Ajatuksia vedenkulutuksen vähentämisestä

Vedenkulutuksen vähentämiseksi on erilaisia keinoja, joista edellisen kirjoitukseni aiheena olleet vakiovirtausventtiilit ja vettä säästävä suihkusuutin ovat helpoimmat. Niiden avulla vettä säästyy, vaikkei omassa käyttäytymisessään muuttaisi mitään. Muut keinot veden säästämiseksi vaativat enemmän ajatusta, keskittymistä ja uudenlaisten tapojen oppimista.

Olen pyrkinyt monin tavoin vähentämään vedenkulutustani, ja verrattuani viimeisintä vesilaskuani vuodentakaiseen huomasin sen tuottaneen tulosta. Valitettavasti taloyhtiössäni vesilaskut tulevat miten sattuu, joten jouduin laskemaan pidemmän aikavälin vedenkulutuksestani päiväkohtaisen keskiarvon, minkä avulla selvitin vuoden laskennallisen kulutukseni. Kumpanakaan vuonna en ole laskelmassa käytettyinä päivinä ollut esimerkiksi matkoilla, joten sen suhteen laskelmat ovat vertailukelpoiset. Viime vuonna saatoin maalata seiniä noihin aikoihin, millä on voinut olla jonkin verran vaikutusta vedenkulutukseen. Toisaalta laskennassa käytetty ajanjakso on viime vuoden osalta yli kuukauden pidempi, joten se tasoittaa laskelmaa.

Laskelmani mukaan vedenkulutukseni on vähentynyt niin, että vuositasolla säästö tarkoittaisi 4,45 kuutiota (4450 litraa) kylmää ja 0,82 kuutiota (820 litraa) lämmintä vettä. Rahaksi muutettuna se tarkoittaa kahdenkympin säästöä kylmän veden ja kympin säästöä lämpimän veden osalta. Taloyhtiössäni kylmä vesi maksaa 4,52 euroa ja lämmin 12,70 euroa kuutiolta.

Säästö voi kuulostaa etenkin rahassa mitaten pieneltä, mutta yhden hengen taloudessa jo valmiiksi säästäväisen ihmisen on vaikea saavuttaa erityisen suuria lisäsäästöjä oikeastaan millään elämän alueella. Tilanne näyttäytyy erilaisena, kun sitä miettii väestötasolla. Mitä jos esimerkiksi joka kolmas suomalainen kotitalous päättäisi alkaa säästää vettä? Sillä olisi jo merkitystä esimerkiksi energiankulutuksen vähenemisenä.

Millä keinoilla vedenkulutukseni on vähentynyt?

Viime vuonna minulla ei vielä ollut vakiovirtausventtiileitä, nyt on. Olen kiinnittänyt huomiota vedenkulutukseeni lähes joka saralla. Wc:n käyttöä en ole muuttanut, se kuluttaa minkä kuluttaa.

Pyykinpesu

Olen pyrkinyt vähentämään pyykinpesua, mutta sen vaikutukset tuskin näkyvät laskelmassa vielä kovin paljoa. Asia on edelleen työn alla, mutta muutosta parempaan on jo tapahtunut. Aiemman tekstin kommenteissa käydystä keskustelusta on ollut hyötyä, se on laittanut minut ajattelemaan asiaa tarkemmin. Olen onnistunut siirtämään pesukoneen käynnistämistä ja keksinyt keinoja välttää erillisten koneellisten pesemistä.

Astioiden pesu

Tiskaan harvemmin kuin vuosi sitten. Tähän vaikutti yksi pieni muutos: hankin enemmän kahvilusikoita. Aiemmin lusikat loppuivat kesken, ja tiskasin joko yksittäisiä lusikoita juoksevan veden alla tai pienemmän tiskin useamman kerran viikossa. Välillä tiskasin kahvilusikoiden lisäksi erikseen myös yksittäisiä mukeja.

Nykyään tiskaan noin kerran viikossa. Olen myös tarkempi juoksevan veden alla tiskaamisen suhteen. Tiskaan tarvittaessa erikseen esimerkiksi ruoanlaitossa tai leivonnassa erityisen likaiseksi tai rasvaiseksi tulleen astian, mutta muuten vältän juoksevan veden alla tiskaamista.

Olen kiinnittänyt huomiota myös siihen, minkä verran otan pesuvatiin vettä ja miten lämmintä se on. Noin puoli vadillista pesuun ja saman verran huuhteluun riittää, eikä veden tarvitse olla kovin kuumaa. En ollenkaan pidä suojakäsineistä, joten en käytä sellaisia myöskään tiskatessani. Sopivan lämmin vesi tekee tiskaamisesta mukavampaa ja säästää myös käsien ihoa kuivumiselta. (En ole myöskään käsivoiteiden ystävä.) Tiskit puhdistuvat hyvin matalammassakin lämpötilassa.

Peseytyminen

Olen pyrkinyt säästämään peseytymiseen kuluvaa vettä pidentämällä hiustenpesuväliä, sillä pitkien ja paksujen hiusten pesuun kuluu paljon vettä. Lyhythiuksinen saattaa selviytyä suihkusta muutamassa minuutissa, minulta se aika kuluu pelkästään hiusten kasteluun.

Peseydyn tarpeen mukaan ja vain silloin suihkussa, kun pesen myös hiukset. Muuten peseydyn vähemmän vettä kuluttavilla tavoilla, kuten hanan alla tai pesualtaan käsisuihkun avulla. Olen huomannut sen jopa suihkua kätevämmäksi pikaisessa peseytymisessä, koska se ei kastele suihkutilaa yhtä laajalti ja sen virtaama on suihkua pienempi.

Jo vuosien ajan olen etsinyt parhaiten toimivaa ratkaisua hiustenpesuun. Olen kokeillut erilaisia nestemäisiä shampoita, palashampoita ja jopa tavallisia palasaippuoita.

Kokeilemani nestemäiset shampoot, miten hellävaraiset ja luonnonmukaiset tahansa, ovat kuivattaneet päänahkani kutisevaksi ja/tai hilseileväksi. Hoitoaine voisi auttaa, mutta kun en sitä muuten tarvitsisi, niin en ole sellaista käyttänyt. Hiuksistani tulee nestemäisellä shampoolla muutenkin liukkaat ja päätä myöten valuvat. Nestemäisten shampoiden kanssa harmina on ollut myös lyhyt pesuväli: hiukset on pestävä joka toinen päivä, jos niiden haluaa pysyvän siisteinä.

Vielä ei ole tullut vastaan nestemäistä shampoota, joka olisi ollut hyvä sekä hiuspohjalle että hiuksille. Palashampoot ja -saippuat tai pelkkä vesipesu ovat puolestaan aiheuttaneet toisenlaisia harmeja.

Mikä tahansa kokeilemani palashampoo tai -saippua on ollut hiuspohjalleni aivan loistava, ei tietoakaan kutinasta tai hilseilystä. Hiukseni ovat myös pysyneet puhtaan näköisinä pidempään. Pidän siitä, että palalla pestynä hiukseni näyttävät selvästi paksummilta ja kihartuvat enemmän. Palashampoo tekee hiuksistani ilmavat, sopivan eloisat ja kurittomat.

Palashampoon tai -saippuan haittapuoli on, että se kertyy hiuksiin. En tiedä onko hiuslaatuni erityisen hanakka keräämään saippuaa itseensä, mutta pidemmän päälle se häiritsee. Olen ratkaissut asian toistaiseksi niin, että käytän sekä palaa että nestemäistä shampoota. Pääasiassa pesen palalla, mutta välillä poistan hiuksiin kertynyttä liiallista saippuaa nestemäisellä shampoolla. Tämä tuntuu tähän mennessä parhaalta ratkaisulta, näin saan käyttööni molempien tuotteiden parhaat ominaisuudet.

Kun kerran kyse oli vedenkulutuksen vähentämisestä, niin mikä hiustenpesutapa kuluttaa vähiten vettä pesukertaa kohden?

Nestemäisen shampoon saan huuhdottua nopeimmin, mutta vedensäästöä ei synny, koska joudun pesemään hiukseni useammin. Palashampoon saan huuhdotuksi yhtä nopeasti, paitsi jos yritän poistaa hiuksiin kertynyttä saippuaa kampaamalla niitä suihkun alla. Olen kokeillut kahtena eri ajanjaksona myös pelkkää vesipesua. Ehkä se joillakin toimii, mutta minun kohdallani se on osoittautunut toivottomaksi ajatukseksi. Se myös kuluttaa aivan ylivoimaisesti eniten vettä.

Tästä kaikesta tulikin mieleeni, että pitäisi vihdoin saada varatuksi aika kampaajalle. Jos olisin erityisen kauniskalloinen, voisin viihtyä kaljuna tai niin lyhythiuksisena, ettei hiuksia tarvitsisi laittaa mitenkään. Pitkät hiukset minulla on sen vuoksi, että sain vuosia sitten tarpeekseni jatkuvasta kampaajalla hyppäämisestä, hiustenlaitosta, muotoilutuotteista ja huonoista tukkapäivistä. Pitkät hiukset ovat hyvin vähällä vaivalla hyvin, suurin vaiva on niiden pesusta.

Lopuksi

Olen saanut vähennettyä vedenkulutustani loppujen lopuksi aika pienillä muutoksilla. Mikään niistä ei ole tuntunut luopumiselta. Tällä hetkellä en keksi miten vielä voisin vettä säästää, ainakaan niin ettei se tekisi elämästä hankalaa tai epämukavaa.

Jos teillä on ideoita, miten vedenkulutusta voisi vähentää, kuulisin niistä mielelläni!

Sähkönkulutuksen vähentäminen

Asun yksin pienehkössä, melko vaatimattomasti varustellussa yksiössä. Asunnossani ei ole saunaa, astianpesukonetta tai televisiota. Jääkaappi-pakastimen sijaan on pieni jääkaappi pakastelokerolla.

Pyrin vähentämään sähkönkulutustani. Se ei ole helppoa, sillä kulutan jo nyt varsin vähän. Suurimmat potentiaaliset sähkönkuluttajat asunnossani ovat jääkaappi, uuni ja pesukone.

Teksti kulkee jo nyt hyvällä tolalla olevista asioista kohti niitä, joissa olisi eniten mahdollisuuksia muutoksiin.

Valaistus

Valaistuksen sähkönkulutuksesta ei ole juuri vähennettävää. Kaikissa omissa valaisimissani on energiaa säästävät polttimot. Kaksi asuntoon kuuluvaa valaisinta – toinen keittiön katossa ja toinen vaatehuoneessa – voisivat kuluttaa vähemmänkin, mutta käytän niissä olevat polttimot ensin loppuun. Keittiön kattovaloa käytän hyvin harvoin ja vain hetken kerrallaan, ja vaatehuoneen valokin palaa vain lyhyen aikaa vaatehuoneessa käydessäni.

Asuntoni on valoisa. Kaupungin valot valaisevat illallakin sen verran, että esimerkiksi elokuvaa katsoessani en välttämättä tarvitse muuta valoa. Viihdyn hämärässä. Yleensä päällä on vain yksi valaisin kerrallaan. Siivotessa sytytän enemmän valoja, mutta sammuttelen niitä sitä mukaa kun siirryn paikasta toiseen. Kylpyhuoneen kahdesta lampusta sytytän useimmiten vain toisen, ja molemmat vain silloin, kun todella tarvitsen enemmän valoa.

Ruoanlaitto

Uuni kuluttaisi paljon sähköä, jos sitä käyttäisi. Olen jo useita vuosia välttänyt uunin käyttöä ruoanlaitossa ja käyttänyt sen sijaan liettä. Käytän uunia noin kerran kahdessa kuukaudessa.

Kahvinkeitin, vedenkeitin ja mikro ovat energiatehokkaita laitteita, mutta minulla ei ole mitään näistä. Laitteille ei ole keittokomerossani sopivia tiloja, enkä myöskään pidä niiden käytöstä ja puhdistamisesta.

Keitän teetä ja pikakahvia varten vettä kattilassa noin vuoden ikäisellä energiatehokkaalla keraamisella liedellä, enkä koe tästä erityistä tunnontuskaa. Vuonna 2015 yritin löytää tietoa veden keittämisen energiankulutuksesta keraamisella liedellä ja vedenkeittimellä. Selvisi, että induktioliesi voi kuluttaa energiaa jopa vedenkeitintä vähemmän, mutta keraamisen lieden suhteen tietoa oli vaikea löytää. Jokin lähde laittoi vedenkeittimen ja keraamisen lieden energiankulutuksessa lähes samalle tasolle, toinen löysi niiden väliltä enemmän eroa vedenkeittimen hyväksi.

Liesi löytyy jokaisesta asunnosta ja sen etuna on monikäyttöisyys, vedenkeitin soveltuu vain veden keittämiseen. Mikrosta en ole pitänyt koskaan. Olen onnistunut saamaan sillä aikaan lähinnä tulikuumia astioita ja epätasaisesti lämmennyttä ruokaa. Kun aloin lämmittää ruokani paistinpannulla liedellä, yllätyin positiivisesti. Mikrosta tuli minulle hetkessä turhake. Ruoka lämpeni liedellä lähes yhtä nopeasti kuin mikrossa.

Jos ruokaa valmistaisi ja/tai lämmittäisi useita kertoja päivässä, mikroa käyttämällä voisi säästää paljon energiaa. Minun ruokailuni on omanlaistaan; en käytä liettä ruoan valmistukseen tai lämmittämiseen kuin korkeintaan muutaman kerran viikossa. Mikro olisi niin vähäisellä käytöllä, että tilanteessani lieden käyttäminen lienee hyvä vaihtoehto.

Kylmäsäilytys

Asunnossani on kymmenen vuotta vanha jääkaappi, jonka sisällä on pieni pakastelokero. Jääkaappini lämpötila on noin +5 astetta, mutta jokin aika sitten hoksasin, että jääkaapissani oleville tuotteille riittäisi +8 astetta. Säädin jääkaappia pienemmälle, mutta lämpötila pysyi sinnikkäästi viidessä asteessa. Pakastelokeron lämpötilan mitattuani selvisi, että jos haluan pakastimen pysyvän suositellussa -18 asteessa, en saa jääkaappiani viittä astetta lämpimämmäksi.

Tämä herätti ajatuksia. Pakastelokerossa on tällä hetkellä litra mustikoita ja kolme pussia pakastekasviksia. Kasvispussin kyljestä voi lukea, että se säilyisi viisi vuorokautta -6 asteessa. Sekä kasvikset että mustikat ovat hyvän aikaa odottaneet käyttöä. Miksi säilytän pakastekasviksia kuukausitolkulla -18 asteessa, kun ne säilyisivät viisi vuorokautta -6 asteessa, ja kauppaan on kuuden minuutin kävelymatka? Ja mitä varten säilytän litraa mustikoita, miksen vain syö niitä pois…

Mietin hetken sitäkin, tarvitsenko talvella jääkaappia välttämättä ollenkaan. Jääkaapin vieressä talon ulkoseinää vasten on kaappi, johon on aikoinaan tullut ilmaa suoraan ulkoa. Nyt ilmanottoaukot on tukittu, mutta kaappi on edelleen viileä. Mittasin sen lämpötilaksi nollakelillä +13 astetta. Se ei ihan riitä.

Päätin käyttää pakastelokeron tuotteet pois. Sen jälkeen säädän jääkaappia sen verran pienemmälle, että lämpötila nousee +8 asteeseen. Pakastelokerossa lienee silloinkin vähintään -6 astetta, jossa vaikka ne pakastekasvikset lyhytaikaisesti säilyvät. Ostan -18 asteen lämpötilaa vaativia pakasteita – lähinnä kasvipohjaista jäätelöä – vain harvakseltaan kesäaikaan. Muina aikoina voin pitää jääkaapin lämpimämpänä. Kun jokainen aste kylmempään lisää sähkönkulutusta noin 5%, jatkuvasti päällä olevan laitteen sähkönsäästö muodostuu näillä muutoksilla vuodessa jo merkittäväksi.

Vähennän kylmäsäilytyksen sähkönkulutusta myös niin, että otan jääkaapin kokonaan pois päältä, kun olen pidempään poissa kotoa. Tein näin jo viime vuonna, ja se näkyi ilahduttavalla tavalla sähkölaskussa.

Pyykinpesu

Pyykinpesun sähkönkulutusta voi vähentää
– pesemällä täysiä koneellisia
– vain oikeasti pesun tarpeessa olevaa pyykkiä
– käyttäen oikean määrän pesuainetta
– energiatehokkaalla pesuohjelmalla
– ja matalassa pesulämpötilassa.

Kuulostaa yksinkertaiselta toteuttaa, mutta käytännössä ainakaan minun kohdallani näin ei valitettavasti ole. Niinpä palaan tähän aiheeseen aivan erikseen.

”Meidän on opittava menettämään.”

Näin on kirjoittanut Albert Espinosa kirjassaan Keltainen maailma. Espinosa sairastui syöpään 14-vuotiaana, mistä alkoi hänen kymmenen vuotta kestänyt sairaalaelämänsä. Hän vietti eripituisia jaksoja eri sairaaloissa, parantuen neljästä syövästä, joiden vuoksi häneltä amputoitiin jalka, poistettiin toinen keuhko ja pala maksaa.

Espinosa kertoo kirjassaan oivalluksista, joita tuo kymmenen vuoden sairausjakso hänelle opetti. Yksi kirjan koskettavimpia kohtia on se, kun 15-vuotias Espinosa pitää päivää ennen amputointia lääkärinsä ehdotuksesta jalalleen jäähyväisjuhlat. Juhlavieraat kertovat hänen jalkaansa liittyviä tarinoita, jättävät sille hyvästit ja Espinosa tanssii sairaanhoitajan kanssa 12 viimeistä tanssiaan kahdella jalalla.

Espinosan kirja kertoo menettämisen taidosta ja surutyöstä, muttei ole erityisen surullinen. Siinä korostuu elämänilo. Hänen kirjansa ensimmäinen oivallus kuuluu: Menettäminen tekee hyvää.

”Menetykset ovat hyviä kokemuksia. Tiedän, että sitä on vaikea uskoa, mutta menetykset tekevät hyvää. Meidän on opittava menettämään. On ymmärrettävä, että kaiken sen minkä saa, menettää ennemmin tai myöhemmin. (…) Toisinaan menetykset ovat pieniä, toisinaan suuria, mutta jos totut ymmärtämään niitä, kohtaamaan ne, oivallat lopulta, ettei menetyksiä sellaisenaan ole olemassakaan. Jokaisesta menetyksestä saa jotakin.”

Tästä pääsemme aasinsiltaa pitkin minimalismiin.

Alusta asti minua on kiinnostanut, mitä voin minimalismin avulla oppia ja miten se voi kasvattaa minua ihmisenä. Tärkein asia, minkä olen halunnut oppia, on ollut oppia luopumaan. Kukaan meistä ei pääse elämän läpi kokematta menetyksiä. Pidän menettämisen taitoa erityisen tärkeänä sen vuoksi, että menetyksistä huolimatta elämä jatkuu, kunnes lopulta menetämme myös oman elämämme. Haluan osata elää niin, että elämä olisi mahdollisimman hyvää, niin kauan kuin sitä riittää.

Olen halunnut oppia takertumattomuutta. Takertuminen tekee elämästä raskaampaa kuin sen tarvitsisi olla. Kaikki elämässä on väliaikaista, eikä mikään ole itsestäänselvää tai varmaa.

Samalla kun olen oppinut luopumaan tavaroista ja niiden haluamisesta, sekä katkaissut liiallisen tunnesiteen niihin, olen oppinut suhtautumaan koko elämään ja ihmisiin joustavammin. Olen alkanut nähdä yhä tarkemmin kaiken sen hyvän, mitä elämällä on annettavana, ja oppinut luopumaan mielipahasta nopeammin. Olen oppinut, ettei onneen tarvita kovin paljoa – ja toisaalta nähnyt yhä paremmin myös sen, miten paljon meillä suomalaisilla on.

Olen halunnut oppia päästämään irti. Tavaroiden lisäksi muun muassa ennakkokäsityksistä ja usein vertailuun perustuvasta asioiden tai ihmisten arvioinnista ja tulkinnasta. Odotuksista muita ihmisiä ja heidän käyttäytymistään kohtaan. Ajatuksista, että asioiden pitäisi olla jollakin tavalla toisin kuin ne juuri nyt ovat. Olen halunnut oppia ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se on.

Näiden monenlaisten asioiden opettelu on auttanut minua kääntämään katseeni yhä enemmän itseni ulkopuolelle, näkemään asioita suuremmasta mittakaavasta käsin. Toisaalta se on auttanut minua näkemään itseni entistä tarkemmin ja rehellisemmin.

Kaikki vuosien varrella oppimani laitettiin todelliseen testiin reilu vuosi sitten, kun pitkä parisuhteeni päättyi. Tuntui hyvältä huomata, että suhtautumiseni menetykseen oli erilainen kuin se vielä joitakin vuosia aiemmin olisi ollut. Surun rinnalle nousi nopeasti uteliaisuus. Olin utelias näkemään ja oppimaan, millaista elämäni voisi uudessa tilanteessa olla. Miten tekisin elämästä hyvää kaiken sen avulla, mitä minulla vielä oli?

Olin kiitollinen huomatessani, että haluni oppia ja kasvaa oli tuottanut tulosta. Olin todella oppinut jotakin olennaista. Mutta kuten Albert Espinosa, minäkään en oppinut kaikkea vain yksin pohtimalla. Siihen tarvittiin myös muita ihmisiä.

Tällä kertaa loppusanat ovat Sanna Wikströmin kirjasta Hyvän elämän reseptit.

”Kun siirrän katseeni luontoon, oivallan, miten teennäistä on ollut ajatella, että kaiken kuuluu kestää ikuisesti ja kaikki se, mitä olen saavuttanut, on ikuisesti minun.”

”Olen ymmärtänyt, että luopuminen ei ole luovuttamista, vaan sellaisen irti päästämistä, joka on alun alkaenkin ollut vain lainassa.”

Kuin kala vedessä

Tiedättekö ihmistyypin, joka on ihmisten joukossa luontevasti kuin kala vedessä? Minulle on selvinnyt vasta viime aikoina, että tällaisia ihmisiä todella on olemassa.

Elämäni on ollut huomattavasti aktiivisempaa sen jälkeen kun muutin asumaan itsekseni. Olen ollut liikkeellä, ihmisten joukossa, enemmän kuin koskaan ennen. Aivan kuin olisin kuoriutunut kotelostani, kohti ympäröivää maailmaa. Olen alkanut kiinnittää aiempaa enemmän huomiota ympärilläni oleviin ihmisiin.

Minne ikinä menenkin, olen aina ajoissa – yleensä aivan liian ajoissa. Olen siis tottunut odottelemaan. Odotellessa on hyvää aikaa tarkkailla mitä ympärillä tapahtuu.

Usein lähellä on muitakin odottajia. Suurin osa tuijottaa puhelintaan. On muuten erikoinen tunne olla ihmisjoukossa, katsella ympärilleen kohtaamatta kenenkään katsetta, koska jokainen tuijottaa itsekseen omaa puhelintaan. Yksin tai seuralaisen kanssa. Näky on ajatuksia herättävä.

Käyn usein elokuvissa. Elokuvan alkamista odotellessa nautin siitä, että voin vain olla kaikessa rauhassa ja katsella ympärilleni. Niskavaivoja hankkivan enemmistön joukossa on yleensä muutama muukin samalla tavalla aikaa viettävä. Tuntuu mukavalta jakaa hetki heidän kanssaan, vaikka emme vaihtaisi sanaakaan.

Kerran seurasin tilannetta, joka avasi minulle uudenlaisen näkymän elämään. Saliin astui vanhempi nainen, pysähtyen hetkeksi salin reunalle katselemaan sopivaa istumapaikkaa. (Suosimassani elokuvateatterissa ei ole paikkavarausta.) Hän löysi mieleisensä paikan pari penkkiriviä minua edempää, suunnilleen ikäisensä naisen vierestä. Tarkalleen ottaen hän jätti yhden tuolin tilaa heidän väliinsä, laittaen siihen takkinsa, jotta he saattoivat istua mukavasti. Hetken kuluttua ymmärsin, etteivät he tunteneet toisiaan ennalta.

Hölmistyneisyyteni varmasti näkyi kasvoiltani kun hoksasin, että joillekin seuran hankkiminen on noin yksinkertaista. Katsotaan ihmisjoukosta sopivan näköinen ihminen, mennään hänen viereensä istumaan ja aletaan jutella. Noin vain.

Muutamaa viikkoa myöhemmin kohtasin itse tuollaisen ihmisen.

Olin menossa seuraamaan erästä paneelikeskustelua, ja kuten tavallista, olin etuajassa. Ajattelin odotella vielä hetken tilan ulkopuolella ennen kuin menisin istumaan, sillä ehtisin istua vielä kyllästymiseen asti. Yhtäkkiä kuulin jonkun tervehtivän minua.

Viereeni oli tullut jonkin verran minua nuorempi nainen, jonka tervehdykseen vastasin. Hän kysyi alkavasta tilaisuudesta, varmistaen olevansa oikeassa paikassa. Juttelimme hetken ja menimme sitten yhdessä saliin. Hänen kanssaan oli ensi hetkestä alkaen poikkeuksellisen helppo jutella, aivan kuin olisimme tunteneet toisemme aina.

Tilanne oli minulle uusi ja ristiriitainen. Olimme jutelleet ehkä kaksi minuuttia jos sitäkään, olimme vieraita toisillemme, mutta hän tuntui heti tutulta. Minne minun tulisi istua? Istuisinko hänen viereensä vai jättäisinkö kohteliaan etäisyyden? Jos jätän yhden tuolin väliin? Ehkä se on hyvä valinta: silloin en viesti torjuvani hänen lähestymistään, mutta jätän sopivasti etäisyyttä, jos olen kokenut tilanteen eri tavalla kuin hän.

Kun hän huomasi, että väliimme oli jäämässä yksi tyhjä tuoli, hän siirtyi viereeni istumaan. Mietin mielessäni, miten ihmeessä joillekin toisten ihmisten kanssa oleminen on noin luontevaa. Sillä välin kun minä pohdin miten tulisi toimia, hän oli kuin kala vedessä.

Sinä päivänä vietimme vajaan kolme tuntia yhteistä aikaa. Puhuimme ennen tilaisuuden alkua, sen väliajalla, ja sen jälkeen. Jaoimme hyvin henkilökohtaisia asioita, ja tiedän hänestä enemmän kuin joistakin ihmisistä, jotka olen ”tuntenut” vuosia. Erotessamme kiitin häntä, että hän oli poiminut minut seurakseen.

Näyttää siltä, että on olemassa ihmistyyppi, jolle ei ole erikseen vieraita ja tuttuja ihmisiä – on vain ihmisiä.

Tai vieraan ja tutun ero on hyvin kapea: ihmiset ovat vieraita vain niin kauan kunnes tervehditään ja tullaan tutuiksi.

Omien ajatusten kuuntelemisesta

Jokainen meistä lienee joskus käynyt päänsisäistä neuvottelua siitä, jaksaisiko vai eikö jaksaisi, pitäisikö vai eikö pitäisi, milloin mitäkin.

”Olisi hyvä lähteä ulos liikkumaan, on niin kaunis ilmakin.”
”Olisi kai niin, mutta väsyttää, tekisin jotain muuta mieluummin, päätäkin särkee…”

Kuvatunlaisessa tilanteessa pääni sisäisen neuvottelun tulos oli menneinä vuosina usein sama. En jaksa. On parempi levätä. Lepo oli toistuvasti etusijalla hyvästä syystä. Olin aikoinaan kuluttanut voimani loppuun, ja minun oli ollut välttämätöntä oppia säästämään itseäni liialta kuormitukselta. Opin suojelemaan itseäni ja voimiani, lopulta liikaakin.

Olin vetänyt maton jalkojeni alta niin monta kertaa, etten enää luottanut kykyyni säädellä voimiani. Ajattelin, että kun valitsen levon, en voi valita väärin. Ajattelin levon virkistävän, mutta usein päivän kääntyessä iltaan huomasin, ettei näin ollut käynyt, vaan olin entistäkin nuutuneempi.

Eräänä päivänä ajattelin toimia toisin. Hartioitani särki, olin nukkunut huonosti ja siksi väsynyt, ulkona oli kaunis, mutta minun mieltymyksiini nähden liian kuuma, päivä. Oloni oli sen verran huono, että olin jo ajatellut vetäytyä päiväunille. Lähdin kuitenkin silloisen kumppanini kanssa ulos kävelemään.

Tulkintani tilanteesta oli ollut, että olen niin väsynyt, etten kykene muuhun kuin nukkumaan. Todellisuudessa jaksoin helposti kävellä puolitoista tuntia, kuumana päivänä. Kotiin palatessa oloni oli huomattavasti virkistynyt ja särkykin oli poissa.

Kokemukseni mukaan oman jaksamisensa rajat löytää helposti vasta silloin, kun ne on jo ylittänyt. Miten itseään ja omaa jaksamistaan osaisi tulkita oikein, jotta käyttäisi voimiaan optimaalisesti? Liika tai liian vähäinen kuormitus ei kumpikaan ole pidemmän päälle hyväksi. Miten löytäisi sopivan tasapainon?

Itsensä tuntemisesta on apua.

Minua olisi hyödyttänyt muistaa, että vaikka olen aina pitänyt hyötyliikunnasta, siis liikkumisesta jonkin konkreettisen syyn vuoksi, liikkumaan lähteminen vain liikunnan itsensä vuoksi on vaatinut jonkinlaisen henkisen kynnyksen ylittämistä. Jos vaihtoehtoina on ”liikunnan harrastaminen” tai kirjan lukeminen, minulle luonnollisinta on valita kirja. On siis hyvin ymmärrettävää, että väsyneenä tai alakuloisena kynnys lähteä liikkumaan kasvaa entisestään – vaikka se voisi olla paras mahdollinen valinta tehtäväksi.

Itseään ja ajatuksiaan kannattaa kuunnella, mutta kaikkea kuulemaansa ei kannata suoralta kädeltä uskoa. On hyvä esittää lisäkysymyksiä ja tunnistaa, mitkä ovat ne omat heikot kohdat, jotka aiheuttavat virhetulkintoja.

Ja olisihan elämä yksinkertaisempaa, jos kantaisimme mielessämme vain ja ainoastaan omia ajatuksiamme.

Jo ennen sitä päivää, jolloin päätin toimia totutusta poiketen, pieni ääni minussa oli jäänyt hiljaa miettimään, että liikkeelle lähteminen olisi ollut hyväksi. Päätettyäni jäädä lepäämään olin harvoin ollut aivan tyytyväinen päätökseeni.

Kenelle tuo pieni ääni oikeastaan kuului? Oliko se silloisen, kaikenlaista liikuntaa rakastavan kumppanini ääni? Vai oliko se kunnon ihmisen ääni, jolle kaunis ilma on selvä kehotus lähteä liikkeelle?

Vai olisiko jokin osa minua ymmärtänyt, että tulin valinneeksi itseäni ja omaa hyvinvointiani vastaan?

Itsensä kuunteleminen on tärkeää, muttei aina erityisen helppoa.

Mikä minut silloin sai kaikesta huolimatta lähtemään ulos? Ymmärsin, että entinen tapani toimia ei ole useinkaan auttanut. Ymmärsin myös, että kyse on pienestä päätöksestä, jonka voin helposti tarvittaessa perua – pääsenhän minä sieltä ulkoa pois, vaikka metrin päässä kotiovelta, jos todella haluan. Päätökseen ei siis sisältynyt minkäänlaista riskiä, ainoastaan vaatteiden vaihtamisen ja lähtemisen vaiva.

Kun elämä pidemmän aikaa toistuu samanlaisena, se alkaa helposti automatisoitua. Sama pätee myös ajatuksiin. Minulle en jaksa oli muuttunut lähes automaattiseksi, koska pitkään elämä oli ollut hyvin voimatonta. Oli ollut, muttei ollut enää, ei samalla tavalla. Oli todellisuutta, että olin usein väsynyt, mutta en ollut enää niin voimaton, kuin ajattelin olevani.

On hyvä huomata, että sama toimii myös toisinpäin. Uupumus, johtuu se sitten liiallisesta kuormituksesta työssä tai jollakin muulla elämän alueella, tulee usein vaivihkaa. Jos on aina jaksanut ja tehnyt, ajattelee helposti, sen enempää kyseenalaistamatta, että jaksaa samalla tavalla aina vaan.

Hyvinvointimme vuoksi on tärkeää, että kuuntelemme omia ajatuksiamme ja tunteitamme. Keskittyen ja lisäkysymyksiä esittäen, ei vain ohimennen ja toisella korvalla.

Uusi vuosi, uusi alku

Kirjoitan tätä, vuoden ensimmäisenä päivänä julkaistavaa tekstiä, pari päivää ennen uuden vuoden alkua. Olen käymässä kotona, hakemassa lisää lukemista, pesemässä pyykkiä – ja kirjoittamassa teille.

Vietin rentouttavan joulun entisessä kodissani, kaksi kissaa seuranani. Kunhan saan tehtäväni hoidetuksi, palaan takaisin niiden seuraan. Joulu sujui rattoisasti. Söin hyvin, luin kirjoja, katsoin elokuvia. Kävin jouluaattona kävelyllä, joulupäivänä katsoin vaakasuoraan satavaa lunta sisätiloista käsin.

Etukäteen mietin, miltä tuntuisi viettää joulua yksin. Miltä tuntuisi mennä paikkaan, joka vielä hetki sitten oli kotini? Paikkaan, jossa kaikki on minulle tuttua, täynnä muistoja, ja jossa kaikkialla näkyy omien kätteni jälki?

Ihminen on sopeutuvainen. Kun reppu selässä, ruokakassin kanssa astuin ovesta sisään aatonaattona, toinen kissoista oli minua vastassa ja toinen nukkui nojatuolissa. Tunsin tulleeni noiden kahden kissan luo kylään. Toisaalta tuntui kuin olisin tullut jo tutuksi käyneeseen hotelliin. Laitoin reppuni sopivaan nurkkaan, kirjat ja elokuvat olohuoneen tasolle, ja ruoat jääkaappiin. Olin vieras tutussa paikassa.

Tänä vuonna uusi vuosi merkitsee minulle erityisellä tavalla uutta alkua. Siitä, missä lähes 16 vuotta oli Me, on etsittävä Minä.

Pitkässä suhteessa kadottaa helposti osan itsestään. Kun elämä on kahden, vieläpä hyvin erilaisen, ihmisen toiveiden yhteensovittamista ja kompromisseja, ei tule aina pidetyksi riittävästi kiinni asioista, jotka ovat itselle tärkeitä. Omalla kohdallani en tuntenut luopuvani erityisesti mistään, mutta jälkeenpäin huomaan, että jätin monia asioita tekemättä, koska ne eivät toista kiinnostaneet tai hänellä ei ollut niille aikaa.

Pitkään huolehdin toisen ihmisen elämästä – jaksamisesta, hyvinvoinnista, ajatuksista, syömisistä, milloin mistäkin – enemmän kuin omastani. Miksi, sitä on vaikea sanoa. Elämä vaan sattui muotoutumaan sellaiseksi.

Kun toinen ihminen on vuosikaudet liittynyt tavalla tai toisella lähes joka ainoaan osa-alueeseen elämässä, on outoa, kun näin ei enää olekaan. Outoa on sekin, ettei tarvitse ottaa ketään toista huomioon päätöksiä tehdessään.

Erityisen hämmentävää on ollut huomata, että sillä aikaa kun olen viettänyt tasaista elämää pitkässä parisuhteessa, koko elämänvaihe on muuttunut. Tavatessamme olin nuori, nyt olen keski-ikäinen. Tänä aikana valtavan paljon on muuttunut.

Alkavaan vuoteen liittyy selkeä tehtävä. On aika rakentaa uusi, oma tapa elää. On aika opetella pitämään huolta itsestäni.

On aika miettiä, mitä elämältäni haluan.

Tottumista

Muuttaessani kaksiosta yksiöön mietin, miten tottuisin pienempään tilaan. Saisinko kaiken tarvitsemani sopimaan ilman että tila tuntuisi ahtaalta? Asuin yksiössä viimeksi yli 20 vuotta sitten, eikä siltä ajalta ollut erityisen tarkkoja muistikuvia.

Olennaisin muutos yksiöön muuttaessa oli, että sänky ei olisi enää erillisessä huoneessa. Olin tottunut jo vuosikausia nukkumaan viileässä makuuhuoneessa, nyt piti löytää sopiva lämpötila, jossa voisi sekä nukkua että oleskella. Lisäksi piti totutella nukkumaan pienen ja suojaisan makuuhuoneen sijaan suuremmassa tilassa.

Ensimmäisen yön valvoin kuunnellen jääkaapin hurinaa ja muita vieraan ympäristön ääniä. Kuumuuskin vaivasi. Toisena yönä nukuin jo hyvin, ja siitä eteenpäin vielä paremmin. Olin kärsinyt univaikeuksista niin pitkään kuin saatoin muistaa, ja nyt yksin nukkuessani ymmärsin, että osasyy niihin oli ollut nukkuminen toisen vieressä.

Korvausilmaventtiilistä tuleva huiku piti huolen siitä, että lämpötilaa ei huvittaisi laskea kovin paljon alle 21 asteen. Sitäkin piti miettiä, että jos minä tarkenisinkin viileämmässä, luonani kylässä käyvät voisivat tuntea tulleensa jääkaappiin. Olin jo pitkään kaivannut villaista vilttiä, mutta en halunnut sellaista kissatalouteen hankkia. Kissat jäivät tuttuun ympäristöönsä entiseen kotiini, ja nyt viltille tuli myös todellinen tarve, joten laitoin sen hankintalistalle. Voisin viilentää huoneen sopivaksi nukkumiseen, ja kääriytyä – ja kääriä vieraanikin – lämpimään vilttiin.

Toinen muutos edelliseen kotiini verrattuna on se, että keittiön sijaan minulla on nyt (oveton) keittokomero. Kaappitilaa on enemmän kuin tarpeeksi, mutta työskentelytilaa vain vähän. Ruokapöytä tarjoaa sitä tarvittaessa lisää. Vedenkeittimelle ei ole luontevaa paikkaa, joten en aio sellaista hankkia, vaan keitän veden kattilassa keraamisella liedellä. Jääkaappi pienen pakastelokeron kera on käyttööni juuri sopiva, tähän asti kylmälaitteet ovatkin olleet todelliseen käyttöön nähden liian suuria.

Asuin ilman tiskikonetta viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, joten olen hieman yllättynyt, miten nopeasti totuin tiskaamaan käsin. Muistan inhonneeni tiskaamista, mutta nyt pidän siitä. Tiskaaminen rentouttaa ja tyhjentää pään ajatuksista. Se myös sujuu paljon nopeammin kuin muistinkaan.

Ilokseni olen huomannut ilmanvaihdon toimivan loistavasti. Ruoanhaju ei juurikaan leviä huoneen puolelle vaan poistuu suoraan ilmanvaihtokanavaan. Mitä luksusta! Edellisen kotini ilmanvaihto tuntui toimivan ihan omalla logiikallaan, työntäen kaikki hajut olohuoneeseen, vaikka keittiön ovi oli kiinni.

Eniten tottumista vaatii asuminen yksin. Vaatehuoneeseen mennessäni mietin, livahtiko liukasliikkeinen kissaneiti mukana, vaikka se jäi edelliseen kotiini. Vaikeinta on, kun ei voi enää lennossa kommentoida lukemaansa ja näkemäänsä, tai kertoa toiselle ajatuksistaan. Olen ymmärtänyt olevani kova puhumaan, nyt kun kukaan ei ole kuuntelemassa.

Täytän seuraavaksi 40 vuotta. Olen asunut hyvin vähän yksin, vain lyhyitä aikoja parisuhteiden välillä. Olen tottunut viettämään paljon aikaa yksin, mutta yksin asuminen on aivan eri asia. Yhdessä asuessa tietää aina, että toinen tulee ennemmin tai myöhemmin kotiin, ja yksinolo loppuu. Yksin asuessa tilanne on toinen. Seuraa on erikseen järjestettävä, tai muuten sitä ei ole.

On eräs asia, joka kantaa minua elämässä eteenpäin: uteliaisuus. Olen kiinnostunut näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä tämä elämänvaihe tuo tullessaan? Mitä voin tästä oppia? Miten maailma aukeaa tästä näkökulmasta käsin?

Juuri nyt maailma näyttää kauniilta. Ulkona on sopiva pakkanen, aurinko paistaa ja lumi kimmeltää. Pieni kotini on täyttynyt valosta.