Kunnon ihminen ja ihanteellinen elämä

Varmasti jokainen meistä tunnistaa otsikon sanaparit ja on tullut tavalla tai toisella tutuksi niihin liittyvien odotusten kanssa – joita ei nykypäivänä olekaan aivan vähän.

Olen käynyt ystäväni kanssa keskusteluja tästä monitahoisesta aiheesta. Keskustelut ovat herättäneet muun muassa seuraavanlaisia kysymyksiä:

Miksi monelta taholta luodaan odotuksia uralla etenemisestä?
Mitä jos ei ole pienintäkään kiinnostusta edetä?
Mitä jos haluaa olla ”vain” keskinkertainen?
Mitä jos ei omaa vähääkään kilpailuhenkisyyttä?
Mitä jos ei ole kiinnostusta kiipiä millään elämän osa-alueella kohti erinomaisuutta?
Miksi jo harrastuksiltakin odotetaan tavoitteellisuutta?
Miksi kiireettömyys on joillekin yhtä kuin riittämättömyys?
Miksi kaikessa pitäisi kehittyä?

Niin, jos kaikki on hyvin tässä ja nyt, elämä tuntuu mukavalta ja onnelliselta, miksi pitäisi pyrkiä saavuttamaan vielä enemmän? Jotta ympärillä olevat ihmiset saisivat säilyttää mielenrauhansa kiiruhtaessaan eteenpäin kukin omassa oravanpyörässään? Ettei heidän tarvitsisi miettiä onko tässä kaikessa sittenkään järkeä, ja onko kohti ihanteellista elämää pyrkimisen hinta kuitenkin liian kova?

Omaan elämäänsä tyytyväinen voi saada muilta ihmisiltä osakseen ihmettelyä, höystettynä enemmän tai vähemmän suorilla ilmauksilla valintojensa riittämättömyydestä. Monelle näyttää vieraalta ajatukselta, että voisi elää myös rennommin, tehdä ihan tavallisia asioita – ja olla kehittämättä itseään jokaisella elämän osa-alueella lähes kaiken valveillaoloaikansa.

Kuuntelin jokin aika sitten Yle Areenasta Sari Valton nimeä kantavaa radio-ohjelmaa, jonka aiheena oli perfektionismi ja ylisuorittaminen. Vieraana lähetyksessä olivat uupumuksen kokenut Katri Syvärinen ja kasvatustieteilijä ja filosofi Juha T. Hakala.

Ohjelmassa Juha T. Hakala kertoo työterveyslääkäristä, jonka asiakkaista yhä suurempi osa on äärirajoilla, eikä tälle välttämättä löydy syytä työstä. Millainen yhteiskunta synnyttää tällaista käyttäytymistä, oli lääkäri miettinyt. Hyvä kysymys.

Teoksessaan Kohtuuden kirja – näkökulmia ääriyhteiskuntaan Juha T. Hakala toteaa, että kuva ihanteellisesta elämästä on kapeutunut. Olen tehnyt saman huomion. Kokeillaanpa yhtä juttua, jonka herättämiä ajatuksia voitte kertoa kommenteissa.

Mitä mieleenne tulee sanoista…

ihanteellinen ura
ihanteellinen vapaa-aika
ihanteellinen harrastus
ihanteellinen loma
ihanteellinen ruokavalio
ihanteellinen vartalo
ihanteellinen liikunta
ihanteellinen vanhempi
ihanteellinen lapsi/lapsuus
ihanteellinen parisuhde
ihanteellinen koti
ihanteellinen sisustus

ihanteellinen elämä?

Käsityksiä ihanteellisesta elämästä luovat ja ylläpitävät erilaiset mediat, nykyään myös sosiaalisen median vaikutus on suuri. Mitä enemmän samaa viestiä toistetaan sitä hämärämmäksi raja normaalin ja ihanteellisen välillä ihmisten käsityksissä muuttuu.

Taannoin käytiin keskustelua siitä, että kaikilla lapsilla ei ole varaa harrastaa. Uutisotsikot loivat lohdutonta kuvaa tilanteesta. Kun juttuja alkoi lukea, niissä toistuvasti esimerkkeinä käytetyt harrastukset olivat jääkiekko, jalkapallo ja ratsastus, myös taitoluistelu ja baletti mainittiin. Miksiköhän esimerkeiksi valitut harrastukset olivat sieltä kalleimmasta päästä, vaikka erilaisia ja eri hintaisia harrastusmahdollisuuksia on lukemattomia?

”Neitikukalieneen upea, treenattu vartalo! Katso kuvat! Ja kun jutun avaa, kuvassa on toden totta kaunis nainen. Kommenttiketjussa kukkivat lausahdukset, kuten ihan tavallinen, treenattu?, liikaa rasvaa, löysä ja niin edelleen. Niin tosiaan, nythän onkin vain se yksi ihanteellinen vartalomalli. Me muut olemme laihoja, läskejä tai laihoja läskejä.

Meitä pommitetaan joka suunnalta käsityksillä ihanteellisesta elämästä, ja moni lähtee sellaista tavoittelemaan. Ihanteellisen elämän tavoittamisessa on kuitenkin ongelmansa: kun rima on hyvin korkealla, sen ylitse pääseminen on huomattavasti vaikeampaa kuin sen alittaminen. Ja toisaalta, kun on tottunut tavoittelemaan vielä vähän lisää, milloin on mahdollista olla tyytyväinen?

Miten olisi ihan tavallinen keskivertoelämä?

Annan Krista O’Reilly Davi-Diguin päättää tämän tekstin viisailla sanoillaan:

”What if I embrace my limitations and stop railing against them? Make peace with who I am and what I need and honor your right to do the same. Accept that all I want is a small, slow, simple life. A mediocre life. A beautiful, quiet, gentle life.

I think it is enough.”

Tärkeää on matka, ei määränpää

Lausahdus on paljon käytetty, mutta pieni kulahtaneisuus ei tee siitä yhtään vähemmän totta.

Elämäni voisi jakaa kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa pidin tärkeänä erilaisten päämäärien saavuttamista (kaiken muun kustannuksella), toisessa osassa opin, että tärkeää on itse matka.

Ensimmäisessä osassa suoritin elämääni ryppyotsaisesti. (Aivan konkreettisesti, joskin se alkoi näkyä peilistä vasta vanhempana.) Elin putkinäköisesti, keskittyen milloin mihinkin valmiiksi saatettavaan ja saavutettavaan asiaan, joka häämötti jossakin tulevaisuudessa. Sivuilleni en vilkuillut. Asenteeni elämään oli, että teen kaiken mitä tehtävälistallani on, ja rentoudun sen jälkeen. Sitten kun kaikki on valmista.

Olen sen verran luova ihminen, että tehtävälistassa riitti mittaa. Sen pää ei tullut vastaan koskaan. Toisin sanoen aikaa rentoutumiseen ei ollut. Lopulta koko rentoutumisen käsite hävisi ymmärryksestäni, enkä enää osannut rentoutua. Lisäksi tunsin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Tyytyväisyys oli vieras asia.

Tuonkaltainen elämä ei voi jatkua loputtomiin. Sain useita varoituksia, jotka pakottivat hetkeksi hidastamaan. Pääsin jotenkuten jaloilleni – ja jatkoin entiseen malliin. Sinnikäs ja kovapäinen kun olin, en ymmärtänyt muuttaa suuntaa, ennen kuin vauhti pysähtyi kokonaan ja kaikki mahdolliset päämäärät muuttuivat yhdentekeviksi.

Minun päämäärä- ja tavoitekiintiöni tuli täyteen lopuksi elämää. Monelle tavoitteiden asettaminen varmasti sopii ja he kokevat saavansa niistä lisäarvoa elämään. Minun piti oppia vaikeimman kautta, etten lukeudu näihin ihmisiin.

Elämän toinen osa on opettanut minua keskittymään itse matkaan. Pitkään tiellä oli kuoppia kuoppien perään, ja ajattelin jo, ettei mitään jatkuvaa kompastelua kummempaa ole luvassakaan. Aikaa kului ja hiljalleen kuopat harvenivat ja pienenivät. Aloin nähdä matkantekoa laajemmasta näkökulmasta ja elämä alkoi näyttää myös parempaa puoltaan.

Joidenkin asioiden oppiminen voi viedä kauan, vaikka miten rautalankaa väännettäisiin. Pitkään minulla oli mukanani sitten kun, kunnes ajan kanssa lopulta pääsin siitä eroon. Elämä koostuu perättäisistä nykyhetkistä, joista sitten kun ohjaa huomion muualle. Kokemuksesta opin, että kun sille antaa liikaa valtaa, voi sanoa olevansa elossa, muttei tunne elävänsä. Elämä on koko ajan jossakin muualla, eikä lopulta missään.

Tunnen enää hyvin harvoin riittämättömyyden tunteita itseäni tai elämää kohtaan. Olen tyytyväinen siihen mitä on, en kaipaa elämältä mitään erityistä. Kaikki on hyvin sellaisenaan. Taitan matkaa avoimin mielin, uteliaana näkemään mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kun kiinnittää huomionsa itse matkaan, elämästä tulee sisältörikkaampaa. Moni keskittyy määränpäähän, kiirehtii eteenpäin kohti seuraavaa asiaa tai paikkaa, ajattelematta, että siirtymäaika paikasta tai tilanteesta toiseen voisi olla nautittavaa aikaa, jos siinä malttaisi olla läsnä. Läsnäolo hetkessä on myös loistavaa stressinhoitoa, sillä stressin aiheet ovat useimmiten muualla kuin tässä ja nyt.

Siirtymät ovat mitä parhainta aikaa elämän pienistä iloista nauttimiseen. Lapsilla tämä taito on vielä tallella, kunnes aikuiset sen heistä hoputtamalla kitkevät. Lapset osaavat ottaa ilon irti elämästä, he katsovat maailmaa vielä avoimin mielin.

Kasvoilleni on noussut monta leveää hymyä seuratessani ikkunasta (juuri niinä siirtymähetkinä toiminnasta toiseen), miten pienet lapset toimivat nähdessään suuren vesilätäkön. Sama toimintamalli on toistunut useamman kerran. Ensin annetaan aikuisen luulla, että tässä sitä kävellään vierekkäin samaan suuntaan. Sitten suoritetaan harhautus, ja riennetään juoksujalkaa lätäkköön.

Kun tärkeintä on matka eikä määränpää, kaiken ei tarvitse olla hyödyllistä ja johtaa johonkin erityiseen lopputulokseen. Jää tilaa asioille, jotka tuottavat iloa ihan itsessään, ilman sen erityisempää hyötyä.

Kokeilin elämää erilaisten päämäärien saavuttamisen kautta. Sisältörikkaus ja ilo elämään löytyivät vasta, kun opin nauttimaan matkasta. Ei ole erityisiä, muita arvokkaampia hetkiä. Jokainen hetki on tärkeä.

Mihin kiinnität huomiota, näet sitä lisää

Ihminen lajina lienee rakentunut sellaiseksi, että kiinnitämme enemmän huomiota negatiivisiin kuin positiivisiin asioihin. Mahdollisten uhkien nopea havaitseminen on ollut tärkeä selviytymiskeino, sillä se on auttanut meitä välttymään henkeä uhkaavilta vaaroilta.

Olen huomannut, että kun olen väsynyt, nälkäinen tai stressaantunut, alkukantainen uhkienhavaitsemismekanismini on erityisen aktiivinen. Silloin asioiden negatiiviset puolet korostuvat, ja näen mielessäni erilaisten tapahtumaketjujen päättyvän ikävästi.

On hyvä asia, että olemme kehittyneet taitaviksi havaitsemaan erilaisia uhkia. Kannattaa kuitenkin pitää huolta siitä, ettei ruoki tehokasta mekanismia enempää kuin on tarpeen.

Mihin kiinnitämme huomiomme, näemme sitä yhä enemmän.

Jos peiliin katsoessamme keskitymme siihen, mikä näyttää mielestämme tavalla tai toisella vääränlaiselta, näemme tällaisia kohtia yhä enemmän. Jos katsomme peilikuvaamme kiinnittäen huomiota meissä olevaan kauneuteen, sitä löytyy yhä enemmän katseltavaksi.

Jos olemme huolissamme terveydestämme, kiinnitämme helpommin huomiota erilaisiin oireisiin. Mitä enemmän etsimme merkkejä siitä, ettei kaikki ole kohdallaan, sitä enemmän niitä löydämme, vaikka olisimme täysin terveitä. Jos kiinnitämme huomiota kaikkiin niihin asioihin, joihin kehomme pystyy, ja annamme sille mahdollisuuden niiden tekemiseen, tunnemme itsemme terveemmiksi.

Jos kiinnitämme huomiomme muiden ihmisten epätoivottuihin piirteisiin ja käyttäytymiseen, sitä enemmän ikäviä asioita näemme. Jos katsomme toisia ihmisiä kiinnittäen katseemme kaikkeen siihen hyvään mitä heissä on, sitä enemmän näemme hyviä ihmisiä.

Lähes kaikilla asioilla elämässä on sekä hyvät että huonot puolensa. Me voimme valita, kumpaan puoleen haluamme keskittyä. Jos on tottunut katsomaan asioita pääasiassa niiden nurjemman puolen kautta, uuden näkökulman oppiminen vie aikansa, mutta harjoitteleminen kannattaa. (Entisenä pessimistinä harjoittelu on tullut tutuksi.)

Jos tämänhetkisessä elämäntilanteessani, hiljattaisen eron jälkeen, keskittyisin katsomaan elämääni negatiivisten puolten kautta, miten hyvin mahtaisin voida? Ero ja muutto ovat molemmat merkittäviä kriisejä elämässä, ja löytäisin vaivatta lukuisia negatiivisia asioita, jos haluaisin niihin keskittyä. Akuutissa vaiheessa kaikenlaisille uhkakuville oli hetkensä, mutta onneksi niistä tuli nopeasti menneisyyttä.

Haluan keskittyä elämässä kaikkeen siihen mikä on hyvin. Jokaisessa päivässä on valtavasti hyviä asioita, ne pitää vain nähdä.

Kävelin päivällä tunnin verran pakkassäässä, sain raikasta ilmaa ja punaiset posket. Ohikulkija hymyili minulle. Kotiin tultuani sain käydä lämpimässä suihkussa ja pukea ylleni puhtaat vaatteet. Olen kylläinen ja iloinen. Pesukone on pessyt vaatteeni, jotka saan kohta ripustaa kuivumaan.

Saan kirjoittaa teille rauhassa, lämpimän viltin alla. Kukaan ei odota minun lopettavan ja liittyvän seuraan, saan käyttää aikani juuri niin kuin haluan.

Tätä kirjoittaessani kuu paistaa kirkkaalta taivaalta. Kaikkialla on kaunista ja valkeaa.

On ihmisiä, jotka kokevat mainitsemieni asioiden olevan itsestäänselvyyksiä. Eräänlainen nollataso ja saavutettu etu, joka ei itsessään ole vielä mitään, vaan jonka päälle tulee rakentaa yhtä sun toista, jotta voisi olla tyytyväinen.

Seurustelin kerran lahjakkaan ihmisen kanssa, johon kohdistui suuria odotuksia. Muistan, kun hän sanoi, että on aivan sama, mitä hän elämässään tulee tekemään, hän on tyytyväinen, kunhan on katto pään päällä ja ruokaa jääkaapissa. Hän oli harvinainen tapaus, perustyytyväinen ihminen, ja täysin tosissaan sanoessaan mitä sanoi. Kyse ei ollut siitä, että hän olisi joutunut kokemaan kovia elämässään, päinvastoin, hänellä oli aina ollut kaikkea, mitä vain voi toivoa. Ihmettelin, miten hän, fiksu ja lahjakas ihminen, voi tyytyä niin vähään. Sehän on sama kuin luovuttaisi!

Minulle oli tarjolla viisautta, silloin parikymmentä vuotta sitten. Voisin harmitella, että minulta kesti hyvän aikaa ymmärtää, miten olla iloinen ja tyytyväinen elämääni, mutta minua ei harmita tippaakaan. Olen kiitollinen, että sain löytää tämän onnen ja ilon.

Ilon, tyytyväisyyden ja kiitollisuuden aiheita ei tarvitse arvottaa järjestykseen. Niitä ei tarvitse pisteyttää tai antaa niille eri määriä painoarvoa. Kyse ei ole kilpailusta.

Kaikki se hyvä, mitä meillä on, on arvokasta. Itsestäänselvyyksiä ei ole.

Läsnäolon lahja

Tunnen kaksi harvinaislaatuista ihmistä. Tavatessamme ensimmäistä kertaa en voinut olla huomaamatta heistä huokuvaa lämpöä ja levollista läsnäoloa.

On erityistä tavata ihminen, joka on läsnä itsessään ja hetkessä. Kuuntelee rauhassa, keskittyen ja keskeyttämättä, mitä hänelle sanotaan. Katsoo silmiin ja on kiinnostunut toisesta ihmisestä. Luo omalla läsnäolollaan ympärilleen lämpimän ja hyväksyvän ilmapiirin.

Tuntuu etuoikeutetulta saada olla ihmisen seurassa, joka on varannut aikaa ollakseen juuri minun kanssani. Ihmisen, jonka kanssa voi viettää tuntikausia, ilman että hän on vähääkään kiinnostunut puhelimestaan.

Tuntuu kuin kuvailisin sukupuuttoon kuolevaa lajia.

Suurin osa tuntemistani ihmisistä ei osaa olla läsnä. Parhaassa tapauksessa he näyttävät kuuntelevan, mutta paljastuvat myöhemmin olleen henkisesti jossakin muualla, kysymällä jotakin mistä jo kerroin. Heistä huomaa, miten he välillä katoavat tavoittamattomiin.

Osa ihmisistä vaikuttaa siltä, että elämältä katoaa sisältö, jos ei voi vähän väliä tarkistaa älypuhelimen ruutua. Seurassa ja läsnä oleva, lihaa ja verta oleva ihminen jää aina kakkoseksi älypuhelimen kutsulle. Ikään kuin mitään muuta tärkeämpää ja kiinnostavampaa ei maailmassa olisi.

On ihmisiä, joiden kanssa yhdessäolo käy nopeasti raskaaksi, koska he eivät osaa keskittyä. Heidän huomionsa hajoaa milloin mihinkin, he eivät kuuntele, keskeyttävät ja päättävät lauseita toisten puolesta. Kun heille kääntää hetkeksi selkänsä, he ovat jo ehtineet kaivaa puhelimen viihdykkeekseen.

Yksikään ihminen tuskin kuolinvuoteellaan miettii, että olisinpa ollut enemmän sosiaalisessa mediassa. Sen sijaan moni katuu, ettei pitänyt paremmin yhteyttä ystäviinsä ja viettänyt enemmän aikaa läheistensä kanssa.

Yhä useamman elämä näyttää olevan kuin koiranunta, mutta valveilla. Elämä koostuu toinen toistaan seuraavista, eri aistikanavien kautta kulkevista nopeista välähdyksistä, joista yksikään ei pääse pintatasoa syvemmälle. Täyttä huomiota ja keskittymistä ei anneta millekään eikä kenellekään. Ei puolisolle, ei lapsille, ei ystäville. Ei omille ajatuksille.

Ei osata olla läsnä muille. Ei osata olla läsnä edes omassa elämässä.

Monelle tyytyväisyys ja onnellisuus tuntuvat olevan vieraita asioita. Ei tiedetä miten ne saavutettaisiin, joten harotaan vähän joka suuntaan. Jotakin puuttuu, halutaan jotakin erilaista, jotakin vähän enemmän.

Elämä koostuu hetkistä, jotka meillä on onni syntymämme ja kuolemamme välillä saada kokea. Moni luovuttaa hetkensä vapaaehtoisesti pois. On niin kiire olla jossakin muualla.

Läsnäolon taito on arvokas lahja. Sekä ihmiselle itselleen että kaikille hänen ympärillään. Sitä kannattaa opetella, arvostaa ja vaalia.

Enemmän, vähemmän, ei yhtään, näin on hyvä

Ajoittain elämä tuntuu olevan poissa tasapainosta. Saatamme kokea, että se mitä meillä on, ei riitä. Jotakin puuttuu. Ajattelemme tarvitsevamme jotakin lisää voidaksemme paremmin.

Nykyisen kiire- ja kulutuskulttuurin keskellä ongelman ydin on kuitenkin yhä useammin se, että elämä on jo liiankin täynnä. Olemme valinneet liian usein enemmän, kun kokonaisuuden toimivuuden ja hyvinvoinnin kannalta olisi kannattanut valita toisin.

Kun tuntuu siltä, että asiat ratkeavat, kun vain saan enemmän – mitä ikinä se kulloinkin onkin – kannattaa miettiä vielä hetki. Enemmän on harvoin toimivin, saati ainoa, ratkaisu. Se myös vaatii usein lisäpanostusta, jolta voisi välttyä valitsemalla toisin.

Toimiva tasapaino voi löytyä monenlaisten valintojen kautta. Ajatuksiaan voi selvittää esimerkiksi seuraavien kysymysten avulla:

Hyvinvointini lisääntymiseksi,

1. Mitä tarvitsisin enemmän?
2. Mitä tulisi olla vähemmän?
3. Mistä minun tulisi luopua kokonaan?

Saadaksemme elämämme parempaan tasapainoon, tarvitsemme joskus jotakin enemmän. Usein, saadaksemme enemmän jotakin meille tärkeää, meidän on vähennettävä jotakin. Ajoittain on hyvä luopua jostakin kokonaan, saadakseen tilalle jotakin merkityksellisempää.

Olen tullut päätelmään, että ajan kuluessa enemmän johtaa todennäköisemmin uusiin harmeihin kuin vähemmän. Enemmän myös vaatii enemmän, esimerkiksi täyttämällä tilaa ja viemällä aikaa ja energiaa. Usein vähemmän puolestaan muuttuu toisaalla enemmäksi, ja kokonaan luopuminen saattaa antaa kaikkein eniten.

Etsiessään keinoja elämän tasapainottamiseksi, yhtä kysymystä ei sovi unohtaa:

4. Mikä kaikki on hyvin juuri näin?

On hyvä kiinnittää huomiota myös siihen, mikä kaikki on hyvin jo nyt. Kun katse kohdistuu asioiden parantamiseen, voi tärkein jäädä huomiotta.

Kiitollisuus kaikesta siitä, mikä on hyvin, lisää tyytyväisyyttä ja hyvinvointia – vaikkei muille asioille tekisi mitään.

Uutisalakuloa ja sisustuslehtiä

Olen alkuvuoden aikana seurannut uutisia ja politiikkaa tavallista enemmän. Uutiskevät on ollut raskas, ja sillä on ollut vaikutuksensa mielialaani.

Kun kaipaan kevyttä vastapainoa, tartun usein kirjaan. Jos sekin tuntuu liian raskaalta, yritän löytää kiinnostavan lehden luettavaksi. Välillä kaipaan nähdä kuvia kauniista kodeista ja luen sisustuslehtiä.

Olin aikoinaan sisustuslehtien suurkuluttaja. Lopetin niiden lukemisen pitkäksi aikaa, kun huomasin, miten paljon tyytymättömyyttä ja ostomielitekoja ne herättivät. Minimalismin löydettyäni myös lehtien tavarakeskeisyys alkoi häiritä.

Tauko sisustuslehdistä teki hyvää. Katson niitä aivan eri tavalla kuin ennen. Minusta on tullut valikoivampi. On yksi lehti, joka saa minut ilahtumaan, muut nostattavat vain ärtymystä. Monen lehden henki on minulle liian kulutuskeskeinen ja suureellisuutta ihannoiva. En myöskään saa iloa sivukaupalla toistuvista tavaraesittelyistä ja mainoksista.

Olen ilokseni huomannut, että inspiroidun sisustuslehdistä eri tavalla kuin ennen. Saan inspiraatiota, joka ei johda tyytymättömyyteen ja tavaramielitekoihin vaan oman kodin arvostamiseen. Kun lasken lehden käsistäni, haluan pitää parempaa huolta kodistani, huolehtia sen kauneudesta. Järjestää tavarat paikoilleen ja siivota, käydä joskus ostamassa kukkia.

Muutama päivä sitten koin hyvin käytännönläheisesti, miten olen viimeisten vuosien aikana muuttunut. Olin viettänyt useamman tunnin kiinnostavan sisustuslehden parissa. Oloni oli kevyt, tunsin virkistyneeni.

Menin kylpyhuoneeseen, laskin pesuvatiin vettä ja vaahdotin joukkoon saippuaa. Laitoin radion eteisen puolella olevan kenkäkaapin päälle. Istuin wc-pytyn kannelle, laitoin pesuvadin eteeni ja laskin jalkani lämpimään kylpyyn.

Olin juuri katsellut kuvia kauniista kodeista yksinkertaisine kylpyhuoneineen. Kun nyt katselin ympärilleni pikkuruisessa kylpyhuoneessamme, näin marmorikuvioidut laatat 1990-luvun lopulta. (Marmori, aito tai jäljitelmä, on aina ollut inhokkini.) Pesualtaan, jonka pinta oli kulunut. Muistin, että peilikaapin lamppu hajosi jo vuosia sitten. Pesuvadissa lämmitteleviä varpaita katsoessani en voinut välttyä huomaamasta kissanhiekka-astian edessä olevaa hiekkakasaa.

Huomioistani huolimatta tunsin oloni täydellisen tyytyväiseksi. Nautin veden lämmöstä ja musiikista. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin. Tunsin kiitollisuutta onnestani.

Minimalismi on opettanut minut ajattelemaan yhä käytännönläheisemmin. Kylpyhuoneemme, olemattoman pienestä koostaan ja ulkoisesta vaatimattomuudestaan huolimatta, toimii. Siellä pystyy tekemään kaiken, mitä kylpyhuoneessa on tarpeen tehdä. Ja hassua kyllä, olen oppinut ohittamaan laattojen marmorikuviot ja näkemään vain niiden kauniin värin.

Elämästä nauttii aivan eri tasolla, kun oppii olemaan haluamatta. Kun osaa olla tyytyväinen siihen mitä on, tässä ja nyt.

Tyytyväisyyden lahja. Arvostan sitä korkealle.

Kertyykö tavaraa, vaikka haluaisit toisin?

Kertyykö kotiin yhä tavaraa, vaikka pyrit vähentämään sitä? Teetkö toistuvasti suuria raivauksia, vuodesta toiseen?

Tavaramäärän pysyvä vähentäminen saa olla pidempiaikainen projekti, sen ei tarvitse tapahtua kerralla tai kahdella. Itse olen kokenut prosessinomaisen tavaran vähentämisen toimivaksi, se jättää tilaa ja aikaa tutustua omiin ajatuksiin ja toimintamalleihin. Tarkoitus on ymmärtää, mikä on johtanut tarpeettoman tavaran kertymiseen, jotta samaa kaavaa ei tulisi toistettua enää jatkossa.

Jos toistuvasta pienimuotoisesta tavaran vähentämisestä ja ajoittaisista suuremmista raivauksista huolimatta tavara ei tunnu vähenevän, kannattaa miettiä syytä ja sen myötä keinoja tilanteen korjaamiseksi.

Voisiko syynä olla, että…

1. Olet tottunut tavaramäärään sen vähentyessä, etkä enää muista miltä kotonasi alun alkaen näytti.
2. Kotiovesta virtaa uutta tavaraa sisään enemmän kuin olisi tarpeellista.
3. Ostaessasi uutta vanhan tilalle, et silti luovu vanhasta.
4. Urakkasi on niin suuri (esimerkiksi kuolinpesät, suuren perheen tavarat, useampi raivauskohde yhtä aikaa), että se vaatii pidemmän ajan tullakseen valmiiksi.

Kohtaan yksi toimii parhaiten vanhojen muisteleminen ja valokuvien ottaminen prosessin edetessä.

Kohtaan kolme auttaa, kun mietit miksi säästät vanhan. Oliko uusi tuote sittenkään tarpeen, jos vanha vielä toimii? Jos vanha on käyttökelvoton, joko sinulle tai kenellekään, hoida se eteenpäin tilaa täyttämästä.

Kohtaan neljä auttaa kärsivällisyys ja sinnikkyys tai ammattijärjestäjän pyytäminen apuun. Ystävän apukin voi auttaa.

Kohtaan kaksi auttaa seuraava: Osta vain tarpeeseen.

Se on huomattavasti helpompaa, kun karsit elämästäsi asiat, jotka houkuttelevat turhiin heräteostoksiin. Käytä hetki aikaa miettimällä, mikä herättää sinussa ostoimpulssin. Voisiko se olla…

1. Mainokset, postiluukkuun/-laatikkoon kannettuina, aikakauslehdissä, televisiossa tai radiossa, blogien tuote-esittelyinä, uutiskirjeinä sähköpostissa?

Ei mainoksia -teksti ovessa tai postilaatikossa on paras ensiapu. Lopeta tarpeettomat uutiskirjeet. Ole kriittinen lehtiä ja blogeja lukiessasi. Älä suostu mukaan ”päivittämään” vaatekaappiasi, kotiasi tai elämääsi, vain koska joku keksi sen varjolla myydä sinulle jotakin. Pyri välttämään mainoksia kaikissa muodoissaan, etenkin jos olet herkkä niiden herättämille ostoimpulsseille.

2. Ajan kuluttaminen kaupoissa kiertelemällä?

Älä kiertele kaupoissa, jos et ole etsimässä jotakin tarvitsemaasi. Keksi parempaa tekemistä.

3. Vaikeus poistua kaupasta ostamatta mitään?

Monelle kaupasta tyhjin käsin lähteminen tarkoittaa hukkareissua. Käännä ajatus toisin päin: säästin rahaa, enkä ostanut mitään tarpeetonta. Kun löydän mitä tarvitsen, voin käyttää siihen enemmän rahaa ja panostaa laatuun, kun en hukkaa rahaa turhiin ostoksiin.

Etenkin pikkukaupoista voi tuntua vaikealta lähteä ostamatta mitään. Turhat ostokset harmittavat ja maksavat rahaa, joten kannattaa opetella poistumaan tyhjin käsin. Keksi vaikka joku omaan suuhusi sopiva fraasi palvelualttiille myyjälle, kuten: ”Mietin vielä.” tai ”Ei tässä nyt oikein ollut sellaista, mitä olen hakemassa.”

4. Ajatus siitä, että teet löytöjä ja säästät käymällä kauppojen alennuspäivillä tai hyödyntämällä erilaisia tarjouksia?

Moni alennusmyynnistä tehty löytö osoittautuu ajan kanssa joksikin muuksi, sillä moni sokaistuu alennuksista ja tarjouksista, ja ostaa sellaista, mitä ei normaalihinnalla ostaisi.

Oman kokemukseni mukaan paras tapa säästää rahaa on pysyä erossa alennuspäivistä ja tarjouksista. Ne johtavat helposti turhiin ostoksiin, joista voi kertyä shoppailua välttävällekin yllättävän suuri lasku. En siis käy kauppojen alennuspäivillä, enkä saa niistä tietoa mitään kautta.

Tieto alennuksella myytävistä tuotteista on minulle tarpeeton. Kun tarvitsen jotakin, ostan sen hintalapussa olevaan hintaan. Ei haittaa, vaikka olisin sattumalta saanut tuotteen alennuspäiviltä edullisemmin. Säästän jatkuvasti rahaa, kun en tee turhia ostoksia. Voin ostaa laadukkaampia tuotteita, kuin mihin minulla aikoinaan alennuksia hyödyntäessäni, ja muka niiden avulla säästäessäni, koskaan oli varaa.

5. Tottumus palkita tai lohduttaa itseäsi ostamalla?

Tapa palkita tai lohduttaa itseään ostamalla on opittu, ja siitä voi oppia myös pois. Kannattaa miettiä parempia tapoja itsensä palkitsemiseksi. Myös lohdutukseksi moni muu tapa toimia on ostamista parempi.

Miten voisi parhaiten välttää turhan tavaran kertymistä? Opettelemalla olemaan tyytyväinen siihen, mitä jo on.

Mieti hetki. Jos kaikki se, mitä sinulla jo on, ei ole tehnyt sinua tyytyväiseksi, niin uskotko todella, että tulisit tyytyväiseksi ostamalla vielä lisää?