Tyhjä varasto, tyhjä kellari

Kun muutin nykyiseen kotiini, päätin, että varasto ja kellari jäisivät tyhjiksi. Kyse oli periaatteesta, että kaiken mitä omistan on sovittava sisälle asuntoon, oli asunto minkä kokoinen tahansa. Ajattelen, että jos asunto tuntuu liian pieneltä, tavaraa on liikaa.

Päätös ei ollut vaikea, sillä en ole koskaan ollut mikään tavarahamsteri. Se oli myös helppo toteuttaa, koska en omista paljon tilaa vieviä harrastusvälineitä. Vähäiselle käytölle jääneen polkupyöräni vein ensin pyörävarastoon, kunnes myin sen pois. Oli helpotus lakata huolehtimasta, vieläkö pyörä on varastossa, tai miten se pysyy kunnossa, kun sitä ei käytetä.

Asuessani ensimmäistä talveani tässä kodissa, taloyhtiö järjesti pihaan roskalavan. Toiveena oli, että ihmiset siivoaisivat etenkin vinttivarastoistaan turhan roinan roskalavalle. Olisi toivottavaa, ettei vintillä olisi ylimääräistä palokuormaa.

Kävin siivoamassa oman vinttivarastoni. Se oli lähes tyhjä. Keittokomeron oven lisäksi varastossa oli epämääräisiä, aikojen saatossa homehtuneita puutavaran loppuja, jotka kannoin lavalle. Huonoissa säilytysolosuhteissa myös keittokomeron ovi oli mennyt huonoon kuntoon. Voi olla, ettei siitä saisi enää kunnostamallakaan käyttökelpoista.

Oven lisäksi varastoon ei jäänyt muuta. Varaston oven puolestaan lukitsin, ettei kukaan muu alkaisi täyttää sitä tavaroillaan.

Lähtiessäni vinttivarastosta ihmettelin miten huolettomasti ihmiset olivat tavaroitaan sinne jättäneet. Kaikenlaisia tavaroita oli heitetty varastokoppeihin suojaamattomana. Siellä olivat hatarien rakenteiden raoista tuiskanneen lumen alla matot ja muut tekstiilit. Pahvilaatikot olivat pehmenneet kosteudesta, kalusteista olivat maalit hilseilleet irti.

Jos tavarat koettiin niin arvottomiksi, että ne saattoi jättää suojaamattomana säiden armoille, miksei niistä ollut jo alun alkaen luovuttu? Miksi ne oli vain jätetty menemään pilalle?

Roskalavalle päätyi lopulta varsin vähän tavaraa. Monen vinttikomeron tavarat saivat rauhassa jatkaa pilaantumistaan.

Mikään ei kuitenkaan ole ikuista. Kerran tulee päivä, jolloin jonkun tehtäväksi tulee vinttivaraston tyhjentäminen.

Hiljattain taloyhtiössä oli lippu puolitangossa. Omaiset kävivät tyhjentämässä kuolleen läheisensä asunnon tavaroista. Jotakin kuitenkin unohtui, sillä muutamaa päivää myöhemmin talon pihaan kaartoi suuri muuttoauto.

Parin tunnin ajan kaksi muuttomiestä tyhjensi vinttivarastoa. Kuormaan päätyi muutama todennäköisesti huonon kuntonsa vuoksi käytöstä poistettu ja uudella korvattu kaluste. Vanhoja matkalaukkuja. Kymmeniä muovinyssäköitä, joiden sisältö olisi voinut olla omistajalleenkin arvoitus. Kaikenlaista epämääräistä sälää, jota asukas ei ollut tarvinnut, ja jota tuskin tarvitsisi enää kukaan muukaan.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi varastoa käytetään käyttökelvottomaksi kuluneen tai tarpeettomaksi jääneen tavaran säilytyspaikkana. Jos tavara oli kelvoton asunnossa sisällä ollessaan, niin miten se varastossa paremmaksi muuttuisi?

On mielestäni oikea suunta, ettei kaikkiin uusiin taloyhtiöihin tehdä enää lainkaan varastokoppeja, tai ne on ostettava erikseen. Se on paloturvallisuuden kannalta hyvä asia. Ehkä se myös saa ihmiset miettimään tarkemmin, minkä verran tavaraa on riittävästi.

Pöytätasot ilman epämääräistä sälää –vihdoinkin!

Tiedättehän ne kuvat minimalistisista kodeista, joissa pöytätasot ja muut tasaiset pinnat loistavat tyhjyyttään? Pöydällä voi olla kukkamaljakko tai jokin yksittäinen kaunis esine, mutta ei missään tapauksessa minkäänlaisia kasoja, pinkkoja tai pinoja. Kuvia katsoessani mietin, millaiselta kodeissa ihan oikeassa elämässä näyttää.

Kun kodissa on sopivan vähän tavaraa, riittävästi säilytystilaa ja kaikelle on oma paikkansa, siisteyden ylläpitäminen on helppoa. Tiettyyn rajaan asti. On kuitenkin tavaroita, joille toimivaa omaa paikkaa ei ole helppoa löytää. Minun kodissani tällaisia tavaroita ovat olleet esimerkiksi erilaiset päivittäisessä käytössä olevat laturit ja johdot, ajankohtainen ja jotakin odottava paperiposti, erilaiset muistilistat ja kauppakuitit.

Olen asunut nykyisessä kodissani noin kaksi ja puoli vuotta. Sinä aikana olen onnistunut pitämään ruokapöytäni tyhjänä edellä mainituista tavaroista korkeintaan yhden vuorokauden ajan. Johdoille ja latureille on koko ajan ollut oma paikkansa, mutta sitä on ollut sen verran hankala käyttää, että useimmin käytössä olevat johdot on tullut laskettua käsistä lähinnä olevalle tasolle eli ruokapöydälle. 

Johtojen lisäksi pöydälle on kertynyt tavalla tai toisella ajankohtaisia papereita, joita ei sovi laittaa kaappiin pois näkyvistä, tai ne unohtuvat sinne. Kyse on papereista, jotka ovat kohta roskaa, mutta sitä ennen niissä on tärkeää ajankohtaista tietoa tai jotakin tarkistettavaa. 

Vielä vähän aikaa sitten pöydällä oli jatkuvasti useampi johto sekä sekalaista paperisälää, jotka keräsivät seurakseen helposti kaikkea mahdollista, mitä nyt käsistään voi pöydälle laskea. Jos pöydän ääreen halusi sopia syömään, piti ensin tehdä tilaa. Yksiössä, jossa kaikki on nähtävissä yhdellä vilkaisulla, sekainen ruokapöytä kodin paraatipaikalla riittää tekemään yleisilmeestä epäsiistin. Sain tilanteesta tarpeekseni ja päätin tehdä sille lopun.

Puoliksi sattumalta löysin netistä lokerikon, jonka arvelin toimivan hyvin erilaisten johtojen säilyttämisessä. Olin oikeassa. Kun se oli yhtä kätevä säilömään muita johtojen ja paperisälän seuraksi pöydälle helposti jääviä tavaroita, kuten päiväkirjan, kalenterin, lukulasit, kynän, allergialääkkeet… niin hankin näitä varten vielä toisen.

Paperisälän taltuttamiseen hankin magneetteja. Niiden avulla sain ajankohtaiset paperit näkyville jääkaapin oveen ja tarkistettavat kauppakuitit metallisen kaappini oven sisäpuolelle. Kaikki paperit ovat nyt juuri siellä missä niitä tarvitaan. Muistettavat paperit osuvat hyvin silmään jääkaapin ovesta ja tarkistettavat kuitit ovat paikalla, missä niitä tapaan käydä läpi.

Vihdoinkin, muistaakseni ensimmäistä kertaa koskaan, minulla on heti käytettävissä oleva ruokapöytä! Mitään ei tarvitse tyhjentää pois tieltä, vaan pöydän ääreen voi tulla ruokailemaan tai kirjoittamaan. Mitä luksusta aikaisempaan verrattuna! 

Kodistani tuli näin pienillä muutoksilla toimivampi ja levollisempi. Selkeä ilme pysyy yllä automaattisesti, kun tasoille tai ruokapöydälle ei enää kerry epämääräisiä tavarakeskittymiä. Kaikki tavarat on helppo palauttaa paikoilleen ja tasoilla on aina kaikenlaisten asioiden tekemiseen tarvittavaa laskutilaa.

Olen iloinen tästä varsin pienestä, mutta vaikuttavasta muutoksesta, josta saan nauttia joka päivä. Enää huomio ei kiinnity epäsiisteihin tasoihin, joille pitäisi tehdä jotakin, vaan levolliseen ja kauniiseen kokonaisuuteen. Kotini antaa energiaa ja houkuttelee tekemään itselleni iloa tuottavia asioita.

Miten pienet asiat voivat saada elämän tuntumaan iloisemmalta ja kevyemmältä!

”Rahanarvoiset tavarat, joita kukaan ei halua”

Ylimääräisistä tavaroistaan eroon pyrkivä ihminen harmitteli jossakin päin nettimaailmaa, miten vaikeaa tavarasta on päästä eroon. Hän oli yrittänyt myydä tavaroitaan, mutta kukaan ei ollut niistä kiinnostunut.

Hän mietti mitä tekisi näille ”rahanarvoisille tavaroille, joita kukaan ei halua”. Muistaakseni hänen ratkaisunsa oli jatkaa tavaroiden säilyttämistä.

Tilanne on varmasti monelle tuttu. Omistajalleen tavaralla voi olla monenlaista arvoa, ja tavarasta maksettu hintakin vielä tuoreessa muistissa, mikä vaikuttaa kokemukseen tavaran rahallisesta arvosta. Myyntitilanteessa tavaran rahallinen arvo kuitenkin määräytyy sen mukaan, mitä ostaja haluaa tavarasta maksaa. Jos kukaan ei halua maksaa tavarasta mitään, rahallista arvoa ei ole.

Maailma hukkuu tavaraan. Sitä on kodeissa ylenmäärin, sitä on kaupat, kirpputorit ja kierrätyskeskukset täynnä, ja uutta valmistetaan jatkuvasti. Suurin osa tavarasta on heikkolaatuista ja lyhytikäistä halpatuotantoa, ja usein tuotantoketjussa on poljettu sekä ihmisiä että ympäristöä. Tavaroiden määrä on jo aikoja sitten korvannut laadun.

Tällä hetkellä tarpeettomista, käyttökelpoisista tavaroistaan pääsee vielä eroon ilmaiseksi. Mutta miten kauan? Ellei suunta pian muutu määrän tuottamisesta kohti laadukkaiden, pitkäikäisten ja korjauskelpoisten tavaroiden tuotantoa, voimme nähdä senkin päivän, että tarpeettomista tavaroista eroon päästäkseen joutuu maksamaan.

Tarpeettomien tavaroiden myynti vaatii aikaa ja vaivannäköä, eikä ajankäytöstään yleensä saa kummoistakaan korvausta – jos edes käy niin onnekkaasti, että joku tavaran haluaa ostaa, ja kauppa vielä toteutuu. Ostajien joukkoon mahtuu ”näyteikkunashoppailijoita”, jotka häviävät kuin savuna ilmaan, kun ostolupaukset pitäisi lunastaa. Osalla ostajista taas on omalaatuinen käsitys siitä, miten tavaran hinnasta reilusti sovitaan.

Mitä tarpeettomampi tavara on ollut, mitä vähemmän käyttöarvoa se on tarjonnut, sitä kalliimmaksi sen omistaminen on tullut. Tavarasta ei aiheudu kuluja vain ostohetkellä, vaan niitä riittää ostopäivästä luopumispäivään asti. Tavaroiden vaatima tila kodissa, kalusteet niiden säilyttämiseen, tavaroista huolehtiminen, niiden vakuuttaminen ja muuttaminen paikasta toiseen – mikään näistä ei ole ilmaista.

Käyttötavaroita hankkiessa edullisimmaksi tulee tuote, joka on aidosti tarpeellinen, säännöllisessä käytössä, käyttötarkoitukseensa juuri sopiva, pitkäikäinen, tavaran luonteen huomioiden korjattavissa, ja kenties vielä käyttöikänsä lopussa jatkokäytettävissä muuhun tarkoitukseen. Nämä odotukset täyttävä tuote on myös ympäristön kannalta hyvä hankinta.

Kun tavarat joka tapauksessa vaativat rahaa, aikaa ja vaivannäköä, näille parhaan vastineen saa panostamalla harkintaan ennen ostopäätöksen tekemistä. Tarpeettoman tavaran hankkimatta jättäminen on huomattavasti helpompaa kuin sen kanssa eläminen ja siitä eroon pääseminen.

Romuhuone

Minua on ihmetyttänyt ilmiö nimeltä romuhuone.

Kyse on siis kodissa olevasta huoneesta, jonka alkuperäinen tarkoitus on ollut toimia esimerkiksi työ- tai vierashuoneena. Ehkä se on aikoinaan palvellut nyt jo kotoa muuttaneen lapsen huoneena. Tai sitten sillä ei ole erityistä tarkoitusta koskaan ollutkaan. Ehkä huoneen suunnittelu ja kalustaminen on jäänyt kokonaan puolitiehen, eikä sitä ole koskaan oikeastaan otettu aktiiviseen käyttöön.

Jossain vaiheessa huoneeseen on alkanut kerääntyä tavaraa. Pikkuhiljaa siitä on muodostunut paikka tavaroille, jotka ovat ehkä menossa jonnekin tai tulossa jostakin, tai joiden suhteen pitäisi tehdä jonkinlainen päätös. Annetaanko pois vai kuuluisiko jo roskiin? Pitäisikö korjata? Jos joku kuitenkin tarvitsisi?

Kun huoneeseen on viety ne muutamat jotakin odottavat tavarat, pussit tai laatikot, suunta on selvä. Huone alkaa kerätä tavaraa kuin magneetti, ja siitä tulee kaiken epämääräisen varasto, jonka sisällöstä kukaan ei jonkin ajan kuluttua ole enää selvillä.

Romuhuone syntyy tekemättömistä päätöksistä. Kun päätöksiä ei tehdä silloin kun niiden aika on, vaan päätöksentekoa lykätään ajatellen, että se onnistuisi paremmin joskus myöhemmin. Miten todennäköistä on, että tällainen parempi aika tosiaan tulee? Sitä odotellessa tilanne voi yllättävän pian päästä niin pahaksi, että huoneen ovelta kurkkaaminen aiheuttaa puristusta rinnassa ja tarpeen sulkea ovi pysyvästi.

Harva varmaankaan kaipaa kotiinsa romuhuonetta. Jos haluaa välttyä sellaisen saamiselta, kannattaa alkaa toimia heti kun huomaa, että tavaramäärä ja epäjärjestys huoneessa alkaa kasvaa. Kun huone jo muistuttaa varastoa, sen selvittäminen vaatii paljon enemmän sinnikkyyttä ja aikaa.

Mitä jos romuhuone on jo päässyt syntymään ja siitä haluaa päästä eroon?

Asuminen on kallista. Sen sijaan että arvokkaita neliöitä käyttäisi todennäköisesti tarpeettoman tavaran säilyttämiseen, sitä voisi käyttää johonkin hyödylliseen, iloa tuottavaan tai jopa ylelliseen. Mitä se voisi olla?

Innostavin ja motivoivin tapa romuhuoneen raivauksen käynnistämiseksi voisi olla miettiä ennakkoluulottomasti niitä monia käyttömahdollisuuksia, mitä huoneella voisi olla.

Voisiko huonetta käyttää hyödyksi jonkin jatkuvasti arjessa vastaan tulevan ongelman ratkaisemiseksi? Tarvitaanko selkeää säilytystilaa, jossa kaikille tavaroille on oma paikkansa? Pyörivätkö lukuisat harrastusvälineet jatkuvasti jaloissa, koska niille ei ole paikkaa? Tarvitaanko kunnollinen vierashuone, joka on aina valmiina vastaanottamaan tärkeitä ihmisiä? Rauhallinen huone johon vetäytyä hiljaisuuteen, kuuntelemaan musiikkia, meditoimaan, joogaamaan, venyttelemään tai vain lepäämään? Harrastehuone, jonne ompelutarvikkeet, rakenteilla olevan pienoismallin tai 10 000 palan palapelin voi rauhassa jättää odottamaan seuraavaa kertaa?

Kun on tiedossa, mihin huonetta halutaan käyttää, itse raivaustyö alkaa innostaa ihan eri tavalla. Tavaroita lajitellessa kannattaa pitää mielessä, että ongelma syntyi alunperin päättämättömyydestä. Kategoria ehkä/en tiedä/mietin myöhemmin kannattaa siis unohtaa, koska päätösten lykkäämistä on tehty jo riittämiin. Päätösten aika on nyt.

On myös olemassa se vaihtoehto, että koti on yksinkertaisesti liian suuri. Mitä enemmän tilaa on käytettävissä, sitä vähemmän tavaroita hankkiessa välttämättä tulee mietittyä tavaran sijoittamista kotona. Tavaroita, myös pian tarpeettomiksi jääviä, voi kertyä helpommin.

Pienempi koti ratkaisee monta ongelmaa. Pienemmässä tilassa ei pääse syntymään niin suurta kaaosta. Kun ei ole ylimääräistä tilaa, hankintoja joutuu miettimään tarkemmin. Rahaa säästyy käytettäväksi tavaran sijaan vaikka kokemuksiin, harrastuksiin ja uuden oppimiseen.

Tavaramäärän rajoittamisesta

On erilaisia keinoja, joilla kotiin kertyvää tavaramäärää voi rajoittaa.

Moni laittaa tarpeetonta tavaraa kiertoon säännöllisesti esimerkiksi pitämällä kirpputoripöytää tai antamalla käytöstä poistuneita tavaroita ja vaatteita hyväntekeväisyyteen. Osa suitsii tavaroiden kertymistä yksi sisään, yksi ulos -säännön avulla.

Yksi hyvin käyttökelpoinen tapa tavaramäärän rajoittamiseksi on päättää, minkä verran tilaa kodistaan haluaa erilaisille tavaroille antaa. Tilasta on usein puutetta, olipa koti minkä kokoinen tahansa. Sen vuoksi on hyödyllistä kiinnittää huomiota käytettävissä olevaan tilaan ja miettiä, minkä verran ja minkälaisella tavaralla sitä haluaa täyttää.

Kodissani on joitakin tavaramäärää rajoittavia ratkaisuja, vaikkei tavaran kertyminen minulle enää ongelma olekaan.

Olennaisinta on, että kaikille tavaroille on oma paikkansa, josta en salli niiden levitä muualle asuntoon.

Vaatteiden, kenkien, asusteiden, laukkujen ja kodintekstiilien on sovittava mukavan väljästi vaatehuoneeseen niille varatuille paikoille. Ripustettaville vaatteille on vain vähän tilaa, mutta se riittää, koska vaateripustimia on vain sen verran, kuin vaatetangolle täytenä riittävällä väljyydellä sopii.

Vaatehuoneessa on paikkansa myös silityslaudalle ja -raudalle, pyykkitelineelle, likapyykille, puolipitoisille vaatteille, porrasjakkaralle ja ompelukoneelle. Lisäksi vaatehuoneen hyllyllä on pieni laatikko, joka kokoaa yhteen tavaroita, kuten aurinkolasit, laastareita, nenäliinoja ja kolikoita, joita saattaa kaivata mukaansa vielä viime hetkellä ennen ulos astumista.

Sekä vaatehuoneen hyllyillä että lattialla on tyhjää tilaa. Se helpottaa vaatteiden ja tavaroiden hakemista ja paikoilleen palauttamista. Tyhjää tilaa voi myös käyttää sellaisten tavaroiden säilyttämiseen, jotka tarvitsevat vain väliaikaisen säilytyspaikan. Juuri nyt vaatehuoneen lattialla on remontin jatkumista odottavia tarvikkeita ja maaleja, ja hyllyllä pois annettavia, sopimattomia vaatteita.

Sama ajatusmalli jatkuu myös muualla asunnossa. Keittokomerossa on oma tilansa astioille, ruoan valmistuksessa tarvittaville välineille, maljakoille, kynttilöille ja kynttilänjaloille, ns. lääkekaapin tavaroille, astiapyyhkeille, ruokatarvikkeille, siivousvälineille, tiskivadeille, wc-paperipaalille ja työkaluille. Myös erilaisille jätteille ja kierrätettäville materiaaleille (sekajäte, biojäte, paperi, kartonki, metalli, lasi, muovi) on omat astiansa tai tilansa.

Kiinteiden säilytystilojen lisäksi minulla on kaksi matalaa kaappia, joissa säilytän tavaroita, jotka eivät kuulu keittokomeroon, vaatehuoneeseen tai kylpyhuoneeseen. Kaapissa on omat laatikkonsa käsityötarvikkeille, erilaisille sähkötarvikkeille (laturit, johdot yms.) ja ns. toimistotarvikkeille. Oma paikkansa on myös kirjoilleni, kirjaston kirjoille, kirjastolle lahjoitettaville kirjoille ja säilytettäville asiapapereille.

Tiivistettynä: olen päättänyt, missä tiloissa säilytän mitäkin tavaroita. Jokaiselle tavaralajille on varattu oma paikkansa vaatehuoneen tai kaapin hyllyllä, oma sopivan kokoinen laatikkonsa tai tietty määrä vaateripustimia. Joka ainoalle tavaralle on oma paikkansa.

Olen myös päättänyt, että polkupyörää lukuun ottamatta kaikkien tavaroideni on sovittava sisälle asuntoon. Asunnolle kuuluu vinttivarasto, mutta sen säilytysolosuhteet ovat niin huonot, että en aio säilyttää siellä mitään. Onneksi siihen ei olisi tarvettakaan.

Arvostan huomattavasti enemmän tilaa kuin tavaraa. Pidän huolen siitä, että kaikkien tavaroiden ympärillä on riittävä väljyys, jotta tavarat ovat helposti saatavilla – tavarani ovat käyttöä, eivät varastointia varten.

Kun tavaroille on määritelty oma tilansa, jonka se saa kotoa viedä, on helppoa huomata, jos jokin tavaralaji tuntuu lisääntyvän kuin huomaamatta.

Tilanteeseen voi olla erilaisia syitä. Tavaroiden tarve ja käyttö on voinut muuttua elämäntilanteen muuttuessa, jolloin niiden vaatima tila on jäänyt liian pieneksi. Tila on myös voitu jo alun alkaen valita turhan optimistisesti, eikä se todellisuudessa riitäkään tarvittavan tavaramäärän säilyttämiseen.

Tai sitten tavaraa tulee otettua vastaan tai hankittua ihan itse enemmän kuin on tullut tiedostaneeksikaan. Se ei olisi vallan tavatonta.

Ohjelmavinkkejä: Introvertit, luonto ja tavaroiden vähentäminen

Ajatuksia herättävien asiaohjelmien seuraaminen on yksi lempiajanvietteitäni. Näin alkutalvesta kuuntelen radiota tai television keskusteluohjelmia usein neuloessani, nauttien villalangan pehmeyden ja mielenkiintoisen ohjelman yhdessä luomasta kotoisasta tunnelmasta.

Tällä kertaa tarjoan ohjelmavinkkejä introverteista, arktisesta luonnosta, luonnon vaikutuksista ihmisen hyvinvointiin ja mielenterveyteen sekä tavaroiden vähentämisestä.

Inhimillinen tekijä: Introvertin maailma

Miksi pitäisi aina olla yltiösosiaalinen? Inhimillisessä tekijässä keskustellaan introverteista, ujoudesta, sosiaalisuudesta eli seurallisuudesta, sosiaalisista taidoista, masennuksesta ja persoonallisuussyrjinnästä. Introverttius ja ujous eivät ole sama asia, seurallinen ei välttämättä ole sosiaalisesti taitava, ja sosiaalisuus voi sujuvan seurustelun ja aina äänessä olemisen lisäksi olla myös kuuntelemista, läheisyyttä ja sosiaalisessa mediassa seurustelemista.

Keskustelijoina ovat kirjailija Pauliina Vanhatalo, näyttelijä Martti Suosalo ja erityisesti temperamenttitutkimuksestaan tunnettu professori Liisa Keltikangas-Järvinen.

Inhimillinen tekijä: Miten luonto pelastaa?

Ympäristöllä on monenlaisia vaikutuksia ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin. Luonnon monimuotoisuus suojaa terveyttä, lyhytkin kävely puistossa tai metsäpolulla auttaa laskemaan verenpainetta ja sitä kautta stressitasoa, joistakin leikkauksista toipuminen nopeutuu, kun ikkunasta näkyy kaistale vihreää luontoa. Luontoelämykset ovat auttaneet mielenterveyskuntoutujia jaksamaan paremmin arjen haltuunottamisessa ja vahvistaneet minäkuvaa.

Ympäristö ei ole mielenterveyden kannalta yhdentekevä asia, ja mielipaikkojen katoaminen esimerkiksi avohakkuiden vuoksi voi olla suuri kriisi. Entä jos suomalaisten kansantauti, masennus, olisikin yhteydessä katkenneeseen luontosuhteeseen ja mielipaikkojen häviämiseen?

Keskustelijoina ovat Kaarina Davis, joka paloi loppuun ja löysi yksinkertaisen elämän, teologi Pauliina Kainulainen, joka suree avohakattuja mieliä, sekä ympäristöpsykologian professori Kalevi Korpela, joka antaisi luontoa lääkkeeksi. He ovat sitä mieltä, että meidän tulisi ryhtyä vaatimaan parempaa ympäristöä ja enemmän viheralueita kaupunkeihin.

Katoava Pohjola

Katoava Pohjola on hieman erilainen luonto-ohjelma, joka on vahvasti kiinni tässä ajassa. Juuri tällaista olen kaivannut! Sarjassa käsitellään arktista luontoa ja ihmisten kykyä elää rinnakkain luonnon kanssa, sekä ristiriitoja luonnonsuojelun ja elinkeinonharjoittamisen välillä.

Toimittaja ja luontokuvaaja Kimmo Ohtonen luotsaa ohjelmaa hyvällä otteella, etsien ymmärrystä asioihin liittyvistä monista näkökulmista. Hän myös pohtii oman luontomatkailunsa aiheuttamaa hiilijalanjälkeä, sen oikeutusta ja luontomatkailun vaikutuksia herkkiin arktisiin luontokohteisiin ja niiden eläimiin.

Sari Valto: Tavara pois ja onni tilalle?

Tässä ohjelma heille, joita keskustelu KonMari-metodista ei vielä väsytä. Suomen KonMari-ryhmää Facebookissa vetävä Mira Ahjoniemi ja kirjan Loistava järjestys kirjoittaja, sekä tutkija ja ammattijärjestäjä Ilana Aalto keskustelevat KonMari-metodista, tavaran vähentämisestä ja onnellisuudesta.

KonMari sai Mira Ahjoniemen miettimään, kuka hän on ja mitä hän elämältään haluaa. Samalla elämänasenne muuttui iloisemmaksi. Ilana Aalto uskoo KonMari-metodin suosion kertovan muuttuneesta ilmapiiristä: kulutusyhteiskunnasta ollaan siirtymässä yhä tietoisemman kuluttamisen kulttuuriin.

Mukavia katselu- ja kuunteluhetkiä!

Tottumista

Muuttaessani kaksiosta yksiöön mietin, miten tottuisin pienempään tilaan. Saisinko kaiken tarvitsemani sopimaan ilman että tila tuntuisi ahtaalta? Asuin yksiössä viimeksi yli 20 vuotta sitten, eikä siltä ajalta ollut erityisen tarkkoja muistikuvia.

Olennaisin muutos yksiöön muuttaessa oli, että sänky ei olisi enää erillisessä huoneessa. Olin tottunut jo vuosikausia nukkumaan viileässä makuuhuoneessa, nyt piti löytää sopiva lämpötila, jossa voisi sekä nukkua että oleskella. Lisäksi piti totutella nukkumaan pienen ja suojaisan makuuhuoneen sijaan suuremmassa tilassa.

Ensimmäisen yön valvoin kuunnellen jääkaapin hurinaa ja muita vieraan ympäristön ääniä. Kuumuuskin vaivasi. Toisena yönä nukuin jo hyvin, ja siitä eteenpäin vielä paremmin. Olin kärsinyt univaikeuksista niin pitkään kuin saatoin muistaa, ja nyt yksin nukkuessani ymmärsin, että osasyy niihin oli ollut nukkuminen toisen vieressä.

Korvausilmaventtiilistä tuleva huiku piti huolen siitä, että lämpötilaa ei huvittaisi laskea kovin paljon alle 21 asteen. Sitäkin piti miettiä, että jos minä tarkenisinkin viileämmässä, luonani kylässä käyvät voisivat tuntea tulleensa jääkaappiin. Olin jo pitkään kaivannut villaista vilttiä, mutta en halunnut sellaista kissatalouteen hankkia. Kissat jäivät tuttuun ympäristöönsä entiseen kotiini, ja nyt viltille tuli myös todellinen tarve, joten laitoin sen hankintalistalle. Voisin viilentää huoneen sopivaksi nukkumiseen, ja kääriytyä – ja kääriä vieraanikin – lämpimään vilttiin.

Toinen muutos edelliseen kotiini verrattuna on se, että keittiön sijaan minulla on nyt (oveton) keittokomero. Kaappitilaa on enemmän kuin tarpeeksi, mutta työskentelytilaa vain vähän. Ruokapöytä tarjoaa sitä tarvittaessa lisää. Vedenkeittimelle ei ole luontevaa paikkaa, joten en aio sellaista hankkia, vaan keitän veden kattilassa keraamisella liedellä. Jääkaappi pienen pakastelokeron kera on käyttööni juuri sopiva, tähän asti kylmälaitteet ovatkin olleet todelliseen käyttöön nähden liian suuria.

Asuin ilman tiskikonetta viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, joten olen hieman yllättynyt, miten nopeasti totuin tiskaamaan käsin. Muistan inhonneeni tiskaamista, mutta nyt pidän siitä. Tiskaaminen rentouttaa ja tyhjentää pään ajatuksista. Se myös sujuu paljon nopeammin kuin muistinkaan.

Ilokseni olen huomannut ilmanvaihdon toimivan loistavasti. Ruoanhaju ei juurikaan leviä huoneen puolelle vaan poistuu suoraan ilmanvaihtokanavaan. Mitä luksusta! Edellisen kotini ilmanvaihto tuntui toimivan ihan omalla logiikallaan, työntäen kaikki hajut olohuoneeseen, vaikka keittiön ovi oli kiinni.

Eniten tottumista vaatii asuminen yksin. Vaatehuoneeseen mennessäni mietin, livahtiko liukasliikkeinen kissaneiti mukana, vaikka se jäi edelliseen kotiini. Vaikeinta on, kun ei voi enää lennossa kommentoida lukemaansa ja näkemäänsä, tai kertoa toiselle ajatuksistaan. Olen ymmärtänyt olevani kova puhumaan, nyt kun kukaan ei ole kuuntelemassa.

Täytän seuraavaksi 40 vuotta. Olen asunut hyvin vähän yksin, vain lyhyitä aikoja parisuhteiden välillä. Olen tottunut viettämään paljon aikaa yksin, mutta yksin asuminen on aivan eri asia. Yhdessä asuessa tietää aina, että toinen tulee ennemmin tai myöhemmin kotiin, ja yksinolo loppuu. Yksin asuessa tilanne on toinen. Seuraa on erikseen järjestettävä, tai muuten sitä ei ole.

On eräs asia, joka kantaa minua elämässä eteenpäin: uteliaisuus. Olen kiinnostunut näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä tämä elämänvaihe tuo tullessaan? Mitä voin tästä oppia? Miten maailma aukeaa tästä näkökulmasta käsin?

Juuri nyt maailma näyttää kauniilta. Ulkona on sopiva pakkanen, aurinko paistaa ja lumi kimmeltää. Pieni kotini on täyttynyt valosta.

Ennen pärjättiin vähemmällä, miksi me tarvitsisimme enemmän?

Elämää yksinkertaistaessani ja tavaramäärää vähentäessäni suhteutan usein ratkaisujani menneeseen aikaan. Varsinkin kun kyse on asiasta, asenteesta tai tavarasta, joka oletetaan jokaiselta löytyvän, katson ajassa taaksepäin.

Millaista elämä oli 1990-luvulla? 1980-luvulla? 1970-luvulla?
Millaista elämä oli silloin, kun mummuni oli saman ikäinen kuin minä nyt?

Elin lapsuuteni 1980-luvulla. Kun kulutusjuhlat alkoivat, perheeni ei lähtenyt mukaan. Elämä oli materiaalisesti huomattavasti yksinkertaisempaa kuin tänä päivänä. Minun nähdäkseni meillä oli kaikkea mitä tarvitsimme, en koe jääneeni mistään paitsi.

Ajassa taaksepäin katsominen tarjoaa suhteellisuudentajua.

Miten perustelen itselleni, että tarvitsen enemmän kuin ihmiset esimerkiksi 50 vuotta sitten?

Maailma on muuttunut, tietenkin. Mutta minkä verran tarpeemme ovat todellisuudessa muuttuneet?

Tuskin paljoakaan. Sen sijaan markkinointi on muuttunut. Epävarmuutta ja pelkoa herättämällä sekä erilaisia mielikuvia luomalla meille myydään mitä erilaisimpia tuotteita tai palveluita, joita emme todellisuudessa tarvitse.

Omistamamme tavarat ovat jo kauan aikaa sitten ylittäneet todellisen tarpeen rajan. Lähes jokaisella meistä on enemmän kuin tarvitsemme. Ja se näkyy kodeissa ahtautena.

Huvittelen katselemalla netistä myytäviä asuntoja. Keskityn etenkin pieniin, ennen vuotta 1960 rakennettuihin asuntoihin. Suosikkejani ovat alle 40 neliöiset kaksiot. Tähän mennessä pienin näkemäni on ollut noin 32 neliötä.

Olisi mielenkiintoista nähdä asunnot siinä asussa, missä ne ovat olleet ensimmäisten asukkaiden niissä asuessa. Millaisia kalusteita ja tavaroita, ja minkä verran, heillä on ollut? Uskoisin, että heillä on tuntunut tila riittävän paremmin kuin nykyisillä asukkailla.

Asun vuonna 1957 rakennetussa talossa. Kun säilytystilat tuntuvat ahtailta (nykyään onneksi harvemmin), mietin tässä ensimmäiseksi asuneita ihmisiä. Meillä on käytössämme samat keittiön kaapit kuin heillä silloin. (Olemme tehneet pieniä muutoksia, säilytystilan määrä on jotakuinkin sama.) Heillä oli saman verran kaappitilaa makuuhuoneessa, sama vaatehuone. Erillisiä säilytyskalusteita keittiöön tai makuuhuoneeseen ei mahdu, eikä ole mahtunut myöskään silloin.

Oliko heillä näin paljon kaikkea? Mitä meillä on enemmän? Miksi ihmeessä me muka tarvitsisimme enemmän? Eikö meidän pitäisi sopia tähän asuntoon aivan yhtä hyvin kuin heidänkin?

Kaipaan elämääni vain sen verran tavaraa kuin tarvitsen. Miksi säilyttäisin tavaroita, joita en tarvitse? Miksi pitäisin huolta yhtään suuremmasta määrästä tavaraa, kuin todella on tarpeellista omistaa?

Nykyinen kulutuskulttuuri sumentaa helposti käsityksen siitä, mikä on todella tarpeellista. Ajassa ja asumistavoissa taaksepäin katsominen auttaa löytämään realismia sen suhteen, minkä verran tavaraa todella tarvitsemme.

Uskalla luopua turhista tavaroista, kun ne vielä ovat kunnossa

Tavaroista luopuminen ei ole aina helppoa. Saatamme säilyttää tarpeetonta tavaraa, koska emme tiedä minne muuallekaan sen laittaisimme. Tai ehkä säilytämme sitä, koska se on vielä käyttökelpoista – miksi luopua hyvästä tavarasta?

Tai ehkä tavarasta luopumisen esteeksi tulee sitä kohtaan kokemamme tunnearvo. Voimme kokea tavaran tarpeettomaksi säilyttää, mutta siitä luopuminen tuntuu tunnearvon vuoksi liian vaikealta.

Tavaroiden säilyttämisessä ei ole mitään pahaa, tietenkään. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että tavarat ovat parhaimmillaan, kun niitä käytetään. Käyttämättömänä säilyttäminen ei useinkaan ole tavaralle hyväksi.

Ei myöskään ole yhdentekevää, miten ja millaisessa tilassa tavaroita säilytetään. Kaikki säilytystilat eivät sovellu tavaran pitkäaikaiseen säilytykseen.

Vanhoissa kerrostaloissa varastot ovat usein vintillä. Niin myös meillä. Tilasta saattaa olla suora yhteys ulos, mikä voi tarkoittaa kaikkea mahdollista pölystä hyönteisiin, jopa lintuihin. Lämpötilan ja kosteuden vaihtelut ovat suuria. Kesällä koko päivän talon kattoon porottava aurinko nostaa lämpötilan vintillä sietämättömän korkeaksi, syksyllä on kosteaa, talvella lämpötila laskee pakkasen puolelle. Ja kun ilmanlaatu on mitä on, tavaroihin tarttuu tunkkainen vintin haju.

Säilytämme vintillä pitkäaikaisesti pääasiassa urheiluvälineitä ja remonttitarvikkeita. Suojaamme kaiken huolellisesti. Näitä tavaroita vaihtelevat olosuhteet eivät haittaa. Muutamille muille tavaroille olosuhteet olivat liikaa.

Kumppanillani oli muistoiksi luokiteltavia tavaroita, tarkemmin sanottuna tekstiilejä, joilla oli tunnearvoa. Niitä ei tarvittu, käyttöä ei ollut, mutta luopuminen olisi tehnyt liian kipeää. Tavarat olivat vintillä poissa silmistä, poissa mielestä.

Olin vuosien mittaan vintillä käydessämme ottanut puheeksi, etten tiedä miten nuo tavarat sellaisissa olosuhteissa säilyisivät. Pelkäsin niiden menevän pilalle. Kysyin haluaako hän siitä huolimatta edelleen säilyttää niitä. Hän ei halunnut ajatella asiaa.

Keväällä vintin tavaroita läpikäydessäni selvitin samalla muistotavaroiden kunnon. Oli käynyt kuten pelkäsin, kosteusvaihtelut olivat tehneet tehtävänsä. Tekstiilit olivat pilalla eikä niitä kannattanut enää säästää.

Tavaroiden lisäksi myös rakennukset kaipaavat käyttöä pysyäkseen kunnossa. Talviasuttava, mutta vain kesäkäytössä oleva, talveksi kylmilleen jätettävä mökki ei ole pidemmän päälle hyvä paikka säilyttää tavaroita. Tämä osoittautui todellisuudeksi, kun tekstiilejä tuulettaessa selvisi, että sohvan vuodevaatelaatikko oli homehtunut. Lähteä saivat sekä tekstiilit että laatikko.

Joskus tavaroiden pilaantuminen tuo tullessaan huojennuksen. Enää ei tarvitse miettiä, minne tavarat laittaisi tai raaskisiko niistä luopua, olosuhteet ovat tehneet päätöksen tavaran omistajan puolesta. Enää ei ole muita vaihtoehtoja kuin roskalaatikko.

Tarpeettoman tavaran säilyttämistä vinteillä, ulkorakennuksissa, varastoissa, mökeillä, kaapeissa, missä milloinkin, pidetään usein säästäväisyytenä. Mielestäni kyse on päinvastoin silkasta tuhlauksesta.

Maailma on täynnä käyttökelpoista tavaraa. Samalla luonnonvaroja ja muita resursseja käytetään uuden tavaran valmistamiseen. Koko sen ajan, kun säilytämme itsellemme tarpeettomia tavaroita nurkissamme, joku toinen olisi voinut käyttää niitä hyödyksi.

Olisi tärkeää saada tavara kiertoon silloin kun se on vielä käyttökelpoista, eikä säilöä sitä kunnes aika on ajanut siitä ohi tai se on pilaantunut käyttökelvottomaksi.

Kunnossa pysyäkseen tavarat vaativat huolenpitoa. Myös silloin, kun ne ovat poissa käytöstä. Vain harvat tavarat säilyvät itsekseen. Ja vaikka tavarat ovat poissa käytöstä, uudetkin, aika ei silti pysähdy. Materiaalit muuttuvat ja vanhenevat.

Itselleen kannattaa silloin tällöin esittää muutama kysymys:

Näistä kaikista tavaroista olen vastuussa. Haluanko käyttää aikaani ja energiaani niistä kaikista huolehtimiseen?

Pysyvätkö tavarani kunnossa tällä tavalla säilytettyinä?

Jos tavarat voivat mennä pilalle ja vanhentua käyttökelvottomiksi, ennen kuin niitä mahdollisesti saattaisin tarvita, voisinko luopua niistä?

Tarpeettomista tavaroista kannattaa uskaltaa luopua ajoissa, eikä vasta sitten kun ne kelpaavat enää roskikseen.

Piilominimalisti

Ajan kuluessa olen huomannut, että kumppaninihan on piilominimalisti! Suhteessamme tavaraan on paljon yhteistä.

Tavaran määrän voi pitää vähäisenä kahdella tavalla: omistamisen alkupäästä tai sen loppupäästä.

Kumppanini on aina ollut hyvä vähentämään tavaran kertymistä omistamisen alkupäästä. Sen kun osaa, niin valtavia tavaramääriä on vaikea kerryttää. Hän ei erityisesti pidä ostamisesta. (Miten monta kertaa olenkaan ollut hänen kanssaan etsimässä jotakin viime tipassa!) Hänellä on tapana hankkia tavaroita tarpeeseen, ei huvin vuoksi. Hän välttää turhan ostamista.

Minimalismin voi ymmärtää monella tavalla, mutta minun käsitykseni mukaan siihen kuuluu pyrkimys käyttää tavarat loppuun. Tavaraa ei siis korvata uudella vain siksi, että nyt vain sattuu huvittamaan.

Kumppanini on ihailtavan harkitseva ostoksissaan. Hän tietää kun oikea tulee kohdalle, hankkii sen, ja käyttää sitä niin pitkään kuin se suinkin asiansa ajaa. Vaatehuollosta vastaavana olen välillä joutunut vihjaisemaan, kun vaatteet eivät ole enää olleet työkäyttöön sopivassa kunnossa.

Erilaiset arkiset tilanteet paljastavat kumppanini piilossa luuraavan minimalistisen luonteen.

Huomasin jokin aika sitten, että hän käyttää vaatteistaan vain pientä osaa. Hän tulee toimeen hyvin vähällä. Samat vaatteet kiertävät käytöstä pyykkiin, puhtaana kaappiin ja saman tien takaisin käyttöön. Kerroin huomiostani, vihjaten pilke silmäkulmassa hänen minimalistisista taipumuksistaan.

Kumppanini omistaa enemmän tavaraa kuin todellisuudessa käyttää, ymmärtämättä sitä itse. Hän käyttää jatkuvasti tiettyjä, hyviksi havaitsemiaan luottotavaroita, jotka muodostavat vain pienen osan koko valikoimasta. Hassua asiassa ovat toistuvat valintaprosessit, jotka päättyvät aina samoin. Osaisin jo ennen miettimistä kertoa, mitä hän tulee valitsemaan.

Kerroin mitä olin huomannut. Ja lisäsin, että laajan valikoiman säilyttäminen näyttää vain hankaloittavan hänen elämäänsä, kun valinta kohdistuu kuitenkin kerta toisensa jälkeen samoihin harvoihin tavaroihin. Hän pääsisi eroon koko tarpeettomasta valintaprosessista, kun vähentäisi valikoimastaan osat, jotka eivät kuitenkaan tule valituiksi.

Mikä ihmisen, joka ei turhia ostele, johtaa moiseen valinnanvaran harhaan?

Tässä tapauksessa kyse on siitä, ettei tavara vähene omistamisen loppupäästä yhtä hyvin kuin alkupäästä. Tavaraa kerääntyy hiljalleen, kun uutta ostaessa ei luovu siitä, jonka tilalle lähti hankkimaan uutta. Kun kaappiin katsoo, näyttää siltä, että valinnanvaraa olisi paljonkin, mutta todellisuudessa osa tavarasta ei enää täytä kriteereitä päästäkseen käyttöön.

Teen näitä huomioita kaikella rakkaudella, ja kerron niistä hänelle lempeään sävyyn. Vielä jokin aika sitten pelin henkeen kuului, että hän väitti minun olevan väärässä. (Tiedättehän ihmistyypin, joka näyttää ulospäin olevansa oikeassa vielä hyvän aikaa senkin jälkeen, kun jo tietää olevansa väärässä?) Ajan myötä hän on myöntänyt, etteivät ajatukseni niin hassuja olekaan.

Oikeastaan minun oli tarkoitus kirjoittaa tämä teksti jo pidemmän aikaa sitten. Ehkä ihan hyvä, että oli kaikenlaista muuta kirjoitettavaa, sillä nyt tiedän, miten tilanne eteni.

Piilominimalisti on kuoriutunut yhä enemmän ulos piilostaan. Mutta siitä myöhemmin lisää.