Allergiasta, sisäilmaongelmista ja pienistä kodeista

Vietin kesällä aikaa talossa, jossa on sisäilma- ja homeongelmia. Sään jatkuessa päivästä ja viikosta toiseen sateisena, aloin saada hengitystieoireita. Yskitti, keuhkoihin koski ja hengittäminen tuntui raskaalta. Omituisia lihas- ja nivelongelmiakin ilmeni.

Tuntui helpottavalta palata omaan, raikkaaseen kotiin. Asuntoon, jossa ilma kiertää välillä niin reippaasti, että paperit pöydällä lepattavat. Minua odotti kuitenkin yllätys.

Kotini oli entisellään, mutta minä en. Liiankin tarkka hajuaistini oli terävöitynyt entisestään. Nenäni ärsyyntyi tavallisista tuoksuista, joihin en aiemmin ollut kiinnittänyt erityistä huomiota. Keittokomerossa oli vastassa vanhojen keittiönkaappien tuoksu, jota en ennen ollut huomannutkaan. Erityisen paljon häiritsivät erilaisten muovien, esimerkiksi latausjohtojen tai muovitarjottimen, hajut, jotka tekivät hengittämisen raskaaksi.

Sain hengenahdistusta myös erilaisista ruoka-aineista, kuten banaaneista, joita olin popsinut koko talven ilman mitään ongelmaa. Se tuntui vielä ymmärrettävältä, olinhan joutunut vuosikausia välttelemään lähes kaikkia hedelmiä ristiallergioiden vuoksi. Kun aloin saada oireita milloin mistäkin ruoka-aineista, mieleeni alkoi hiipiä huoli.

Viihdyin tiiviisti ranskalaisen parvekkeen avoimen oven äärellä ja ulkona kävelyllä. Otin käyttöön kaikki allergialääkkeeni, vaikka siitepölykausi oli niin lopuillaan, etten tavallisesti niitä enää tarvitsisi. Hengitin, yritin rentoutua ja olla stressaantumatta. Järkeilin, että tämän on oltava väliaikaista. Laskin päiviä reilun viikon päässä odottaneeseen lääkäriaikaan, joka oli varattuna sopivasti muun muassa allergiaan liittyen jo ennen kuin näitä viimeisimpiä oireita oli olemassakaan.

Ihmisen muisti ei ole kovin pitkä, minun ainakaan. Olin voinut jo pitkään niin hyvin, että kokonaiskuva oli päässyt unohtumaan. Se palautui mieleeni lääkärissä verikoetuloksiani katsellessa.

Olen ollut allerginen pikkulapsesta asti. Reagoin herkästi erilaisiin altisteisiin, olivat ne sitten tuoksuja, pölyjä tai sisäilmaongelmia. Astman vuoksikin minua aikoinaan lääkittiin, kunnes todettiin, ettei sitä ehkä ollutkaan, hankalampi allergia vain. Muistin erään kevään, kun katupölyaikaan kävelty neljän korttelin matka ärsytti keuhkoni niin, että sain kuukauden päivät yskiä niitä tyhjäksi. Mieleeni muistui myös muutaman yön yöpyminen ikävältä tuoksuvassa tilassa, joka johti samanlaisiin oireisiin. Tai perusteellisemmat siivouspäivät kissakodissa, jotka olivat yhtä niistämistä.

Lääkärikäynti muistutti, että minun on otettava allergiataipumukseni paremmin huomioon. Kuunneltava ja uskottava omaa oloani, vaikka olisin ainoa tilassa oireileva. Tuoreimman oireiluni taustalla oli todennäköisesti kyse homeen ja sisäilmaongelmien aiheuttamasta tulehdusreaktiosta elimistössä, mikä aiheutti oireilua milloin mitäkin kohtaan. Vointini palautui onneksi varsin nopeasti lähes ennalleen, vain hajuaistini on yhä hieman aiempaa herkempi.

Minimalistinen koti sopii hyvin allergiselle. Toisaalta pienessä kodissa monet altisteet korostuvat. Pölyä tuntuu olevan enemmän, kun sille on vähemmän tilaa hajaantua. Kynttilän sisäilmaa heikentävän vaikutuksen huomaa helpommin. Myös kukkien siitepöly ja kaikenlaiset tuoksut ovat helpommin häiriöksi kuin suuremmassa tilassa. Kaksiossa on yksiöön nähden se etu, että makuuhuoneen voi rauhoittaa tällaisilta häiriötekijöiltä.

Hengitysvaikeuksia potiessani aloin miettiä, voisinko vielä yksinkertaistaa kotiani ja saada siitä allergisen näkökulmasta entistä paremman.

Moneen asiaan olin jo noin vuoden yksiössä asumisen aikana puuttunutkin. Olin vähentänyt kynttilöiden polttamista, ja huomannut, mitä kynttilöitä minun kannattaa suosia ja mitä välttää kokonaan. Kaksiossa hyväksi havaituilla kruunukynttilöillä ei ollut enää mitään asiaa kotiini. Kukkia en ollut ostanut aikoihin, koska toistaiseksi oli epäselvää, millaisia kukkia sietäisin pienessä tilassa ilman oireita. Tuoksuja olin välttänyt jo pidemmän aikaa. Käytän tuoksuttomia tai luonnonmukaisia, kevyesti hajustettuja tuotteita, joiden tuoksu haihtuu nopeasti. Vuosien mittaan olin välillä kuitenkin unohtanut herkkyyteni ja hankkinut epähuomiossa jotakin liian tuoksuvaa. Olisi syytä vihdoin oppia olemaan tarkempi.

Mutta miten vähentää häiritsevästi haisevaa muovia? Kun avasin kaapin oven, sieltä tulvahti pistävä muovin haju. Haisevasta muovitarjottimesta, jota olin käyttänyt nojatuolissa kirjoittaessani koneen alla, saatoin luopua. Keksisin tilalle jotakin muuta. Kaikki sähköjohdot olivat tarpeellisia, joten niiden hajun kanssa oli vain tultava toimeen. Hierontaan käyttämäni tennispallon kammottava haju tuli kaapin ulkopuolellekin, mutta ehkä pallon voisi raikastaa muovipussissa soodan kanssa.

On tärkeää, että koti on helposti siivottava. Allergisille suositellaan päiväpeitteen käyttöä, mutta minä luovuin omastani, koska tuntui, että päiväpeite oli vain yksi pölyä keräävä ja huollettava tekstiili muiden rinnalla. Vähensin myös koristetyynyjä, jotka ennen nojatuolin hankintaa olivat jatkuvassa käytössä, mutta joista vain yksi oli enää tarpeellinen. Olin jo aiemmin vähentänyt joitakin kohtuuttoman paljon pölyäviä tekstiilejä, kuten vanhoja, pehmeäksi ja pölyäväksi kuluneita astiapyyhkeitä ja torkkupeiton.

Olen jo pitkään seurannut tv-ohjelmia ja lehtijuttuja hajuste- ja monikemikaaliyliherkkyydestä. Miettinyt, että kunpa vaan ei koskaan omalle kohdalle sattuisi. On ihan riittävän herkkää minulle haistaa asunnossa painomusteen haju, kun välioven takana olevasta postiluukusta on yllättäen jaettu sanomalehti.

Kesäinen kokemukseni muistutti asioiden pitämisestä tärkeysjärjestyksessä. Minulla ei ole varaa terveyttäni horjuttaviin altistuksiin. Minun on pidettävä terveydestäni parempaa huolta.

P.S. Suosittelen Susanna Makaroffin kirjaa Homeäidin päiväkirja. Todella hyvin kirjoitettua päiväkirjan ja tietokirjan yhdistelmää oli mahdotonta laskea käsistä, ennen kuin saisin tietää miten perheen käy. Sopii myös jännitys- ja kauhukirjojen ystäville, mitään näin ahdistavaa en muista koskaan lukeneeni. Kirja on myös psykologiselta ja sosiaalipsykologiselta kannalta erittäin mielenkiintoista luettavaa. Se kertoo ihmisluonnosta enemmän kuin haluaisi kuulla.

Vähemmän tilaa ja tavaraa = vähemmän ylläpidettävää ja rahanmenoa

Olen asunut pienehkössä 29 neliön kodissani nyt puolisen vuotta. Useimpien mielestä tämän kokoinen koti lienee pieni eikä vain pienehkö, mutta oma kokemukseni on, että tässä on hyvinkin riittävästi tilaa yhden ihmisen tarpeisiin.

Suosin vanhempia taloja, koska ne sopivat tarpeisiini. En kaipaa parveketta tai huoneistokohtaista saunaa siivottavakseni. Kun kylpyhuoneessa on riittävä peseytymistila, (eikä tarvitse ottaa kimppasuihkua vessanpytyn kanssa) ja paikka pesukoneelle, tilaa on sopivasti. Toimiva keittokomero on minulle mieluisampi kuin keittiö. Vanhoista taloista on myös usein avarammat ikkunanäkymät kuin uudemmista taloista.

Minulle on tärkeää, asunnon koosta riippumatta, että koti tuntuu avaralta. Se on mahdollista, kun valitsee kalusteet huolella ja tavaraa on vähän. (Myös ikkunasta näkyvällä maisemalla on vaikutuksensa avaruuden tuntuun.) Haluan voida oikaista itseni lattialle, sopia tanssahtelemaan, jumppaamaan ja siivoamaan huonekaluihin törmäilemättä.

Olen viihtynyt tässä kodissa paremmin kuin missään aiemmin. Tilaa on sopivasti oikeissa paikoissa. En muuttaisi mitään, haittapuolia ei ole. Ne jäivät isompiin asuntoihin.

Kun on vähän tilaa ja tavaraa, myös ylläpidettävää on vähän. Sen lisäksi, että siivoaminen on nopeaa ja tavarat löytyvät helposti, on myös taloudellisia etuja.

Isompaan kotiin hankitaan enemmän kalusteita ja tavaroita kuin pieneen, usein täyttämään tyhjää tilaa kodikkuuden tunnun saavuttamiseksi. Tavaroita ostetaan muutenkin huolettomammin, kun ei tarvitse miettiä, sopivatko ne kotiin. Kun kalusteet ja tavarat kuluvat tai menevät rikki, tai niitä halutaan muuten ”päivittää” uusiin (tehokkaasti markkinointikoneisto tämänkin ajatuksen arkipäiväisti, ja taas saatiin ihmiset kuluttamaan enemmän), mitä isompi koti sitä enemmän on löydyttävä maksukykyä.

Minimalismia kritisoidaan usein elitistiseksi ajatuksella, että vain hyvin toimeentuleva voi luopua tavaroista, koska hänellä on varaa ostaa ne tarvittaessa takaisin. Ajatus kertoo enemmän kulutuskulttuurista kuin minimalismista. Tai kuvitelmasta, että minimalismi on jonkinlaista pisteidenkeruuta, kun omistaa mahdollisimman vähän – edes hetkellisesti.

Minimalisti luopuu turhasta. Miksi ihmeessä hän haluaisi hankkia takaisin jotakin, jonka kokee turhaksi? Nykyisellä länsimaisella elintasolla tarpeettomat tavarat ja tarpeellistenkin tavaroiden ylimäärä eivät todellakaan ole arkea ainoastaan hyvin toimeentuleville.

Löydettyäni ajatuksen minimalismista, halusin oppia tulemaan toimeen vähemmällä. En vain kokeillakseni, hetkellisesti, vaan pysyvästi. Nykyisessä kulutuskeskeisessä elämäntavassa on monessa kohtaa liikaa, luopumisen varaa on. Emme tarvitse kaikkea sitä, mitä nykyään tulotasosta riippumatta tavallisena pidetään.

Tiedän nyt alitajuisesti varautuneeni siihen, että parisuhteeni saattaisi päättyä. Jonakin päivänä minun voisi olla välttämätöntä tulla toimeen huomattavasti vähemmällä, sillä olen tulotasoltani vähävarainen. Minulla ei olisi varaa turhaan eikä entisessä mitta- tai hintaluokassa edes tarpeelliseen kuten vaatteisiin. Joutuisin todella miettimään rahankäyttöäni.

Tämän jälkeen uskaltanen sanoa, että minimalismi palvelee erityisen hyvin juuri pienituloisia. On edullisempaa asua pienemmässä kodissa, omistaa vähemmän ja opetella olemaan tyytyväinen siihen, mitä jo on. Mitään erityistä tulotasoa ei vaadi myöskään oppia löytämään elämään merkitystä ja sisältöä kulutuskulttuurin ulkopuolelta.

Jos tavara tekisi onnelliseksi, niin kaiken maailman alepäivillä olisi hiljaista, koska lähes jokainen meistä olisi onnensa kukkuloilla kotona tavaroidensa keskellä. Jos tavara tekisi onnelliseksi, KonMari ei olisi koskaan noussut ilmiöksi. Jos tavara tekisi onnelliseksi, sitä ei tupattaisi kiihtyvään tahtiin kierrätyskeskuksiin ja hyväntekeväisyyskirpputoreille.

Minimalismi ei ole elitismiä. Se on elämäntapa, joka kyseenalaistaa nykyisenkaltaisen kulutuskulttuurin mielekkyyden ihmisten hyvinvoinnin kannalta ja tiedostaa sen tuhoisuuden maapallon kantokyvylle. Ajatuksena on luopua kaikenlaisesta turhasta, ei vain tavarasta, jotta löytyy aikaa ja tilaa aidosti merkityksellisille asioille.

Joku voi nyt ajatella, etten valinnut minimalismia täysin vapaaehtoisesti, vaan eläisin eri tavalla, jos se olisi taloudellisesti mahdollista. En eläisi. En kaipaa yksiötä isompaa asuntoa, enemmän tai kalliimpia tavaroita, tai enemmän mitä tahansa minkä saamiseksi tarvitaan rahaa.

Olen tyytyväinen ja kiitollinen – kumpaakaan en ollut ennen minimalismia, silloin kun minulla oli kaikkea enemmän. Elämäni on sisältörikasta ja onnellista, raha ja tavara eivät toisi kumpaakaan lisää.

Enemmän ei ole aina enemmän.

Tavaran lumo

Vielä joitakin vuosia sitten asuin tarpeisiini nähden melko suuren tavaramäärän keskellä. Asuin silloisen kumppanini kanssa, mutta suurin osa tavarasta oli minun ostopäätösteni seurausta.

Niin paljon elämässäni on muuttunut, että kun nyt katson ajassa taaksepäin, en ymmärrä miten tulin hankkineeksi niin paljon tavaroita. Kaikkea mahdollista tuli hankittua liikaa. Mikä ihme tavaroissa lumosi? Mikä niissä niin paljon viehätti, että ne saivat ensin paikan ostoskorista ja lopulta kotoani? Mikä ostamisessa kiehtoi?

Muutettuani omaan kotiin olen joutunut hankkimaan kaikenlaisia tavaroita huonekaluista kuorimaveitseen. Se on ollut vaikeaa. Minkä tahansa tavararyhmän tuotevalikoimasta noin 99 prosenttia ei herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Ei vaikka kuvittelisin olevani miljonääri ja voivani ostaa aivan mitä tahansa. Monta kertaa olen selannut nettikauppojen laajaa tarjontaa löytämättä yhtäkään tuotetta, jonka haluaisin hankkia.

Usein vika on tuotteen muotoilussa, laadussa ja viimeistään saatavuudessa. Netistä etsiessäni löydän monen mutkan kautta silloin tällöin kauniita ja hyvin muotoiltuja tuotteita, joita ei saa Suomesta. Näkemättä tilaaminen ei useimpien tuotteiden kohdalla ole järkevä vaihtoehto.

Kaipaan eleettömän yksinkertaisia, hyvin muotoiltuja, riittävän laadukkaita, toimivia tuotteita, joissa on vain se mitä tarvitsen eikä mitään liikaa.

Usein ongelmaksi muodostuu myös se, että tavarat eivät toimi pienessä kodissa. Joko tuotteet ovat liian suuria tai niitä ei ole esimerkiksi suunniteltu pinottaviksi. Haluan pieneen kotiini ehdottomasti keveitä ja siroja kalusteita sekä pinottavia tuoleja. Keittokomeron rajalliseen kaappitilaan puolestaan ei ole järkevää hankkia astioita, joita ei voi kunnolla pinota, kaapeissa on säilytettävä niin paljon muutakin.

Monien tavaroiden kohdalla on tehtävä kompromissi, kun omiin tarpeisiini toimivaa ja silmää miellyttävää ei tunnu olevan olemassakaan. Joskus nämä ominaisuudet eivät vaan kohtaa samassa tuotteessa. Toisaalta, tiedän heti mitä haluan, kun sopiva tuote tulee vastaan.

Viimeaikaisia kokemuksia vasten ihmettelen todella, miten edes onnistuin aikoinaan hankkimaan niin paljon tavaroita.

Olen tullut entistäkin kriittisemmäksi tavaroita hankkiessani, mutta se ei ole suurin syy ostovaikeuksiini. Tavarat eivät pääse lähellekään harkintavaihetta, ne karsiutuvat jo silloin kun puhutaan vasta siitä, näyttääkö joku tavara siltä, että haluaisin sen.

Vaikuttaa siltä, että entinen elämäntapani oli itseään ruokkiva kehä. Luin tarkkaan mainokset ja kuvastot, luin paljon sisustuslehtiä, kiertelin kaupoissa huvikseni tavaroita katselemassa. Ajattelin piristäväni itseäni tavaroita ostamalla, luulin kaipaavani vaihtelua ja valinnanvaraa. Annoin tavaralle suuren tilan elämästäni.

Suurin tavaran lumon sammuttanut asia lienee asennemuutos. Otan ilon elämääni muista asioista kuin tavaroista ja ostamisesta. Myös makuni tavaroiden suhteen on muuttunut yhä yksinkertaisemmaksi.

Ihan kiva ei vaan enää riitä.

Tottumista

Muuttaessani kaksiosta yksiöön mietin, miten tottuisin pienempään tilaan. Saisinko kaiken tarvitsemani sopimaan ilman että tila tuntuisi ahtaalta? Asuin yksiössä viimeksi yli 20 vuotta sitten, eikä siltä ajalta ollut erityisen tarkkoja muistikuvia.

Olennaisin muutos yksiöön muuttaessa oli, että sänky ei olisi enää erillisessä huoneessa. Olin tottunut jo vuosikausia nukkumaan viileässä makuuhuoneessa, nyt piti löytää sopiva lämpötila, jossa voisi sekä nukkua että oleskella. Lisäksi piti totutella nukkumaan pienen ja suojaisan makuuhuoneen sijaan suuremmassa tilassa.

Ensimmäisen yön valvoin kuunnellen jääkaapin hurinaa ja muita vieraan ympäristön ääniä. Kuumuuskin vaivasi. Toisena yönä nukuin jo hyvin, ja siitä eteenpäin vielä paremmin. Olin kärsinyt univaikeuksista niin pitkään kuin saatoin muistaa, ja nyt yksin nukkuessani ymmärsin, että osasyy niihin oli ollut nukkuminen toisen vieressä.

Korvausilmaventtiilistä tuleva huiku piti huolen siitä, että lämpötilaa ei huvittaisi laskea kovin paljon alle 21 asteen. Sitäkin piti miettiä, että jos minä tarkenisinkin viileämmässä, luonani kylässä käyvät voisivat tuntea tulleensa jääkaappiin. Olin jo pitkään kaivannut villaista vilttiä, mutta en halunnut sellaista kissatalouteen hankkia. Kissat jäivät tuttuun ympäristöönsä entiseen kotiini, ja nyt viltille tuli myös todellinen tarve, joten laitoin sen hankintalistalle. Voisin viilentää huoneen sopivaksi nukkumiseen, ja kääriytyä – ja kääriä vieraanikin – lämpimään vilttiin.

Toinen muutos edelliseen kotiini verrattuna on se, että keittiön sijaan minulla on nyt (oveton) keittokomero. Kaappitilaa on enemmän kuin tarpeeksi, mutta työskentelytilaa vain vähän. Ruokapöytä tarjoaa sitä tarvittaessa lisää. Vedenkeittimelle ei ole luontevaa paikkaa, joten en aio sellaista hankkia, vaan keitän veden kattilassa keraamisella liedellä. Jääkaappi pienen pakastelokeron kera on käyttööni juuri sopiva, tähän asti kylmälaitteet ovatkin olleet todelliseen käyttöön nähden liian suuria.

Asuin ilman tiskikonetta viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, joten olen hieman yllättynyt, miten nopeasti totuin tiskaamaan käsin. Muistan inhonneeni tiskaamista, mutta nyt pidän siitä. Tiskaaminen rentouttaa ja tyhjentää pään ajatuksista. Se myös sujuu paljon nopeammin kuin muistinkaan.

Ilokseni olen huomannut ilmanvaihdon toimivan loistavasti. Ruoanhaju ei juurikaan leviä huoneen puolelle vaan poistuu suoraan ilmanvaihtokanavaan. Mitä luksusta! Edellisen kotini ilmanvaihto tuntui toimivan ihan omalla logiikallaan, työntäen kaikki hajut olohuoneeseen, vaikka keittiön ovi oli kiinni.

Eniten tottumista vaatii asuminen yksin. Vaatehuoneeseen mennessäni mietin, livahtiko liukasliikkeinen kissaneiti mukana, vaikka se jäi edelliseen kotiini. Vaikeinta on, kun ei voi enää lennossa kommentoida lukemaansa ja näkemäänsä, tai kertoa toiselle ajatuksistaan. Olen ymmärtänyt olevani kova puhumaan, nyt kun kukaan ei ole kuuntelemassa.

Täytän seuraavaksi 40 vuotta. Olen asunut hyvin vähän yksin, vain lyhyitä aikoja parisuhteiden välillä. Olen tottunut viettämään paljon aikaa yksin, mutta yksin asuminen on aivan eri asia. Yhdessä asuessa tietää aina, että toinen tulee ennemmin tai myöhemmin kotiin, ja yksinolo loppuu. Yksin asuessa tilanne on toinen. Seuraa on erikseen järjestettävä, tai muuten sitä ei ole.

On eräs asia, joka kantaa minua elämässä eteenpäin: uteliaisuus. Olen kiinnostunut näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä tämä elämänvaihe tuo tullessaan? Mitä voin tästä oppia? Miten maailma aukeaa tästä näkökulmasta käsin?

Juuri nyt maailma näyttää kauniilta. Ulkona on sopiva pakkanen, aurinko paistaa ja lumi kimmeltää. Pieni kotini on täyttynyt valosta.

Vuokra-asunto = koti?

Kotia etsiessäni en voinut olla huomaamatta, että meillä omistusasuminen on normi ja vuokralla asuminen poikkeus tästä normista. Vuokralla asuminen tunnutaan näkevän vain väliaikaisena vaiheena elämässä tai epätoivottuna asumismuotona, jos omistusasuntoon ei ole mahdollisuutta.

Aika harvassa lienevät ne ihmiset, joille koti ei olisi tärkein paikka maailmassa. Kukaan ei odota, että omaa kotia ostavalle pitäisi kelvata mikä tahansa. Vuokra-asuntoa etsiessä tilanne näyttää olevan hieman toisenlainen.

Etsiessäni asuntoa yksityisten vuokranantajien ilmoitusten kautta, olin aistivinani hienoista asennevammaa. Asunnoista oli lähes poikkeuksetta hyvin vähän tietoja, useimmiten vain tiedot vuokran määrästä, huoneiston tiloista (h, kk, kph), neliömäärä ja sijainti. Valokuvia asunnoista oli hyvin harvoin. Kun kyse on pienistä asunnoista, kaipasin tietoa esimerkiksi siitä, sopiiko kylpyhuoneeseen pesukone, onko asunnossa alkovi, ja onko keittiö tai keittokomero erillinen tila vai avoin osa huonetta.

Surkuhupaisin oli ilmoitus, jossa asunnosta oli vain edellä mainitut vähäiset tiedot, mutta omistaja odotti asunnon hakijalta perinpohjaista selvitystä, miksi juuri hän olisi hyvä vuokralainen. Vailla riittäviä tietoja, asuntoa näkemättä.

Turhauduin nopeasti yksityisten ilmoituksiin ja aloin seurata vuokra-asuntoja välittävien yritysten ilmoituksia. Edelleen löytyi kuvattomia ilmoituksia ilman riittäviä tietoja, mutta löytyi myös runsain valokuvin höystettyjä ilmoituksia, joista kävi ilmi lähes kaikki mitä toivoa voi.

Sattumalta useampi minua kiinnostava asunto oli, ikävä kyllä, saman yrityksen välitettävänä. Yhtä huonoa ”asiakaspalvelua” en muista koskaan ennen saaneeni. Lisätietoja kysyessäni kohtelu oli ylimielistä ja töykeää, ja asuntonäytöllä tunsin olevani toisen luokan kansalainen. Asenne, että asunnon omistaja ja vuokralainen olivat heille kahden eri kerroksen väkeä, välittyi. Tärkeintä oli löytää asunnon omistajalle hyvä vuokralainen, sillä ei ollut merkitystä, että asuntoa etsivä löytäisi itselleen sopivan kodin. Ajatus tuntui olevan, että asunnon olisi kelvattava sen enempiä kyselemättä, ja asuntoa etsivän tulisi olla tyytyväinen, jos hän saa kunnian tulla valituksi vuokralaiseksi. Raskaassa elämäntilanteessa en jaksanut tällaista sietää, vaan päätin etsiä asunnon muuta kautta.

Lopulta löysin asunnon aivan toisella tavalla asennoituneen yrityksen kautta. Pääasiassa opiskelijoille asuntoja välittävä yritys oli ymmärtänyt, että myös vuokralla asuvat etsivät itselleen kotia, ei mitä tahansa luukkua. He suhtautuivat vuokranantajaan ja asuntoa etsiviin tasapuolisen kunnioittavasti.

Tätä kirjoittaessani olen ehtinyt nukkua uudessa kodissani kolme yötä. Sisustaminen on vielä kesken, mutta tunnen olevani kotona, en jonkun toisen minulle vuokraamassa asunnossa. Vaikka omistaisin kotini itse, ei se yhtään enempää kodilta tuntuisi.

Minulla oli onnea saada vuokranantaja, jonka kanssa löysimme nopeasti luottamuksen toisiimme ja tulemme hyvin juttuun. Kodin tuntuun vaikutti paljon, että sain maalata seiniä ja sillä tavoin tehdä asunnosta viihtyisämmän. Mieluummin näen itse vaivaa ja maalaan seinät mieluisiksi, kuin muutan juuri remontoituun, jonkun toisen maulla laitettuun asuntoon.

Nyt kun olen löytänyt itselleni sopivan kodin, minulla ei ole kiire minnekään. Talo on hiljainen, yläkerrassa asuvaa kanta-astujaa lukuun ottamatta. Edellisessä kodissa vuosien myötä yhä enemmän häirinnyt liikenteen melu on poissa.

Tänään kuulin talitiaisten laulavan ikkunani alla. Vaikka muutto tuli eteeni olosuhteiden pakosta, olen iloinen, että kotini on nyt tässä.

Kun kaikki ei mene niin kuin Strömsössä

Uuteen kotiin muuttaessa juuri mikään ei mennyt niin kuin olisi voinut toivoa.

Monesta vastoinkäymisestä voin syyttää itseäni. Tottuneempi vuokra-asunnon etsijä olisi varmasti katsonut asuntoja toisella tavalla, minä huomasin jossain vaiheessa katsovani asuntoja omistusasujan silmin. Mietin, millaisen asunnosta saisi, miten siitä tekisi mahdollisimman toimivan, sen sijaan, että olisin katsonut tarkemmin, missä kunnossa asunto juuri sillä hetkellä oli.

Pikkuhiljaa olen nähnyt muutakin kuin loistavan sijainnin ja maiseman sekä hyvän pohjapiirustuksen.

Kuten vaikka sen, että asunto oli jäänyt edellisen asukkaan toimesta siivoamatta, eikä vain muuttoa edeltävällä viikolla, vaan jo pidemmän aikaa. Olikohan hän siivonnut kylpyhuoneen seiniä koskaan? Tuskin, sillä varsin harvoin kylpyhuoneen seiniä ja lattiaa pesevänä en ymmärrä, miten ne edes voi saada sellaiseen kuntoon. Niin, ja mitä ihmettä oli se kuivunutta siirappia muistuttava tahma eri puolilla asunnon lattiaa?

Asunnon valkoisiksi maalatut seinät huomasin sentään jo ensimmäisellä kerralla uutta maalia kaipaaviksi, mutta vasta ajan kanssa huomasin, millaisessa kunnossa ne ovatkaan. Miten aikuinen ihminen voi saada joka ainoan seinäpinnan, katon ja verholaudan, tummiin sormenjälkiin? Itselläni ei ole tapana nojailla likaisin käsin mitään vasten, joten en tajua.

Kun itse on tottunut pitämään kotinsa hyvässä kunnossa, ja korjaamaan pikkuviat saman tien kun niitä tulee, on eräänlainen elämys huomata, miten moni paikka voi olla enemmän ja vähemmän rempallaan.

Ovenkahva on saanut heilua löysällä niin pitkään, että se on jo kuluttanut maalit ympäriltään. Uuninluukun lukitusmekanismi näyttää, kuumuuden aiheuttamasta lieden värjäytymisestä päätellen, olleen rikki jo pidemmän aikaa. Uunipellit ovat ruosteessa. Verholauta on toisesta päästä irrallaan, ja rullaverhokin on pysynyt kannattimillaan vain hyvällä tuurilla, kun asentajalta ovat ruuvit loppuneet kesken. Edellinen maalari on säästänyt maalarinteipissä, ja maalannut ohimennen myös sulakekaappia, naulakkoa, ovilistoja ja verhokiskon. Toisaalla hän on jättänyt teipit irrottamatta, mikä ei näin vuosia jälkikäteen olekaan enää yhtä pieni homma, kuin se hänelle olisi ollut.

Eivätkä erilaiset asunnossa havaitut yllätykset tähän lopu, mutta eiköhän tämä jo riitä. Kenties pääsitte jo mukaan tunnelmaan.

Lisäjännitystä olen järjestänyt ihan omin neuvoin. On ollut hieman hakusessa, mitä yksiöön oikeastaan sopii. Siitä huolimatta, että mitta on ollut ahkerassa käytössä. Se vaan ei kerro aina kaikkea.

Mitan mukaan keittokomeroon olisi pitänyt sopia pyörillä kulkeva aputaso. Ja mikäs siinä, sopihan se, mutta kun minunkin olisi pitänyt sopia työskentelemään sen ääreen. Pääsi moinen pikku yksityiskohta unohtumaan. Kiitos ruotsalaiselle huonekalujätille anteliaasta palautusoikeudesta, tuli tarpeeseen. Sain lisäksi hyvää harjoitusta nolostumisen sietämisessä.

Kirsikkana kakun päälle kerrottakoon, että sain vielä toisenkin kerran selittää asiakaspalvelupisteessä mitan käyttöäni. Onneksi ei ollut sama työntekijä työvuorossa. Tällä kertaa mittojen mukaan alkoviin sopiva sänky ei sitten oikeassa elämässä halunnutkaan sinne sopia. Olin jo vähällä luvata, etten osta heiltä enää mitään suurempaa kalustetta.

Nyt jo naurattaa, mutta ei naurattanut vielä eilen.

Sanotaan, että arvostamme enemmän asioita, joiden eteen joudumme näkemään erityistä vaivaa. Se voi tarkoittaa vain sitä, että tulen viihtymään uudessa kodissani aivan erityisen hyvin.

Ennen pärjättiin vähemmällä, miksi me tarvitsisimme enemmän?

Elämää yksinkertaistaessani ja tavaramäärää vähentäessäni suhteutan usein ratkaisujani menneeseen aikaan. Varsinkin kun kyse on asiasta, asenteesta tai tavarasta, joka oletetaan jokaiselta löytyvän, katson ajassa taaksepäin.

Millaista elämä oli 1990-luvulla? 1980-luvulla? 1970-luvulla?
Millaista elämä oli silloin, kun mummuni oli saman ikäinen kuin minä nyt?

Elin lapsuuteni 1980-luvulla. Kun kulutusjuhlat alkoivat, perheeni ei lähtenyt mukaan. Elämä oli materiaalisesti huomattavasti yksinkertaisempaa kuin tänä päivänä. Minun nähdäkseni meillä oli kaikkea mitä tarvitsimme, en koe jääneeni mistään paitsi.

Ajassa taaksepäin katsominen tarjoaa suhteellisuudentajua.

Miten perustelen itselleni, että tarvitsen enemmän kuin ihmiset esimerkiksi 50 vuotta sitten?

Maailma on muuttunut, tietenkin. Mutta minkä verran tarpeemme ovat todellisuudessa muuttuneet?

Tuskin paljoakaan. Sen sijaan markkinointi on muuttunut. Epävarmuutta ja pelkoa herättämällä sekä erilaisia mielikuvia luomalla meille myydään mitä erilaisimpia tuotteita tai palveluita, joita emme todellisuudessa tarvitse.

Omistamamme tavarat ovat jo kauan aikaa sitten ylittäneet todellisen tarpeen rajan. Lähes jokaisella meistä on enemmän kuin tarvitsemme. Ja se näkyy kodeissa ahtautena.

Huvittelen katselemalla netistä myytäviä asuntoja. Keskityn etenkin pieniin, ennen vuotta 1960 rakennettuihin asuntoihin. Suosikkejani ovat alle 40 neliöiset kaksiot. Tähän mennessä pienin näkemäni on ollut noin 32 neliötä.

Olisi mielenkiintoista nähdä asunnot siinä asussa, missä ne ovat olleet ensimmäisten asukkaiden niissä asuessa. Millaisia kalusteita ja tavaroita, ja minkä verran, heillä on ollut? Uskoisin, että heillä on tuntunut tila riittävän paremmin kuin nykyisillä asukkailla.

Asun vuonna 1957 rakennetussa talossa. Kun säilytystilat tuntuvat ahtailta (nykyään onneksi harvemmin), mietin tässä ensimmäiseksi asuneita ihmisiä. Meillä on käytössämme samat keittiön kaapit kuin heillä silloin. (Olemme tehneet pieniä muutoksia, säilytystilan määrä on jotakuinkin sama.) Heillä oli saman verran kaappitilaa makuuhuoneessa, sama vaatehuone. Erillisiä säilytyskalusteita keittiöön tai makuuhuoneeseen ei mahdu, eikä ole mahtunut myöskään silloin.

Oliko heillä näin paljon kaikkea? Mitä meillä on enemmän? Miksi ihmeessä me muka tarvitsisimme enemmän? Eikö meidän pitäisi sopia tähän asuntoon aivan yhtä hyvin kuin heidänkin?

Kaipaan elämääni vain sen verran tavaraa kuin tarvitsen. Miksi säilyttäisin tavaroita, joita en tarvitse? Miksi pitäisin huolta yhtään suuremmasta määrästä tavaraa, kuin todella on tarpeellista omistaa?

Nykyinen kulutuskulttuuri sumentaa helposti käsityksen siitä, mikä on todella tarpeellista. Ajassa ja asumistavoissa taaksepäin katsominen auttaa löytämään realismia sen suhteen, minkä verran tavaraa todella tarvitsemme.