Tavaran lumo

Vielä joitakin vuosia sitten asuin tarpeisiini nähden melko suuren tavaramäärän keskellä. Asuin silloisen kumppanini kanssa, mutta suurin osa tavarasta oli minun ostopäätösteni seurausta.

Niin paljon elämässäni on muuttunut, että kun nyt katson ajassa taaksepäin, en ymmärrä miten tulin hankkineeksi niin paljon tavaroita. Kaikkea mahdollista tuli hankittua liikaa. Mikä ihme tavaroissa lumosi? Mikä niissä niin paljon viehätti, että ne saivat ensin paikan ostoskorista ja lopulta kotoani? Mikä ostamisessa kiehtoi?

Muutettuani omaan kotiin olen joutunut hankkimaan kaikenlaisia tavaroita huonekaluista kuorimaveitseen. Se on ollut vaikeaa. Minkä tahansa tavararyhmän tuotevalikoimasta noin 99 prosenttia ei herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Ei vaikka kuvittelisin olevani miljonääri ja voivani ostaa aivan mitä tahansa. Monta kertaa olen selannut nettikauppojen laajaa tarjontaa löytämättä yhtäkään tuotetta, jonka haluaisin hankkia.

Usein vika on tuotteen muotoilussa, laadussa ja viimeistään saatavuudessa. Netistä etsiessäni löydän monen mutkan kautta silloin tällöin kauniita ja hyvin muotoiltuja tuotteita, joita ei saa Suomesta. Näkemättä tilaaminen ei useimpien tuotteiden kohdalla ole järkevä vaihtoehto.

Kaipaan eleettömän yksinkertaisia, hyvin muotoiltuja, riittävän laadukkaita, toimivia tuotteita, joissa on vain se mitä tarvitsen eikä mitään liikaa.

Usein ongelmaksi muodostuu myös se, että tavarat eivät toimi pienessä kodissa. Joko tuotteet ovat liian suuria tai niitä ei ole esimerkiksi suunniteltu pinottaviksi. Haluan pieneen kotiini ehdottomasti keveitä ja siroja kalusteita sekä pinottavia tuoleja. Keittokomeron rajalliseen kaappitilaan puolestaan ei ole järkevää hankkia astioita, joita ei voi kunnolla pinota, kaapeissa on säilytettävä niin paljon muutakin.

Monien tavaroiden kohdalla on tehtävä kompromissi, kun omiin tarpeisiini toimivaa ja silmää miellyttävää ei tunnu olevan olemassakaan. Joskus nämä ominaisuudet eivät vaan kohtaa samassa tuotteessa. Toisaalta, tiedän heti mitä haluan, kun sopiva tuote tulee vastaan.

Viimeaikaisia kokemuksia vasten ihmettelen todella, miten edes onnistuin aikoinaan hankkimaan niin paljon tavaroita.

Olen tullut entistäkin kriittisemmäksi tavaroita hankkiessani, mutta se ei ole suurin syy ostovaikeuksiini. Tavarat eivät pääse lähellekään harkintavaihetta, ne karsiutuvat jo silloin kun puhutaan vasta siitä, näyttääkö joku tavara siltä, että haluaisin sen.

Vaikuttaa siltä, että entinen elämäntapani oli itseään ruokkiva kehä. Luin tarkkaan mainokset ja kuvastot, luin paljon sisustuslehtiä, kiertelin kaupoissa huvikseni tavaroita katselemassa. Ajattelin piristäväni itseäni tavaroita ostamalla, luulin kaipaavani vaihtelua ja valinnanvaraa. Annoin tavaralle suuren tilan elämästäni.

Suurin tavaran lumon sammuttanut asia lienee asennemuutos. Otan ilon elämääni muista asioista kuin tavaroista ja ostamisesta. Myös makuni tavaroiden suhteen on muuttunut yhä yksinkertaisemmaksi.

Ihan kiva ei vaan enää riitä.

”Mitä pitää ostaa, että saa tämän ilmaiseksi?”

Olin tavaratalon kassalla, jonottamassa maksamaan teeostostani, kun kuulin takaani myyjälle osoitetun kysymyksen:

”Mitä pitää ostaa, että saa tämän ilmaiseksi?”

Kaupoissa asioidessani olen yleensä omissa ajatuksissani, enkä kiinnitä huomiota muiden ihmisten tekemisiin, mutta tuo kysymys havahdutti minut ajatuksistani. Se oli niin hämmentävä, että tuntui kuin olisin päätynyt yllättäen yleisöksi keskelle omituista näytelmää.

Elämässä on hetkiä, jolloin tulee tavalla tai toisella niin yllätetyksi, että kasvoille nouseva ilme paljastaa enemmän kuin tahtoisi muille näyttää. Tuo hetki oli minulle sellainen. Hämmennykseni ei voinut olla näkymättä kasvoiltani, kun käännyin katsomaan kysymyksen esittäjää.

Hänellä oli kädessään pieni kosmetiikkapussukka, jonka kylkeä koristavan logon yhdistin mielessäni hajuvesiin.

Esitetäänköhän myyjille tällaisia kysymyksiä useinkin? Joka tapauksessa myyjä lähti selvittämään asiaa ja palvelemaan asiakasta. Saatuani ostokseni maksettua, olin edelleen niin hämilläni, että mietin hetken jäänkö seuraamaan näytelmän loppuun, vai poistunko paikalta. Valitsin jälkimmäisen.

Teepakettia reppuun laittaessani ehdin vielä kuulla vastauksen kysymykseen. Tuon mitättömän arvoisen kosmetiikkapussukan olisi saanut ilmaiseksi, kun olisi ostanut kolminumeroisen summan maksavan hajuveden.

Mahtoiko tulla kaupat, sitä en ollut enää kuulemassa.

Tapauksesta on kulunut jo viikkoja. Mietin hyvän aikaa kirjoittaisinko asiasta ollenkaan, sillä tälle kirjoitukselle ei ole löydettävissä punaista lankaa. En tiedä mitä ajatella.

Jäin miettimään, mitä tuo nainen mahtoi ajatella. Hänen olemuksensa herätti myös kysymyksiä hänen hyvinvoinnistaan.

Hämmennykseni osasyynä voi olla sekin, että olin tyystin unohtanut kylkiäisten olemassaolon. Tarjotaanko sellaisia vielä useinkin, muulloinkin kuin lehtitilausten yhteydessä?

Taisin sittenkin löytää sen punaisen langan, mikä minut sai aiheesta kirjoittamaan.

Olemme eläneet kulutuskulttuurissa jo hyvän aikaa, moni meistä ei muunlaista elämää muistakaan. Kuvittelin markkinoinnin lainalaisuuksien tulleen kaikille jo niin selviksi, eräänlaiseksi yleistiedoksi, ettei kukaan enää luulisi saavansa kylkiäisenä tarjottuja tavaroita ilmaiseksi.

Olin väärässä.

Elämäntapahtumat ja kulutus

Kirjoitin pari vuotta sitten tekstin Hoidatko pahaa oloa ostamalla. Viittasin siinä tutkimukseen, jossa todettiin surullisten ihmisten kuluttavan neutraalissa tunnetilassa olevia enemmän. Surulliset ihmiset olivat myös valmiita maksamaan tuotteesta enemmän.

Teksti tuli mieleeni, kun mietin omaa kulutuskäyttäytymistäni viimeaikaisten elämäntapahtumien yhteydessä.

Kulutukseni oli jo vuosia ollut ostamista tarpeeseen. Kävin kaupoissa vain silloin, kun tarvitsin jotakin, enkä tehnyt heräteostoksia. Olin hankkiutunut eroon niin suuresta määrästä tarpeetonta tavaraa, etten halunnut ostaa mitään turhaa. Olin lopettanut itseni palkitsemisen tai lohduttamisen tavaralla, en kaivannut sitä enää.

Kun selvisi, että edessä olisi muutto, aloin alustavasti etsiä sopivia kalusteita ja tavaroita uuteen kotiini. Halusin saada jotakin konkreettista tekemistä ja mietittävää. Varsinaisia hankintoja pääsin tekemään kuitenkin vasta kun selvisi, millaiseen asuntoon olin muuttamassa.

Jo vakiintunut suhteeni tavaraan ja ostamiseen häiriintyi hetkeksi. Toki tarvitsin kaikenlaista, mutta silti mietin tavaroiden hankkimista turhan paljon. Pesänrakennusvietti heräsi, minun alkoi tehdä mieli erilaisia tavaroita uuteen kotiini. Osasyynä ostomielitekojen heräämiselle saattoi olla myös aikoinaan tekemäni havainto, että kun tottuu tekemään usein ostoksia, se itsessään lisää ostamista. Kun puolestaan on pidempään ostamatta, ei tee mielikään ostaa mitään.

Olin välillä hämilläni ostomielitekojeni kanssa. Pääni sisällä kävi kuhina, kun järki ja tunne kävivät neuvottelua siitä, miten tulisi toimia. Toinen halusi ostaa jotakin, toinen ihmetteli mistä moinen mieliteko, eihän minulla ollut tapana ostaa jotakin, jos nyt vaan sattui tekemään mieli.

Onneksi järjen ääni voitti lähes aina. Tiesin, ettei tavaroiden ostaminen auttaisi pahaan olooni, minulla oli siitä jo riittävän paljon kokemusta. Sellaista tavaraa ei maailmassa olisi, joka kannattaisi ostaa avuksi tärkeän ihmissuhteen menettämiseen liittyvään suruuni. Yhden vakaasti ja pitkään harkitun ostoksen tein, jonka jälkikäteen ajatellen olisin voinut jättää tekemättäkin. En olisi tarvinnut uutta kynttilänjalkaa.

Minulle tuli yllätyksenä, miten paljon raskas elämäntilanne vaikeutti päätöksentekoa. Harkitsin erilaisten tavaroiden ostamista pitkään ja hartaasti, enkä silti missään vaiheessa löytänyt varmuutta siitä, teinkö oikean päätöksen. Epävarmuus ja jatkuva miettiminen, selvästi sillä hetkellä vajavaisella kapasiteetilla, oli niin raskasta, että jossain vaiheessa oli vain tehtävä päätös suuntaan tai toiseen.

Nyt kun vähän aikaa on kulunut, huomaan olleeni tavallista huolettomampi rahankäytössäni. Tavallisesti olisin harkinnut tarkemmin, minkä verran haluaisin mistäkin maksaa. Yhtäkään ostosta en kuitenkaan kadu. Neutraalimmassa olotilassa olisin todennäköisesti päätynyt kompromissiratkaisuihin, nyt hankin juuri sellaisia tavaroita joita ympärilleni halusin.

On ollut mielenkiintoista seurata mielenliikkeitään viime aikoina. Kaikkein tärkeimmiltä ovat tuntuneet hankinnat, jotka tuovat kodikkuutta, pehmeyttä ja lämpöä. Radio, villainen viltti, päiväpeite, tyynyt – ja se kynttilänjalka.

Nyt kun elämä on vähän tasaantunut, olen tyytyväinen, ettei ostaminen lähtenyt käsistä. Voi olla, että ilman tätä blogia ja kaikkia vuosien mittaan miettimiäni ja kirjoittamiani asioita näkisin nyt ympärilläni tavaroita, joiden ostamista katuisin.

Yllättävä vaatepula

Suuret muutokset elämäntilanteessa ovat aina näkyneeet painossani. Parisuhteen päättyessä, tai muusta syystä yksin asuessa, painoni putoaa. Muuttaessani toisen kanssa saman katon alle, painoni nousee.

Painonmuutokset suuntaan tai toiseen eivät ole olleet tarkoituksellisia, niin vain on tapahtunut. Paino on laskenut nopeasti ja nousu on tapahtunut hitaasti. Muutokset ovat olleet huomattavia, enimmillään 13 kiloa, ensin ylös ja sitten takaisin alas.

Edellisestä erosta oli ehtinyt kulua jo niin pitkä aika, etten muistanut, että painoni saattaa yllättäen laskea. Tähän mennessä painoni on pudonnut noin kuusi kiloa, ja vaatehuoneestani löytyy yhä enemmän liian suuria vaatteita.

Osasin odottaa painonlaskua pidemmällä aikavälillä, sillä käytössäni ei ole enää autokyytiä. Tulen siis liikkumaan paljon enemmän kävellen, myös aiempaa pidempiä matkoja. Aika näyttää miten paljon tämä muutos tulee vaikuttamaan painooni tai muuten ulkomuotooni.

Minulla olisi tarvetta uusille vaatteille, mutta en haluaisi hankkia mitään vielä. Tilanne on siitä hankala, etten voi tietää, miten paljon painoni vielä tulee laskemaan. Liian moni melko hiljattainkin ostettu vaate on jäänyt viime aikoina liian suureksi.

Löysin viime kesänä, jo pidempään etsittyäni, hyvän farkkumallin. Ajattelin olla kaukaa viisas, ja ostin saman tien kahdet, tummat ja vaaleat. Käytin vaaleita kesällä, ja nyt talvella, talvifarkkujeni jäätyä suuriksi, kokeilin tummia kesäfarkkuja paksuhkojen villakalsareiden kanssa. Ehdin käyttää niitä tämän yhden ainoan kerran, vain huomatakseni, että housut ovat niin väljät, että ne saa vedetyksi alas nappia avaamatta.

Syksyllä ostin tuulisia syyssäitä ajatellen hieman paksummat farkut. Koko oli oikea, muttei varsinaisesti imarteleva vyötäröltä. Päätin tehdä pieniä elämänmuutoksia, jotta farkut olisivat keväällä kalsarikauden päätyttyä juuri sopivat. Eteen tulikin vähän suurempia elämänmuutoksia, ja samalla farkuista tuli nyt jo hieman väljät, mutta onneksi vielä käyttökelpoiset, talvifarkut.

Ostin tarvitsemani ulkoilupuvun sekä toiset ulkoiluhousut heti eron jälkeen. Täydensin vaatevalikoimaani myös trikoopaidalla. Vain ulkoilupuku on enää jotakuinkin oikeaa kokoa, ainakin jos takin alle laittaa reilusti kerroksia. Jouduin ostamaan myös uudet toppahousut vanhojen tilalle. Ne ovat sentään sen verran istuvaa mallia, että tuskin ihan hetkeen aivan liian suuriksi jäävät.

Sopivat vaatteet alkavat käydä vähiin. Samalla osa vaatteista alkaa olla niin kuluneita, että niitä on jossain vaiheessa uusittava. Lähes jokaisen vaatelajin kohdalla sopivien ja hyväkuntoisten vaatteiden laskemiseen riittää kaksi sormea. Vain alushousuja, sukkia ja t-paitoja on reilummin.

Kun elämäntilanteeni ei enää edellytä erillisiä, kissankestäviä kotivaatteita, vaatteiden kokonaismäärää on mahdollista vähentää. On hyvä, ettei jokaisen käytöstä poistettavan vaatteen tilalle ole välttämätöntä hankkia uutta, kun samoja vaatteita voi käyttää yhä enemmän erilaisiin tarkoituksiin. Onhan se edes laiha lohtu tilanteessa, jossa lähes koko vaatevalikoima on menossa uusiksi…

Tuntuu siltä, että olen monessa asiassa yhtaikaa jonkinlaisessa nollapisteessä. Uudessa alussa, jossa elämä on täynnä kysymyksiä.

Mihin suuntaan haluan mennä? Mitä haluan tehdä? Millaisten ihmisten kanssa haluan aikaani viettää? Millaisia vaatteita tarvitsen ja miten haluan pukeutua?

Toistaiseksi aion pärjätä sillä, mitä vaatehuoneesta löytyy. Tavalla tai toisella. Katson miten tilanne painon suhteen etenee, ja miltä peilikuva alkaa näyttää. Toivottavasti löydän mukavia, mieluisia ja laadukkaita, itselleni sopivia vaatteita sitten kun sen aika on.

Kahden tavarat, yhden tavarat

Viime aikojen mietteistä suurin osa on liittynyt tavaroihin. Olen pakannut tavaroita uuteen kotiini lähteväksi ja koonnut listoja siitä, mitä kaikkea tulisi hankkia.

Hämmästyksekseni olen huomannut, että yksi ihminen tarvitsee lähes saman määrän tavaraa kuin kaksikin.

Ajatellaan vaikka keittiön tavaroita. Useimpia ruoanlaittoon ja leivontaan liittyviä välineitä oli kahden hengen taloudessamme aivan sama määrä, kuin mitä yksin asuvana tulen tarvitsemaan: yksi. Astiakaapissani tulee olemaan vain vähän vähemmän astioita, kuin mitä meillä kahden hengen taloudessa oli, sillä talouden vakituisen pääluvun lisäksi on otettava huomioon myös tiski- ja vierasvara.

Huonekalut, kodinkoneet, elektroniikka, työkalut, siivoukseen ja pyykkihuoltoon liittyvät tavarat – kahden hengen taloudelle riittää useimpien tavaroiden kohdalla sama määrä, minkä yhden hengen talouskin tarvitsee.

Kotona olevien tavaroiden määrää on vaikea hahmottaa, kun tavaraa on ollut vain tarpeeseen ja kaikelle on ollut oma paikkansa. Kun nuo tarpeelliset tavarat kokoaa ostoslistaksi, tavaran määrä tuntuu hurjalta. Tavaroiden löydettyä paikkansa uudessa kodissa tilanne taas tasaantuu.

Toistaiseksi, kun olen vielä ollut kahden asunnon välissä, en ole ehtinyt hankkia kaikkea tarvitsemaani. Välillä on tuntunut siltä, etten haluaisi ostaa enää mitään. Ilkikurisesti voin sanoa, että olen tehnyt voitavani talouskasvun eteen, ja odotan aikaa, jolloin pääsen normaaliin ostorytmiini. Tilanteeseen, jossa tarvitsen vain hyvin harvoin mitään päivittäistavaroita kummempaa.

Odotan hetkeä, jolloin tarvitsemiani tavaroita ei ole vanhassa kodissa, uudessa kodissa ja kaupassa, vaan ne ovat kaikki samassa paikassa ja pääsen vihdoin asettumaan aloilleni.

Pelko myy

On kaksi asiaa, joiden avulla ihmisille on helppo myydä lähes mitä tahansa. Myös tuotteita, joita he eivät tarvitse – tai välttämättä edes halua.

Nuo kaksi tehokasta myyntiapulaista ovat pelko ja epävarmuus.

Vakuutukset. Korkokatot. Ravintolisät. Vitamiinit. Superfoodit.

Ihmiselämä on täynnä epävarmuustekijöitä. Tulevaisuus on tuntematon, voimme pelätä mitä se tuo tullessaan. Onko tulevaisuutemme turvattu? Terveytemme? Läheisemme? Omaisuutemme?

Kosmetiikka. Harrastukset. Vaatteet. Elektroniikka. Sisustustuotteet. Autot. Asunnot. Juhlapäivät. Lomat.

Yksi parhaista myyntivalteista on ruokkia ulkopuolelle jäämisen pelkoa. Olenko hyväksytty? Kuulunko joukkoon? Arvostetaanko minua? Erotunko muista ikävällä tavalla?

Epävarmuuksillamme tehdään härskisti kauppaa.

Kosmetiikka on malliesimerkki tuotevalikoimasta, jota myydään silkalla epävarmuudella. Välttämättömiä tuotteita koko tarjolla olevasta tuotearsenaalista on olemattoman vähän.

Siitä huolimatta, etten ole koskaan ollut kiinnostunut kosmetiikasta, en ole voinut välttyä kosmetiikkamarkkinoinnilta. Puhumattakaan kaikista niistä ”totuuksista”, joiden avulla meille kosmetiikkaa myydään:

Ihon sävyn ei sovi olla epätasainen.
Iho ei saa punottaa.
Iho ei saa olla kalpea.
Iho ei saa kiiltää.
Ihossa ei saa olla ryppyjä ja juonteita.
Tummia silmänalusia ei sovi olla.
Ihohuokosten tulee olla pienet.
Ihossa ei saa olla näppylöitä.
Ihossa ei saa olla mitään ”virheitä”.
Silmäripsien tulee olla pitkät ja kaarevat.
Silmäripsien tulee olla tummat tai värilliset, ei vaaleat.
Kulmakarvojen tulee erottua.
Kulmakarvojen tulee olla tietyn muotoiset.
Huulten tulee erottua.
Huulten tulee olla täyteläiset.
Silmien tulee korostua.
Hiusten tulee kiiltää.
Hiusten tulee olla paksut.
Hiuksissa ei saa olla niiden omaa rasvaa.
Hiusten oma väri on yleensä väärä.
Kasvojen luonnollinen muoto voi olla puutteellinen.
Oma luonnollinen tuoksu on pidettävä poissa.
Ihokarvoitusta sallitaan vain tietyissä paikoissa.
Ihon tulee olla sileä ja pehmeä.
Ihossa ei saa olla kuoppia eikä arpia.

Mistä tämänkaltaiset vaatimukset ovat tulleet? Kuka säätelee millainen on hyväksyttävä ulkonäkö? Siis naisen hyväksyttävä ulkonäkö – miehiähän tämä lista ei koske.

Markkinointikoneisto luo käsityksiä siitä, miten tulisi elää ja mitä tulisi kuluttaa ollakseen hyväksytty muiden silmissä. Se luo ongelmia, joista meidän olisi syytä huolestua, voidakseen myydä meille niihin ratkaisuja.

Meille kerrotaan, että tavarat ovat itseilmaisun väline. Pidämme tärkeänä miten pukeudumme ja millaisia tavaroita omistamme – emmehän halua ilmaista itsestämme vääränlaisia asioita. Ilmaisemme persoonallisuuttamme ja yksilöllisyyttämme, usein maailmanlaajuisesti myydyn massatuotetun tavaran avulla.

Jatkuvan kuluttamisen oikeuttamiseksi ja lisäämiseksi meille vielä kerrotaan, että säilytystilaa ei voi olla koskaan liikaa. Pienempiä ja edullisempia asuntoja myydään ”sijoittajille” ja ”ensiasunnon ostajille”, sillä eihän niiden tule muille kelvata, heidän odotetaan ostavan suurempaa ja kalliimpaa.

Kun riittävän moni elää markkinointikoneiston luomassa harhassa sitä kyseenalaistamatta, pelko ja epävarmuus pysyvät yllä.

Harva uskaltaa ottaa kovin suurta askelta toiseen suuntaan, sillä se tarkoittaa muista erottautumista. Ja sehän ei kaikille käy, koska mitä jos tuo erilainen onkin jotakin enemmän kuin minä? Hyväksytympi, ihaillumpi, arvostetumpi – parempi?

Epävarmuuden loputon kehä.

Kannattaako markkinointikoneiston luomia vaatimuksia ja odotuksia kuunnella? Mitä hyötyä siitä on?

Jos haluaa elää epävarmuudessa, pelossa ja tyytymättömyydessä, niin ilman muuta. Jos haluaa miettiä, omistaako nyt varmasti juuri ne tavarat, joita tällä hetkellä olisi hyvä omistaa antaakseen itsestään tietynlaisen vaikutelman, niin ehdottomasti.

Me emme ole mitä omistamme. Me emme lakkaa olemasta, vaikka lakkaisimme omistamasta.

Itseilmaisu tavaran avulla on harhaa. Se on silkkaa mielikuvitusta ja kulutuskulttuurin opettamia mielikuvia.

Jos kymmenen satunnaista, tuntematonta ihmistä kertoisi kotisi, tavaroidesi ja vaatteidesi perusteella millainen ihminen olet, saisit kymmenen erilaista vastausta. Yksilölliset kokemuksemme, mielikuvamme ja stereotypiamme vaikuttavat siihen, mitä muista ajattelemme. Näitä ajatuksia on mahdoton hallita yrittämällä omistaa oikeanlaiset tavarat.

Kulttuurimme on vahvasti kulutuksen ja markkinointikoneiston harhan kyllästämä. Voi viedä aikansa nähdä sen taakse. Kun näet, on helpompi irrottautua sen vallasta.

Millaista elämä on, kun ei tiedä sisustustrendeistä, kosmetiikkauutuuksista, muodista, trendikkäistä lomakohteista, minkä tahansa tuotteen päivitetystä versiosta ja kauppojen tämänhetkisestä valikoimasta? Mitä sellainen elämä antaa?

Vapauden?

Keksitkö tarpeen tavaralle jo kotona vai vasta kaupassa?

Olen useampaan kertaan kirjoittanut, että en ennen minimalismin löytämistä ollut mikään himoshoppailija. Kiertelin kyllä silloin tällöin kaupoissa aikaa kuluttaakseni ja ostin tavaroita itseäni piristääkseni.

Ajattelin olevani harkitsevainen kuluttaja ja ostavani vain tarpeellista.

Näin jälkikäteen katson asiaa hieman toisin.

Kirjoitin erilaisista ajattelutavoista suhteessa tavaran tarpeellisuuteen. Ajattelen tavaran tarpeelliseksi, kun se on mahdollisimman välttämätön. Sama ajatus pätee tavarasta luopuessa ja uutta hankkiessa. En tee heräteostoksia, ja käyn kaupassa pääasiassa vain kun tarvitsen jotakin. Tunnen toiveeni ja tarpeeni tarkkaan ja tiedän millaista tuotetta olen hakemassa.

Ennen suhteeni tavaran tarpeellisuuteen oli toisenlainen. Kiertelin kaupoissa ihan vain katsomassa, mitä kaikkea oli tarjolla. Ajattelin, että selkeän käyttötarkoituksen omaava tavara on tarpeellinen. Sillä ei ollut juuri merkitystä, että samankaltaisia tavaroita oli jo tarpeeksi tai ylikin, sillä ”ainahan lakanoille/astioille/muille käyttötavaroille on käyttöä”.

Alennusmyynnit olivat loistavia tarpeellisten tavaroiden löytöpaikkoja.

”Katsohan, laadukas kulho, vaikka leivontaan. Tuo esiteltiin juuri sisustuslehdessä x. Siitä tulee ihan mieleen mummola ja 1950-luku. Kaunis malli ja sopisi meidän keittiöömme, onpa edullinen! Kyllähän tällaiselle aina käyttöä on? Voisi olla monessa käytössä kätevä? Ihan tarpeellinen kun leipoo tai jossain muussa tarkoituksessa…”

Aika moni tavara päätyi meille aikoinaan niin, että näin jotakin silmää miellyttävää, ja keksin sujuvasti lennosta tarpeen näkemälleni. Jotenkin muistelen, etten aina tainnut itsekään uskoa ääneen lausumiini ajatuksiin, kunhan vain halusin jotakin. Tämä kulho taisi olla sellainen ostos.

Meillä on siis keittiön kaapissa monikäyttöinen kulho. Niin monikäyttöinen, että aina kun sitä tarvitaan, se on tiskattava ensin pölystä puhtaaksi. En muista että sitä olisi käytetty kuin yhteen tarkoitukseen: siihen on sekoitettu tzatziki. Kerran, kaksi kesässä. Kunnes laiskistuin, kun löysin kaupasta hyvän tuotteen, joka ei kaipaa lisäksi kuin tuoretta kurkkua ja ehkä tilliä, jos sitä sattuu olemaan.

Kaikkeen muuhun kulho tuntuukin olevan vääränkokoinen tai -muotoinen. Ainakin se on jo vuosikausia odotellut käyttöä.

Miten paljon tuosta kulhosta on ollut iloa ostamisen jälkeen? Aika vähän. Sen tiskaaminen aina ennen käyttöä on tuntunut turhauttavalta, osoittaahan se selvästi, että ostos oli varsin tarpeeton. Kulho on ollut vain kaapin täytteenä, pölyä keräämässä.

Minun on ollut helppo luopua tavaroista, mutta jostain syystä tämän kanssa mietin vielä. Sen lasite kiiltää niin kauniisti. (Minkä vuoksi en raaski käyttää sitä esimerkiksi sauvasekoittimen kanssa.) Käyttämämme lautaset sopivat hyvin sille kanneksi tarvittaessa. (Onhan sekin jotakin?)

Vielä kun näyttäisi siltä, ettei meillä käytetä enää maitotuotteita, niin kulho jäänee tarpeettomaksi. Jos vegaanisen version keksisin, tekisin sitä mieluusti pienemmän määrän kerrallaan.

Annan kulholle syksyyn asti armonaikaa. Ellei ennen sitä ole ilmennyt välttämätöntä käyttötarvetta, kulho saa mennä. Enköhän minä sitä jo tarpeeksi ole tiskaillut.