Tärkeää on matka, ei määränpää

Lausahdus on paljon käytetty, mutta pieni kulahtaneisuus ei tee siitä yhtään vähemmän totta.

Elämäni voisi jakaa kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa pidin tärkeänä erilaisten päämäärien saavuttamista (kaiken muun kustannuksella), toisessa osassa opin, että tärkeää on itse matka.

Ensimmäisessä osassa suoritin elämääni ryppyotsaisesti. (Aivan konkreettisesti, joskin se alkoi näkyä peilistä vasta vanhempana.) Elin putkinäköisesti, keskittyen milloin mihinkin valmiiksi saatettavaan ja saavutettavaan asiaan, joka häämötti jossakin tulevaisuudessa. Sivuilleni en vilkuillut. Asenteeni elämään oli, että teen kaiken mitä tehtävälistallani on, ja rentoudun sen jälkeen. Sitten kun kaikki on valmista.

Olen sen verran luova ihminen, että tehtävälistassa riitti mittaa. Sen pää ei tullut vastaan koskaan. Toisin sanoen aikaa rentoutumiseen ei ollut. Lopulta koko rentoutumisen käsite hävisi ymmärryksestäni, enkä enää osannut rentoutua. Lisäksi tunsin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Tyytyväisyys oli vieras asia.

Tuonkaltainen elämä ei voi jatkua loputtomiin. Sain useita varoituksia, jotka pakottivat hetkeksi hidastamaan. Pääsin jotenkuten jaloilleni – ja jatkoin entiseen malliin. Sinnikäs ja kovapäinen kun olin, en ymmärtänyt muuttaa suuntaa, ennen kuin vauhti pysähtyi kokonaan ja kaikki mahdolliset päämäärät muuttuivat yhdentekeviksi.

Minun päämäärä- ja tavoitekiintiöni tuli täyteen lopuksi elämää. Monelle tavoitteiden asettaminen varmasti sopii ja he kokevat saavansa niistä lisäarvoa elämään. Minun piti oppia vaikeimman kautta, etten lukeudu näihin ihmisiin.

Elämän toinen osa on opettanut minua keskittymään itse matkaan. Pitkään tiellä oli kuoppia kuoppien perään, ja ajattelin jo, ettei mitään jatkuvaa kompastelua kummempaa ole luvassakaan. Aikaa kului ja hiljalleen kuopat harvenivat ja pienenivät. Aloin nähdä matkantekoa laajemmasta näkökulmasta ja elämä alkoi näyttää myös parempaa puoltaan.

Joidenkin asioiden oppiminen voi viedä kauan, vaikka miten rautalankaa väännettäisiin. Pitkään minulla oli mukanani sitten kun, kunnes ajan kanssa lopulta pääsin siitä eroon. Elämä koostuu perättäisistä nykyhetkistä, joista sitten kun ohjaa huomion muualle. Kokemuksesta opin, että kun sille antaa liikaa valtaa, voi sanoa olevansa elossa, muttei tunne elävänsä. Elämä on koko ajan jossakin muualla, eikä lopulta missään.

Tunnen enää hyvin harvoin riittämättömyyden tunteita itseäni tai elämää kohtaan. Olen tyytyväinen siihen mitä on, en kaipaa elämältä mitään erityistä. Kaikki on hyvin sellaisenaan. Taitan matkaa avoimin mielin, uteliaana näkemään mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kun kiinnittää huomionsa itse matkaan, elämästä tulee sisältörikkaampaa. Moni keskittyy määränpäähän, kiirehtii eteenpäin kohti seuraavaa asiaa tai paikkaa, ajattelematta, että siirtymäaika paikasta tai tilanteesta toiseen voisi olla nautittavaa aikaa, jos siinä malttaisi olla läsnä. Läsnäolo hetkessä on myös loistavaa stressinhoitoa, sillä stressin aiheet ovat useimmiten muualla kuin tässä ja nyt.

Siirtymät ovat mitä parhainta aikaa elämän pienistä iloista nauttimiseen. Lapsilla tämä taito on vielä tallella, kunnes aikuiset sen heistä hoputtamalla kitkevät. Lapset osaavat ottaa ilon irti elämästä, he katsovat maailmaa vielä avoimin mielin.

Kasvoilleni on noussut monta leveää hymyä seuratessani ikkunasta (juuri niinä siirtymähetkinä toiminnasta toiseen), miten pienet lapset toimivat nähdessään suuren vesilätäkön. Sama toimintamalli on toistunut useamman kerran. Ensin annetaan aikuisen luulla, että tässä sitä kävellään vierekkäin samaan suuntaan. Sitten suoritetaan harhautus, ja riennetään juoksujalkaa lätäkköön.

Kun tärkeintä on matka eikä määränpää, kaiken ei tarvitse olla hyödyllistä ja johtaa johonkin erityiseen lopputulokseen. Jää tilaa asioille, jotka tuottavat iloa ihan itsessään, ilman sen erityisempää hyötyä.

Kokeilin elämää erilaisten päämäärien saavuttamisen kautta. Sisältörikkaus ja ilo elämään löytyivät vasta, kun opin nauttimaan matkasta. Ei ole erityisiä, muita arvokkaampia hetkiä. Jokainen hetki on tärkeä.

Elämäniloa ja olemassaolon rakkautta

Koen päivittäin iloa erilaisista pienistä asioista. Välillä minut valtaa pakahduttava onnen tunne, joka saa melkein hihkumaan ääneen. Keveän kupliva elämänilo, olemassaolon rakkaus.

Tänään haluan jakaa kanssanne, millaiset asiat viime aikoina ovat saaneet suuni hymyyn ja mielen keveäksi.

Banaanit! Tiedättekö miltä tuntuu, kun vihdoin vuosikymmenien jälkeen voi syödä jotakin herkullista, jonka luuli iäksi menetetyksi? Pidin jo lapsena valtavasti banaanin mausta, mutta en voinut sitä allergian vuoksi tuoreena syödä. (Sama koski lähes kaikkia muitakin hedelmiä, ainoastaan sitrushedelmiä saatoin syödä huoletta.) Vuosien mittaan kokeilin aina välillä, olisiko allergia helpottanut, joutuen yhä uudelleen pettymään.

Vasta joitakin vuosia sitten sain lisättyä ruokavaliooni yksi toisensa jälkeen herkkuja, joita en ollut aiemmin voinut syödä. Voi sitä iloa! Omenoita, päärynöitä, nektariineja, persikoita, kirsikoita, luumuja, aprikooseja, meloneja… mutta ei vieläkään banaania.

Vuosia kului. Joitakin viikkoja sitten kokeilin olisiko tilanne muuttunut. Banaani maistui ihanalta, ja olin valmis pettymään jälleen. Kun oireita ei ilmaantunut, olin revetä liitoksistani! Olen siis viime aikoina ottanut kaiken ilon irti banaanien syömisestä. Moni muu asia joutaa loppua, mutta banaanien vuoksi lähden kauppaan. Jos saan kaupasta vain raakoja banaaneja, en millään malttaisi odottaa hedelmien kypsymistä. Banaania kätevämpää evästä ei ole olemassakaan, sen käyttöliittymä on täydellinen. Banaanirakkauteni määrää on vaikea sanoin kuvata.

Kirjasto. Jokin aika sitten kirjastossa käydessäni katseeni osui tiedotteeseen, jossa kerrottiin uudesta palvelusta: kirjaston tietopalvelu etsisi aineistoa asiakkaan toivomasta aiheesta. Aivan loistava idea, uteliaan ja tiedonjanoisen taivas! Istahdin juttelemaan ja jätin toiveeni. Oli ihanaa kohdata toinen yhtä innostuneesti tietoon ja kirjoihin suhtautuva ihminen, joka vilpittömästi halusi auttaa minua löytämään aineistoa toivomastani aiheesta.

Noin parin viikon kuluttua sain puhelun. Aineisto oli valmiina odottamassa. Kun minulle ojennettiin täpötäysi ostoskorillinen kirjoja, yksi elokuvakin joukossa, minulle tuli joulu. Otin korin ja siirryin pöydän ääreen tutkimaan aarteitani. Lainasin lähes kaiken, ja kiitin vielä lähtiessäni. Suurin osa kirjoista oli sellaisia, etten olisi niitä koskaan itse löytänyt.

Luotettava reppu. Miten tulisin toimeen ilman sitä? Luotettava kumppanini on kestänyt aikaa ja rasitusta. Jotakin reppuni iästä kertoo, että siinä on oma tasku kannettavalle cd-soittimelle. Reppuun voi huoletta pakata suuret ruokaostokset tai vaikka ne parikymmentä kirjaa, jotka aarteenani viimeksi kotiin kirjastosta kannoin, se ei paina hartioita tai selkää. Onpa repussa kuljetettu yhdeksän litran maalipurkkikin kolmen korttelin päähän. Maalikaupan vanhempi herrasmies auttoi saamaan purkin reppuun, aivan kuin sitä tapahtuisi kaiken aikaa.

Portaat. Halusin kodin korkealta, jotta voin kävellä portaita. Sain kodin seitsemännestä kerroksesta. Koen ilon hetkiä huomatessani, että portaiden nouseminen sujuu aina vain kevyemmin. Repullinen kirjoja tai ruokaostoksia kulkeutuu ylös vaivatta. Käytän hissiä vain silloin, kun mukanani on suurempia tai erityisen painavia tavaroita. Tai kun minulla on kädet niin täynnä kasseja, ettei niiden kanssa ole turvallista (tai tilaa) nousta kierreportaita.

Kevät. Kevätaurinko ja linnunlaulu. Niistä ei voi hymyilemättä nauttia. Miten monella eri tavalla talitiainen voi laulaa? Vielä on talvista, mutta eipä aikaakaan, kun taivaalla alkaa näkyä muuttolintuja ja tienvarsilla nostavat päätään leskenlehdet.

Elämästä nauttivat ihmiset. Olin tulossa kotiin päin kävelylenkiltäni, kun hauska näky sai minut hymyilemään. Pienessä puistossa, paksun lumikinoksen päällä penkillä, istui nainen silmät kiinni, kasvot kohti aurinkoa.

Elämä tarjoaa loputtomiin ilon aiheita. Monen pitää ne nähdäkseen kohdata elämän rajallisuus silmästä silmään. Ehkä minunkin piti kokea kaikki se synkkyys, välillä loputtomalta tuntunut, osatakseni arvostaa kaikkea kaunista mitä maailmassa on.

Kunpa mahdollisimman moni voisi oikaista.

Mihin kiinnität huomiota, näet sitä lisää

Ihminen lajina lienee rakentunut sellaiseksi, että kiinnitämme enemmän huomiota negatiivisiin kuin positiivisiin asioihin. Mahdollisten uhkien nopea havaitseminen on ollut tärkeä selviytymiskeino, sillä se on auttanut meitä välttymään henkeä uhkaavilta vaaroilta.

Olen huomannut, että kun olen väsynyt, nälkäinen tai stressaantunut, alkukantainen uhkienhavaitsemismekanismini on erityisen aktiivinen. Silloin asioiden negatiiviset puolet korostuvat, ja näen mielessäni erilaisten tapahtumaketjujen päättyvän ikävästi.

On hyvä asia, että olemme kehittyneet taitaviksi havaitsemaan erilaisia uhkia. Kannattaa kuitenkin pitää huolta siitä, ettei ruoki tehokasta mekanismia enempää kuin on tarpeen.

Mihin kiinnitämme huomiomme, näemme sitä yhä enemmän.

Jos peiliin katsoessamme keskitymme siihen, mikä näyttää mielestämme tavalla tai toisella vääränlaiselta, näemme tällaisia kohtia yhä enemmän. Jos katsomme peilikuvaamme kiinnittäen huomiota meissä olevaan kauneuteen, sitä löytyy yhä enemmän katseltavaksi.

Jos olemme huolissamme terveydestämme, kiinnitämme helpommin huomiota erilaisiin oireisiin. Mitä enemmän etsimme merkkejä siitä, ettei kaikki ole kohdallaan, sitä enemmän niitä löydämme, vaikka olisimme täysin terveitä. Jos kiinnitämme huomiota kaikkiin niihin asioihin, joihin kehomme pystyy, ja annamme sille mahdollisuuden niiden tekemiseen, tunnemme itsemme terveemmiksi.

Jos kiinnitämme huomiomme muiden ihmisten epätoivottuihin piirteisiin ja käyttäytymiseen, sitä enemmän ikäviä asioita näemme. Jos katsomme toisia ihmisiä kiinnittäen katseemme kaikkeen siihen hyvään mitä heissä on, sitä enemmän näemme hyviä ihmisiä.

Lähes kaikilla asioilla elämässä on sekä hyvät että huonot puolensa. Me voimme valita, kumpaan puoleen haluamme keskittyä. Jos on tottunut katsomaan asioita pääasiassa niiden nurjemman puolen kautta, uuden näkökulman oppiminen vie aikansa, mutta harjoitteleminen kannattaa. (Entisenä pessimistinä harjoittelu on tullut tutuksi.)

Jos tämänhetkisessä elämäntilanteessani, hiljattaisen eron jälkeen, keskittyisin katsomaan elämääni negatiivisten puolten kautta, miten hyvin mahtaisin voida? Ero ja muutto ovat molemmat merkittäviä kriisejä elämässä, ja löytäisin vaivatta lukuisia negatiivisia asioita, jos haluaisin niihin keskittyä. Akuutissa vaiheessa kaikenlaisille uhkakuville oli hetkensä, mutta onneksi niistä tuli nopeasti menneisyyttä.

Haluan keskittyä elämässä kaikkeen siihen mikä on hyvin. Jokaisessa päivässä on valtavasti hyviä asioita, ne pitää vain nähdä.

Kävelin päivällä tunnin verran pakkassäässä, sain raikasta ilmaa ja punaiset posket. Ohikulkija hymyili minulle. Kotiin tultuani sain käydä lämpimässä suihkussa ja pukea ylleni puhtaat vaatteet. Olen kylläinen ja iloinen. Pesukone on pessyt vaatteeni, jotka saan kohta ripustaa kuivumaan.

Saan kirjoittaa teille rauhassa, lämpimän viltin alla. Kukaan ei odota minun lopettavan ja liittyvän seuraan, saan käyttää aikani juuri niin kuin haluan.

Tätä kirjoittaessani kuu paistaa kirkkaalta taivaalta. Kaikkialla on kaunista ja valkeaa.

On ihmisiä, jotka kokevat mainitsemieni asioiden olevan itsestäänselvyyksiä. Eräänlainen nollataso ja saavutettu etu, joka ei itsessään ole vielä mitään, vaan jonka päälle tulee rakentaa yhtä sun toista, jotta voisi olla tyytyväinen.

Seurustelin kerran lahjakkaan ihmisen kanssa, johon kohdistui suuria odotuksia. Muistan, kun hän sanoi, että on aivan sama, mitä hän elämässään tulee tekemään, hän on tyytyväinen, kunhan on katto pään päällä ja ruokaa jääkaapissa. Hän oli harvinainen tapaus, perustyytyväinen ihminen, ja täysin tosissaan sanoessaan mitä sanoi. Kyse ei ollut siitä, että hän olisi joutunut kokemaan kovia elämässään, päinvastoin, hänellä oli aina ollut kaikkea, mitä vain voi toivoa. Ihmettelin, miten hän, fiksu ja lahjakas ihminen, voi tyytyä niin vähään. Sehän on sama kuin luovuttaisi!

Minulle oli tarjolla viisautta, silloin parikymmentä vuotta sitten. Voisin harmitella, että minulta kesti hyvän aikaa ymmärtää, miten olla iloinen ja tyytyväinen elämääni, mutta minua ei harmita tippaakaan. Olen kiitollinen, että sain löytää tämän onnen ja ilon.

Ilon, tyytyväisyyden ja kiitollisuuden aiheita ei tarvitse arvottaa järjestykseen. Niitä ei tarvitse pisteyttää tai antaa niille eri määriä painoarvoa. Kyse ei ole kilpailusta.

Kaikki se hyvä, mitä meillä on, on arvokasta. Itsestäänselvyyksiä ei ole.

Miksi on hyvä olla läsnä tässä hetkessä?

Jaottelemme elämän usein kahteen osaan, ikävään ja mukavaan. On ikävää tekemistä ja mukavaa tekemistä, ikävää aikaa ja mukavaa aikaa. Todellisuudessa meillä on vain yhdenlaista aikaa, mutta omilla uskomuksillamme vaikutamme siihen, miten aikamme koemme.

Suoritamme rutiinitoimia ja vähemmän mieluisia tehtäviä ripeästi alta pois, jotta pääsisimme nopeammin viettämään sitä kaivattua mukavaa aikaa. Asiaa ei tule välttämättä ajatelleeksi, mutta näin toimien kasvatamme ikävien ja mukavien asioiden välillä olevaa kuilua entistäkin suuremmaksi. Saatamme turhautua toinen toistaan seuraaviin tehtäviin, jotka tuntuvat olevan mukavan ajanvieton, jonkin tätä hetkeä tärkeämmän, tiellä.

Näkökulman muuttaminen kannattaa. Mitä jos tämä hetki, juuri nyt, olisi hyvää aikaa? Ihan siitä riippumatta, mitä olemme tekemässä.

Arvostuksen osoittaminen sitä kohtaan, mitä olemme juuri nyt tekemässä, saa asiat tuntumaan mielekkäämmiltä. Hyvin monenlaisten asioiden parissa voi viihtyä, kun niille antaa enemmän arvoa, eikä pidä niitä vain haittatekijänä ja hidasteena.

Läsnäolo tässä hetkessä saa keskittymään olennaiseen. Se auttaa huomaamaan, että elämä koostuu toinen toistaan seuraavista hetkistä, joista jokainen on arvokas. Valtavasti hyviä hetkiä menee hukkaan, jos uskottelemme itsellemme, että vain tietynlainen tapa viettää aikaa on nautittavaa, vain tietynlainen seura ja tietynlainen ympäristö ovat toivottavia.

Kyky olla läsnä tässä hetkessä on erityisen tärkeää silloin, kun elämässä on vaikeita aikoja ja kriisejä.

Kun keskitymme tähän hetkeen ja juuri nyt käsillä oleviin asioihin, usein kaikki on hyvin. Ongelmat alkavat siitä, kun katsomme ajassa taaksepäin tai eteenpäin. Kun kaipaamme takaisin menneeseen, tai murehdimme millaista elämä joskus oli, tai kun pelkäämme tai odotamme mitä tulevaisuus tuo tullessaan, viemme itseltämme mahdollisuuden olla onnellisia juuri nyt.

On turha tuoda tähän hetkeen menneen tai tulevan painolastia, sillä menneisyys on mennyttä ja tulevaisuus ei ole vielä tullut. Tärkeintä on se, mitä tapahtuu juuri nyt, sillä siihen voimme vaikuttaa eniten.

Näin elämänmuutoksen keskellä on ollut hieno huomata, miten paljon apua läsnäolosta on. Kun ajatus välillä harhailee menneeseen tai tulevaan, palautan itseni takaisin tähän hetkeen, ja kaikki on hyvin. Tässä minä istun, kone sylissäni, ja kirjoitan teille ajatuksistani. Juuri nyt ei ole mitään muuta tärkeämpää, on vain tämä hyvä ja kaunis hetki.

Onnellisuus löytyy tästä hetkestä. Uskokaa pois, sitä ei tarvitse hakea sen kauempaa.

On ollut kiinnostavaa huomata, että kun onnellisuuden löytää, se ei helpolla lähde. Voi olla surullinen tai pettynyt, mutta silti onnellinen. Onnellisuus on pohjalla kuin kivijalkana, jonka päälle kaikki muu rakentuu.

Tässä hetkessä kaikki on hyvin.

Läsnäolon lahja

Tunnen kaksi harvinaislaatuista ihmistä. Tavatessamme ensimmäistä kertaa en voinut olla huomaamatta heistä huokuvaa lämpöä ja levollista läsnäoloa.

On erityistä tavata ihminen, joka on läsnä itsessään ja hetkessä. Kuuntelee rauhassa, keskittyen ja keskeyttämättä, mitä hänelle sanotaan. Katsoo silmiin ja on kiinnostunut toisesta ihmisestä. Luo omalla läsnäolollaan ympärilleen lämpimän ja hyväksyvän ilmapiirin.

Tuntuu etuoikeutetulta saada olla ihmisen seurassa, joka on varannut aikaa ollakseen juuri minun kanssani. Ihmisen, jonka kanssa voi viettää tuntikausia, ilman että hän on vähääkään kiinnostunut puhelimestaan.

Tuntuu kuin kuvailisin sukupuuttoon kuolevaa lajia.

Suurin osa tuntemistani ihmisistä ei osaa olla läsnä. Parhaassa tapauksessa he näyttävät kuuntelevan, mutta paljastuvat myöhemmin olleen henkisesti jossakin muualla, kysymällä jotakin mistä jo kerroin. Heistä huomaa, miten he välillä katoavat tavoittamattomiin.

Osa ihmisistä vaikuttaa siltä, että elämältä katoaa sisältö, jos ei voi vähän väliä tarkistaa älypuhelimen ruutua. Seurassa ja läsnä oleva, lihaa ja verta oleva ihminen jää aina kakkoseksi älypuhelimen kutsulle. Ikään kuin mitään muuta tärkeämpää ja kiinnostavampaa ei maailmassa olisi.

On ihmisiä, joiden kanssa yhdessäolo käy nopeasti raskaaksi, koska he eivät osaa keskittyä. Heidän huomionsa hajoaa milloin mihinkin, he eivät kuuntele, keskeyttävät ja päättävät lauseita toisten puolesta. Kun heille kääntää hetkeksi selkänsä, he ovat jo ehtineet kaivaa puhelimen viihdykkeekseen.

Yksikään ihminen tuskin kuolinvuoteellaan miettii, että olisinpa ollut enemmän sosiaalisessa mediassa. Sen sijaan moni katuu, ettei pitänyt paremmin yhteyttä ystäviinsä ja viettänyt enemmän aikaa läheistensä kanssa.

Yhä useamman elämä näyttää olevan kuin koiranunta, mutta valveilla. Elämä koostuu toinen toistaan seuraavista, eri aistikanavien kautta kulkevista nopeista välähdyksistä, joista yksikään ei pääse pintatasoa syvemmälle. Täyttä huomiota ja keskittymistä ei anneta millekään eikä kenellekään. Ei puolisolle, ei lapsille, ei ystäville. Ei omille ajatuksille.

Ei osata olla läsnä muille. Ei osata olla läsnä edes omassa elämässä.

Monelle tyytyväisyys ja onnellisuus tuntuvat olevan vieraita asioita. Ei tiedetä miten ne saavutettaisiin, joten harotaan vähän joka suuntaan. Jotakin puuttuu, halutaan jotakin erilaista, jotakin vähän enemmän.

Elämä koostuu hetkistä, jotka meillä on onni syntymämme ja kuolemamme välillä saada kokea. Moni luovuttaa hetkensä vapaaehtoisesti pois. On niin kiire olla jossakin muualla.

Läsnäolon taito on arvokas lahja. Sekä ihmiselle itselleen että kaikille hänen ympärillään. Sitä kannattaa opetella, arvostaa ja vaalia.

Mitä minimalismilta toivoin ja miten se pääsi yllättämään

Löytäessäni minimalismin nelisen vuotta sitten, en osannut aavistaakaan, mitä kaikkea se toisi tullessaan.

Halusin elämästäni yksinkertaisempaa. Halusin vähemmän tavaroita ympärilleni. Ne veivät aikani ja voimani, olin lopen kyllästynyt siihen, miten ne hallitsivat minua. Halusin päästää irti epäolennaisesta ja keskittyä siihen, mikä on merkityksellistä.

Tavaroiden vähentäminen toi energiaa, sillä näin konkreettisesti, millainen vuori ajanhukkaa poistui kotoamme. Ei enää jatkuvia valintoja, loputonta järjestelyä, toimimattomia ja ahtaita kaappeja, siivousta vaikeuttavia, liiallisia koristeita ja tiellä olevia tavaroita.

Tärkeiden ja iloa tuottavien tavaroiden seulominen kaiken kotiin kertyneen keskeltä opetti minulle paljon itsestäni. Se sysäsi liikkeelle muutoksen ajattelussani ja elämän kokemisessa. Valheelliset ja tehokkaan markkinoinnin luomat merkitykset, joita olin tavaroille aiemmin antanut, pyyhkiytyivät pois yksi kerrallaan. Jäljelle jäi vain olennainen.

Usein asioiden oikean laidan näkee vasta, kun niitä katsoo kauempaa.

Kun katson ajassa taaksepäin, huomaan, miten materia ja markkinointi minua aikoinaan pyörittivät. Minua, mielestäni varsin maltillista ja kriittistä kuluttajaa, joka ei juuri turhia ostellut.

Tavara vei suuren osan ajastani ja ajatuksistani. Selasin mainoksia ja katalogeja, luin sisustuslehtiä ja haaveilin tavaroista, kävin alennusmyynneissä, kiertelin kaupoissa ja piristin itseäni tavaroilla. Katsoin kotiani miettien, miten sitä voisi muuttaa, piristää ja parantaa. Samoin ajatuksin katsoin itseänikin.

Annoin tavaralle tolkuttoman paljon merkitystä. Annoin sen vaikuttaa mielialaani, käsitykseeni itsestäni, omasta arvostani ja kodistani.

Kaikki tuo tuntuu nyt hyvin vieraalta, kuin toiselta maailmalta. Elämältä, jota en enää ymmärrä. Annoin elämäni tehokkaan markkinointikoneiston käsiin. Annoin sen vaikuttaa elämäni sisältöön ja merkitykseen. Mitä siltä sain?

Ennen kaikkea tyytymättömyyttä. Maailmassa oli valtavasti kaikkea kivaa, mitä minulla ei ollut, ja mihin minulla ei ollut varaa. Näin itsessäni ja kodissani korjattavia puutteita. Jatkuva uusien tavaroiden katselu sai minut kyllästymään omiini, ja kotini näyttämään kulahtaneelta ja nuhruiselta.

Velkaa en sentään saanut aikaan, mutta kaikki meni mitä tulikin. Muistan miten maksoimme usein ruokaostoksia luoton puolelta, kun käytössä olevia varoja ei enää ollut. Suuremmat mieliteot tuntui tavalliselta maksaa luotolta (kaikki maksettiin seuraavassa kuussa pois, ilman korkokuluja), mutta ruokaostosten maksaminen luotolta hävetti minua joka ainoa kerta.

Muistan miten sanoin tuohtuneena pankkineuvojalle, että ei minun tuloistani ole mahdollista säästää. Pidin häntä elämästä vieraantuneena ääliönä, kun edes ehdotti moista.

Miten paljon elämäni onkaan muuttunut. Miten paljon minä olen muuttunut.

Tarpeettomien asioiden vähentäminen elämästä lisäsi aikaa ajatella. Elämää, maailmaa, itseäni, muita, näiden suhdetta.

Kun lakkasin antamasta materialle enemmän arvoa kuin se ansaitsee, löysin elämääni turvallisuutta. Aloin luottaa tulevaisuuteen ja itseeni. Vahva menettämisen pelkoni väheni.

Irrottauduttuani kulutuskeskeisestä elämäntavasta, ja vähennettyäni suuren määrän tavaraa, löysin tyytyväisyyden siihen mitä minulla on. Samalla sitten kun jäi menneisyyteen.

Ilokseni jouduin myöntämään pankkineuvojani olleen oikeassa. Pienistä tuloistani huolimatta voin säästää. Sitä saa kulumaan yllättävän paljon rahaa ostaessaan ”vain tarpeellista”…

Kieltäydyin tuntemasta kiirettä, ja opin olemaan läsnä kuluvassa hetkessä. Tuo yksi ainoa päätös muutti elämäni huomattavasti merkityksellisemmäksi. Se valoi minuun tyyneyttä ja rauhaa.

Kohdistin katseeni uudella tavalla ja elämä täyttyi kauneudesta. Pieniä, arkisia ilon aiheita alkoi löytyä tulvimalla. Kiitollisuutta ei tarvitse etsiä, se on tässä.

Opin hyväksymään elämän sellaisena kuin se on, haluamatta muuttaa sitä toisenlaiseksi. Tuli mitä tuli, selviän siitä.

Aloin nähdä ja kuulla kumppanini paremmin. Arvostaa häntä sellaisena kuin hän on. Katsoa hänessä asioita, joilla on merkitystä, ja ohittaa epäolennaisuudet. Samaa harjoittelen suhteessa muihinkin ihmisiin.

Tässä sitä nyt ollaan.

Toivoin minimalismilta helpotusta arkeeni ja enemmän aikaa itselleni tärkeille asioille.

Olen saanut kokea asioita, suuria ja merkityksellisiä, joita en uskonut koskaan voivani saavuttaa. Tässä on niistä vain osa, listaa voisi jatkaa edelleen. Elämäni on keventynyt huomattavasti.

Kuulostihan se ymmärrettävältä, että kun kuorii turhan pois tieltä, olennainen pääsee nousemaan esiin.

Mittakaava vain pääsi yllättämään.

Tv-vinkkinä Dokumenttiprojekti onnellisuuden etsinnästä

Katsoin eilen Yle Areenasta Wille Hyvösen ohjaaman dokumentin Onnelliset. Siinä Wille hakee apua kolmelta eri elämäntaitovalmentajalta saavuttaakseen jälleen onnellisuuden, jonka hän äkillisesti kadotti.

Elokuva onnistui mainiosti siinä, mitä elokuvilta kaipaan: herättämään ajatuksia.

Mielestäni elokuva kuvaa osuvasti tätä aikaa. Aikaa, jolloin taikasanat lähes mihin tahansa ovat ”super” ja ”pika”.

Moni tavoittelee terveyden sijaan superterveyttä, suosimalla ruokavaliossaan erityisiä superruokia. Osalle mikä tahansa liikunta ei enää riitä (vaikka lähtötaso olisi sohvaperuna), vaan on tavoiteltava maratonia, triathlonin täysmatkaa tai menestystä fitnesslajeissa.

Yhteiskunnallisesti huolestuttavimpana pidän kuitenkin ilmiötä, että osa ihmisistä on saanut päähänsä, että tulisi olla koko ajan onnellinen. Eikä tietenkään tyynesti, arkisesti onnellinen, vaan euforisen näkyvästi onnellinen, jolloin koko elämä kaikkine osa-alueineen olisi täydellisen hyvin.

Onnellisuusjahti-ilmiössä minua huolestuttaa sen harhaisuus ja vaikutukset ympäröiviin ihmisiin. Elämä ei ole jatkuvaa kuplivaa onnellisuutta. On normaalia ja elämään kuuluvaa tuntea kaikenlaisia tunteita. Pakkopositiivisuus ja onnellisuus vaikka väkisin tuskin ovat pidemmän päälle aivan harmittomia lähestymistapoja elämään.

Sosiaalisella medialla lienee suuri vaikutus ilmiön synnyssä. Kaikkihan pitävät iloisista ja positiivisista ihmisistä, joten positiivisia ilmiöitä pyritään korostamaan ja negatiivisia häivyttämään. Kun katselee muiden päivityksiä heidän täydelliseltä näyttävästä elämästään, moni alkaa verrata omaa elämäänsä tuohon kuvitelmaan. Ja miettiä, onko oma koti, itse tai puoliso riittävän hyvä, vai pitäisikö olla jotakin parempaa.

Ja oli kyse sitten mistä tahansa, se tulisi saavuttaa nopeasti. Silloinkin, kun se ei ole mahdollista.

Liian usein saa nykyään lukea, miten parisuhteita tai perheitä on rikottu sen tapaisilla sanoilla kuin ”et tee minua onnelliseksi” tai ”minulla on kaikki, mutta en ole onnellinen”. Se tekee surulliseksi.

Meidän on löydettävä onni itsestämme, sitä ei kukaan toinen voi meille antaa. On kohtuutonta odottaa, että toinen ihminen tekisi meidät onnelliseksi.

Olen löytänyt elämääni tyyntä onnellisuutta, joka säilyy usein pohjavireenä myös huonoina päivinä. Se löytyi pidemmän ajan kuluessa, kun opin hyväksymään itseni erilaisine tunteineni ja ajatuksineni. Kun opin kohtelemaan itseäni ja sen myötä myös muita lempeämmin. Kun lakkasin asettamasta tavoitteita ja odottamasta elämältä jotakin, mitä minulla ei juuri nyt ole. Kaikkein tärkeintä on ollut hyväksyä elämä sellaisena kuin se on.

(Tässä kohtaa on sanottava, että kenenkään ei tule opetella hyväksymään esimerkiksi tilannetta, jossa toisen ihmisen toiminta uhkaa henkeä tai terveyttä. On erotettava toisistaan asiat, joihin on pyrittävä vaikuttamaan ja asiat, jotka ovat osa tavallista elämää ja joiden kanssa olisi viisainta oppia elämään voidakseen hyvin.)

Tällaisia ajatuksia minussa herätti Dokumenttiprojekti: Onnelliset. Suosittelen katsomaan. Olisi mukava kuulla, millaisia ajatuksia se teidän lukijoiden mieleen toi.