jalastani. Kun nostin katseeni, näin ikkunasta taivasta ja puidenlatvoja. Silloin moni muu asia menetti merkityksensä.

Asetun taloksi, kunhan saan osan seinistä maalattua. Loput saavat odottaa kevään kirkasta valoa. Kun maali on raikastanut pinnat, moni paikka on silti laulun sanoin ihanasti rempallaan. Mutta mitä siitä. Minulla on lähes koko huoneen levyinen maisemataulu, josta seurata lintuja ja sään vaihteluita.

Digitaaliraivaus

Olen yksinkertaistanut elämääni sen joka kantilta jo sen verran pitkän aikaa, että saan enää harvoin inspiraatiota muista minimalismiblogeista. Joshua Beckerin kirjoitus 25 Areas of Digital Clutter to Minimalize oli innostava, sen ansiosta kävin tarkemmin läpi mitä olin tietokoneelleni säilönyt. Lainasin otsikoinnin itselleni soveltuvin osin Joshuan tekstistä.

1. Sähköpostin Saapuneet-kansio

Sähköpostin käytöstä tulee huomattavasti yksinkertaisempaa, kun pyrkii pitämään Saapuneet-kansion tyhjänä. Kun olen lukenut viestin, sille on muutama erilainen käsittelyvaihtoehto.

Jos viesti ei edellytä jatkotoimenpiteitä, enkä halua säästää sitä, poistan sen. Jos haluan säästää viestin, arkistoin sen eri aiheita varten luomiini kansioihin. Pyrin lukemaan sähköpostini silloin, kun minulla on myös aikaa ja energiaa vastata viesteihin. Joka tapauksessa vastaan heti, jos vastauksen kirjoittaminen vie vain hetken.

Raivauksen tulos?

Tapani käsitellä sähköpostia toimii, ja poistan tarpeettomat viestit säännöllisesti, joten toimenpiteitä ei tarvittu.

2. (Teksti)dokumentit

Poistan tiedostoja kun ne jäävät tarpeettomiksi, mutta perusteellisempi tarkastelu on silti ajoittain tarpeen. Pyrin välttämään tiedon säilömistä varmuuden vuoksi, sillä olen huomannut, että suurin osa siitä tulee poistettua myöhemmin tarpeettomana – ja käyttämättömänä.

Raivauksen tulos?

Muutama poistettava tiedosto löytyi. Enemmän löytyi kiinnostavia pdf-kirjoja ja muuta luettavaa, jos vain joskus jaksaisin ja muistaisin… Miksi paperikirjojen lukeminen on niin paljon mukavampaa?

3. Sovellukset

Tietokoneeni kovalevyllä on tilaa enemmän kuin tarpeeksi, mutta poistan silti ajoittain ohjelmia, joita en tarvitse. Tarpeeton on tarpeeton, oli se sitten konkreettinen tavara tai ohjelma tietokoneella.

Raivauksen tulos?

Yksi ohjelma päätyi roskakoriin. Olin jo aiemmin karsinut niitä rankalla kädellä.

4. Työpöydän (tai Dockin) kuvakkeet

Pidän työpöytäni tyhjänä, joten mietin sen sijaan näytön alareunan ohjelmakuvakkeiden (Macissa oleva Dock) tarpeellisuutta. Pyrin pitämään siinä vain usein käytettyjen ohjelmien kuvakkeet.

Raivauksen tulos?

Poistin yhden vähemmälle käytölle jääneen ohjelman kuvakkeen.

5. Kansiorakenne

Olen hyvin järjestelmällinen, joten kansiorakenne tietokoneellani oli jo selkeä ja kaikki helposti löydettävissä. Tilanne muuttui tarpeettomia tiedostoja poistettuani.

Raivauksen tulos?

Yksinkertaistin kansiorakennetta ja poistin siitä turhia mutkia.

6. Valokuvat

Pääsin edellisten kohtien kanssa varsin helpolla, mutta valokuvien kanssa on ollut viime aikoina tekemistä. Kuten kirjoitin aiemmin, olen miettinyt suhtautumistani valokuviin, ja poistanut niitä paljon. Huomasin valokuvia karsiessani, että osaa olen säästänyt muita kuin itseäni varten.

Raivauksen tulos?

Annoin kumppanilleni kuvat, jotka hän koki tärkeiksi, jotta voisin vapaasti poistaa mitä haluan, huolehtimatta hänen toiveistaan. Nykyisistä kuvista voi edelleen olla poistettavaa.

7. Musiikki ja elokuvat

Kun luovuin sadoista cd-levyistäni, kopioin niistä osan tietokoneelleni. Samoin tein muutamien elokuvien ja tv-sarjojen kanssa. Tein aika armotonta karsintaa, sillä kaiken kopioiminen olisi ollut järjetön urakka. Onneksi, sillä etenkin osa kuvatallenteista on ollut kuin arkistoon pölyttyneinä vailla käyttöä.

Olen huomannut, että osa musiikista ja kuvatallenteista ”vanhenee”. Mieltymykset muuttuvat. En halua kuunnella kaikkia niitä levyjä, tai katsoa samoja elokuvia tai tv-sarjoja, joita kuuntelin ja katselin 15 vuotta sitten.

Digimusiikissa on se hyvä puoli, ettei tarvitse hankkia koko levyä. Tai jos on jo hankkinut, niin voi halutessaan poistaa vaikka sen suosituimman (radiossa loppuunkulutetun) hitin, jos ei halua sitä (mieluiten enää ikinä) kuulla. Olen siirtynyt yhä enemmän kuuntelemaan musiikkia, jota ei radion soittolistoilta löydy.

Raivauksen tulos?

Poistin kuvatallenteista suuren osan, samoin paljon musiikkia, jota olen turhan matalalla kynnyksellä koneelleni tallentanut. Laajassa musiikkikirjastossani on edelleen perkaamista.

8. Selaimen kirjanmerkit

Karsin kirjanmerkkejä vähän väliä, sillä niitä kertyy nopeasti enemmän kuin ehdin tai edes haluan käydä läpi.

Tiedätte miltä tuntuu, kun haluaa jonkin tavaran, ja miten usein tuo halu sammuu, kun asian jättää hautumaan. Sama ilmiö on minulla tiedon kanssa. Napsin kirjanmerkkeihin kiinnostavia linkkejä muistiin, kun en kykene niitä kaikkia yhdeltä istumalta lukemaan. Seuraavan kerran niihin palatessani osa ei kiinnosta enää, joten voin poistaa ne. Uteliaisuuden kohteet vaihtelevat nopeasti, mielenkiintoisia asioita on maailma täynnä.

Raivauksen tulos?

Sattui hassu juttu, kun olin miettimässä erään kirjanmerkkikansion tarpeellisuutta. Mietin miltä tuntuisi, jos vahingossa poistaisin sen. Olin poistamassa valikosta erotinviivaa, mutta onnistuinkin hävittämään koko kansion kymmenine linkkeineen! Pääsinkin nopeasti testaamaan ajatustani.

Etsin uudelleen kaksi kirjanmerkkiä, muut saivat jäädä. Huomaan yhä uudelleen, että tiedon suhteen minussa on hamsterin vikaa.

9.  Uutiskirjeet

Mainosposteja sähköpostiini ei tule, mutta muita uutiskirjeitä kyllä. Monella blogilla on sähköinen uutiskirje, joka tarjoaa kiinnostavaa ajateltavaa, mitä ei ole luettavissa itse blogista. Seuraan tunnelmiani sähköpostia avatessa ja lopetan uutiskirjeen, jos sen avaaminen alkaa tuntua rasittavalta. Sähköposti on hyvä väline, mutta siitä saa helposti rasittavan aikasyöpön.

Raivauksen tulos?

Ei tällä hetkellä vähennettävää.

10. Kindle eli e-kirjat

E-kirjat muodostuvat minulle helposti rasitteeksi. Kindlen kirjastoa katsoessani en muista mikä on kesken ja miten paljon, tai haluanko edes lukea kaikkea. Kuitenkin ne ikään kuin vaativat tekemään jotakin, sillä luettavaksi ne olen sinne hankkinut, en vain huvin vuoksi säästettäväksi.

Raivauksen tulos?

Päätin lukea Kindlen kirjat ja poistaa ne, joita en halua lukea enää uudelleen. Aloin lukea yhtä, kunnes se jäi kesken – kuukausia sitten. E-kirjat eivät todellakaan ole minun juttuni. Suosin niitä vain, kun kiinnostavia osuu sattumalta ilmaiseksi kohdalle. Jos olisin tilannut ne paperikirjoina, olisin lukenut ne jo vuosia sitten. Tämä akilleenkantapää on siis yhä kesken.

Tietokoneen tiedostomassa ei vie kotoa konkreettista tilaa, mutta sekin voi tuntua painolastilta. Lisäksi sen avulla voi kuljettaa menneisyyttä mukanaan, myös sitä ei niin kaunista ja kevyttä. Joskus kannattaa miettiä, mistä voisi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

Intuitio, ensimmäinen selkäytimestä nouseva tunne, on suurena apuna, kun yrittää selvittää onko jokin kohde tarpeeksi tärkeä säästettäväksi. Varsinkin musiikin kohdalla tästä oli minulle paljon hyötyä.

Joshua Becker kirjoitti myös kaapeleista, cd-romilla olevista käyttöohjeista ja vanhasta tekniikasta, mutta niistä joskus toiste.