Kuin kala vedessä

Tiedättekö ihmistyypin, joka on ihmisten joukossa luontevasti kuin kala vedessä? Minulle on selvinnyt vasta viime aikoina, että tällaisia ihmisiä todella on olemassa.

Elämäni on ollut huomattavasti aktiivisempaa sen jälkeen kun muutin asumaan itsekseni. Olen ollut liikkeellä, ihmisten joukossa, enemmän kuin koskaan ennen. Aivan kuin olisin kuoriutunut kotelostani, kohti ympäröivää maailmaa. Olen alkanut kiinnittää aiempaa enemmän huomiota ympärilläni oleviin ihmisiin.

Minne ikinä menenkin, olen aina ajoissa – yleensä aivan liian ajoissa. Olen siis tottunut odottelemaan. Odotellessa on hyvää aikaa tarkkailla mitä ympärillä tapahtuu.

Usein lähellä on muitakin odottajia. Suurin osa tuijottaa puhelintaan. On muuten erikoinen tunne olla ihmisjoukossa, katsella ympärilleen kohtaamatta kenenkään katsetta, koska jokainen tuijottaa itsekseen omaa puhelintaan. Yksin tai seuralaisen kanssa. Näky on ajatuksia herättävä.

Käyn usein elokuvissa. Elokuvan alkamista odotellessa nautin siitä, että voin vain olla kaikessa rauhassa ja katsella ympärilleni. Niskavaivoja hankkivan enemmistön joukossa on yleensä muutama muukin samalla tavalla aikaa viettävä. Tuntuu mukavalta jakaa hetki heidän kanssaan, vaikka emme vaihtaisi sanaakaan.

Kerran seurasin tilannetta, joka avasi minulle uudenlaisen näkymän elämään. Saliin astui vanhempi nainen, pysähtyen hetkeksi salin reunalle katselemaan sopivaa istumapaikkaa. (Suosimassani elokuvateatterissa ei ole paikkavarausta.) Hän löysi mieleisensä paikan pari penkkiriviä minua edempää, suunnilleen ikäisensä naisen vierestä. Tarkalleen ottaen hän jätti yhden tuolin tilaa heidän väliinsä, laittaen siihen takkinsa, jotta he saattoivat istua mukavasti. Hetken kuluttua ymmärsin, etteivät he tunteneet toisiaan ennalta.

Hölmistyneisyyteni varmasti näkyi kasvoiltani kun hoksasin, että joillekin seuran hankkiminen on noin yksinkertaista. Katsotaan ihmisjoukosta sopivan näköinen ihminen, mennään hänen viereensä istumaan ja aletaan jutella. Noin vain.

Muutamaa viikkoa myöhemmin kohtasin itse tuollaisen ihmisen.

Olin menossa seuraamaan erästä paneelikeskustelua, ja kuten tavallista, olin etuajassa. Ajattelin odotella vielä hetken tilan ulkopuolella ennen kuin menisin istumaan, sillä ehtisin istua vielä kyllästymiseen asti. Yhtäkkiä kuulin jonkun tervehtivän minua.

Viereeni oli tullut jonkin verran minua nuorempi nainen, jonka tervehdykseen vastasin. Hän kysyi alkavasta tilaisuudesta, varmistaen olevansa oikeassa paikassa. Juttelimme hetken ja menimme sitten yhdessä saliin. Hänen kanssaan oli ensi hetkestä alkaen poikkeuksellisen helppo jutella, aivan kuin olisimme tunteneet toisemme aina.

Tilanne oli minulle uusi ja ristiriitainen. Olimme jutelleet ehkä kaksi minuuttia jos sitäkään, olimme vieraita toisillemme, mutta hän tuntui heti tutulta. Minne minun tulisi istua? Istuisinko hänen viereensä vai jättäisinkö kohteliaan etäisyyden? Jos jätän yhden tuolin väliin? Ehkä se on hyvä valinta: silloin en viesti torjuvani hänen lähestymistään, mutta jätän sopivasti etäisyyttä, jos olen kokenut tilanteen eri tavalla kuin hän.

Kun hän huomasi, että väliimme oli jäämässä yksi tyhjä tuoli, hän siirtyi viereeni istumaan. Mietin mielessäni, miten ihmeessä joillekin toisten ihmisten kanssa oleminen on noin luontevaa. Sillä välin kun minä pohdin miten tulisi toimia, hän oli kuin kala vedessä.

Sinä päivänä vietimme vajaan kolme tuntia yhteistä aikaa. Puhuimme ennen tilaisuuden alkua, sen väliajalla, ja sen jälkeen. Jaoimme hyvin henkilökohtaisia asioita, ja tiedän hänestä enemmän kuin joistakin ihmisistä, jotka olen ”tuntenut” vuosia. Erotessamme kiitin häntä, että hän oli poiminut minut seurakseen.

Näyttää siltä, että on olemassa ihmistyyppi, jolle ei ole erikseen vieraita ja tuttuja ihmisiä – on vain ihmisiä.

Tai vieraan ja tutun ero on hyvin kapea: ihmiset ovat vieraita vain niin kauan kunnes tervehditään ja tullaan tutuiksi.

Omien ajatusten kuuntelemisesta

Jokainen meistä lienee joskus käynyt päänsisäistä neuvottelua siitä, jaksaisiko vai eikö jaksaisi, pitäisikö vai eikö pitäisi, milloin mitäkin.

”Olisi hyvä lähteä ulos liikkumaan, on niin kaunis ilmakin.”
”Olisi kai niin, mutta väsyttää, tekisin jotain muuta mieluummin, päätäkin särkee…”

Kuvatunlaisessa tilanteessa pääni sisäisen neuvottelun tulos oli menneinä vuosina usein sama. En jaksa. On parempi levätä. Lepo oli toistuvasti etusijalla hyvästä syystä. Olin aikoinaan kuluttanut voimani loppuun, ja minun oli ollut välttämätöntä oppia säästämään itseäni liialta kuormitukselta. Opin suojelemaan itseäni ja voimiani, lopulta liikaakin.

Olin vetänyt maton jalkojeni alta niin monta kertaa, etten enää luottanut kykyyni säädellä voimiani. Ajattelin, että kun valitsen levon, en voi valita väärin. Ajattelin levon virkistävän, mutta usein päivän kääntyessä iltaan huomasin, ettei näin ollut käynyt, vaan olin entistäkin nuutuneempi.

Eräänä päivänä ajattelin toimia toisin. Hartioitani särki, olin nukkunut huonosti ja siksi väsynyt, ulkona oli kaunis, mutta minun mieltymyksiini nähden liian kuuma, päivä. Oloni oli sen verran huono, että olin jo ajatellut vetäytyä päiväunille. Lähdin kuitenkin silloisen kumppanini kanssa ulos kävelemään.

Tulkintani tilanteesta oli ollut, että olen niin väsynyt, etten kykene muuhun kuin nukkumaan. Todellisuudessa jaksoin helposti kävellä puolitoista tuntia, kuumana päivänä. Kotiin palatessa oloni oli huomattavasti virkistynyt ja särkykin oli poissa.

Kokemukseni mukaan oman jaksamisensa rajat löytää helposti vasta silloin, kun ne on jo ylittänyt. Miten itseään ja omaa jaksamistaan osaisi tulkita oikein, jotta käyttäisi voimiaan optimaalisesti? Liika tai liian vähäinen kuormitus ei kumpikaan ole pidemmän päälle hyväksi. Miten löytäisi sopivan tasapainon?

Itsensä tuntemisesta on apua.

Minua olisi hyödyttänyt muistaa, että vaikka olen aina pitänyt hyötyliikunnasta, siis liikkumisesta jonkin konkreettisen syyn vuoksi, liikkumaan lähteminen vain liikunnan itsensä vuoksi on vaatinut jonkinlaisen henkisen kynnyksen ylittämistä. Jos vaihtoehtoina on ”liikunnan harrastaminen” tai kirjan lukeminen, minulle luonnollisinta on valita kirja. On siis hyvin ymmärrettävää, että väsyneenä tai alakuloisena kynnys lähteä liikkumaan kasvaa entisestään – vaikka se voisi olla paras mahdollinen valinta tehtäväksi.

Itseään ja ajatuksiaan kannattaa kuunnella, mutta kaikkea kuulemaansa ei kannata suoralta kädeltä uskoa. On hyvä esittää lisäkysymyksiä ja tunnistaa, mitkä ovat ne omat heikot kohdat, jotka aiheuttavat virhetulkintoja.

Ja olisihan elämä yksinkertaisempaa, jos kantaisimme mielessämme vain ja ainoastaan omia ajatuksiamme.

Jo ennen sitä päivää, jolloin päätin toimia totutusta poiketen, pieni ääni minussa oli jäänyt hiljaa miettimään, että liikkeelle lähteminen olisi ollut hyväksi. Päätettyäni jäädä lepäämään olin harvoin ollut aivan tyytyväinen päätökseeni.

Kenelle tuo pieni ääni oikeastaan kuului? Oliko se silloisen, kaikenlaista liikuntaa rakastavan kumppanini ääni? Vai oliko se kunnon ihmisen ääni, jolle kaunis ilma on selvä kehotus lähteä liikkeelle?

Vai olisiko jokin osa minua ymmärtänyt, että tulin valinneeksi itseäni ja omaa hyvinvointiani vastaan?

Itsensä kuunteleminen on tärkeää, muttei aina erityisen helppoa.

Mikä minut silloin sai kaikesta huolimatta lähtemään ulos? Ymmärsin, että entinen tapani toimia ei ole useinkaan auttanut. Ymmärsin myös, että kyse on pienestä päätöksestä, jonka voin helposti tarvittaessa perua – pääsenhän minä sieltä ulkoa pois, vaikka metrin päässä kotiovelta, jos todella haluan. Päätökseen ei siis sisältynyt minkäänlaista riskiä, ainoastaan vaatteiden vaihtamisen ja lähtemisen vaiva.

Kun elämä pidemmän aikaa toistuu samanlaisena, se alkaa helposti automatisoitua. Sama pätee myös ajatuksiin. Minulle en jaksa oli muuttunut lähes automaattiseksi, koska pitkään elämä oli ollut hyvin voimatonta. Oli ollut, muttei ollut enää, ei samalla tavalla. Oli todellisuutta, että olin usein väsynyt, mutta en ollut enää niin voimaton, kuin ajattelin olevani.

On hyvä huomata, että sama toimii myös toisinpäin. Uupumus, johtuu se sitten liiallisesta kuormituksesta työssä tai jollakin muulla elämän alueella, tulee usein vaivihkaa. Jos on aina jaksanut ja tehnyt, ajattelee helposti, sen enempää kyseenalaistamatta, että jaksaa samalla tavalla aina vaan.

Hyvinvointimme vuoksi on tärkeää, että kuuntelemme omia ajatuksiamme ja tunteitamme. Keskittyen ja lisäkysymyksiä esittäen, ei vain ohimennen ja toisella korvalla.

Uusi vuosi, uusi alku

Kirjoitan tätä, vuoden ensimmäisenä päivänä julkaistavaa tekstiä, pari päivää ennen uuden vuoden alkua. Olen käymässä kotona, hakemassa lisää lukemista, pesemässä pyykkiä – ja kirjoittamassa teille.

Vietin rentouttavan joulun entisessä kodissani, kaksi kissaa seuranani. Kunhan saan tehtäväni hoidetuksi, palaan takaisin niiden seuraan. Joulu sujui rattoisasti. Söin hyvin, luin kirjoja, katsoin elokuvia. Kävin jouluaattona kävelyllä, joulupäivänä katsoin vaakasuoraan satavaa lunta sisätiloista käsin.

Etukäteen mietin, miltä tuntuisi viettää joulua yksin. Miltä tuntuisi mennä paikkaan, joka vielä hetki sitten oli kotini? Paikkaan, jossa kaikki on minulle tuttua, täynnä muistoja, ja jossa kaikkialla näkyy omien kätteni jälki?

Ihminen on sopeutuvainen. Kun reppu selässä, ruokakassin kanssa astuin ovesta sisään aatonaattona, toinen kissoista oli minua vastassa ja toinen nukkui nojatuolissa. Tunsin tulleeni noiden kahden kissan luo kylään. Toisaalta tuntui kuin olisin tullut jo tutuksi käyneeseen hotelliin. Laitoin reppuni sopivaan nurkkaan, kirjat ja elokuvat olohuoneen tasolle, ja ruoat jääkaappiin. Olin vieras tutussa paikassa.

Tänä vuonna uusi vuosi merkitsee minulle erityisellä tavalla uutta alkua. Siitä, missä lähes 16 vuotta oli Me, on etsittävä Minä.

Pitkässä suhteessa kadottaa helposti osan itsestään. Kun elämä on kahden, vieläpä hyvin erilaisen, ihmisen toiveiden yhteensovittamista ja kompromisseja, ei tule aina pidetyksi riittävästi kiinni asioista, jotka ovat itselle tärkeitä. Omalla kohdallani en tuntenut luopuvani erityisesti mistään, mutta jälkeenpäin huomaan, että jätin monia asioita tekemättä, koska ne eivät toista kiinnostaneet tai hänellä ei ollut niille aikaa.

Pitkään huolehdin toisen ihmisen elämästä – jaksamisesta, hyvinvoinnista, ajatuksista, syömisistä, milloin mistäkin – enemmän kuin omastani. Miksi, sitä on vaikea sanoa. Elämä vaan sattui muotoutumaan sellaiseksi.

Kun toinen ihminen on vuosikaudet liittynyt tavalla tai toisella lähes joka ainoaan osa-alueeseen elämässä, on outoa, kun näin ei enää olekaan. Outoa on sekin, ettei tarvitse ottaa ketään toista huomioon päätöksiä tehdessään.

Erityisen hämmentävää on ollut huomata, että sillä aikaa kun olen viettänyt tasaista elämää pitkässä parisuhteessa, koko elämänvaihe on muuttunut. Tavatessamme olin nuori, nyt olen keski-ikäinen. Tänä aikana valtavan paljon on muuttunut.

Alkavaan vuoteen liittyy selkeä tehtävä. On aika rakentaa uusi, oma tapa elää. On aika opetella pitämään huolta itsestäni.

On aika miettiä, mitä elämältäni haluan.

Tottumista

Muuttaessani kaksiosta yksiöön mietin, miten tottuisin pienempään tilaan. Saisinko kaiken tarvitsemani sopimaan ilman että tila tuntuisi ahtaalta? Asuin yksiössä viimeksi yli 20 vuotta sitten, eikä siltä ajalta ollut erityisen tarkkoja muistikuvia.

Olennaisin muutos yksiöön muuttaessa oli, että sänky ei olisi enää erillisessä huoneessa. Olin tottunut jo vuosikausia nukkumaan viileässä makuuhuoneessa, nyt piti löytää sopiva lämpötila, jossa voisi sekä nukkua että oleskella. Lisäksi piti totutella nukkumaan pienen ja suojaisan makuuhuoneen sijaan suuremmassa tilassa.

Ensimmäisen yön valvoin kuunnellen jääkaapin hurinaa ja muita vieraan ympäristön ääniä. Kuumuuskin vaivasi. Toisena yönä nukuin jo hyvin, ja siitä eteenpäin vielä paremmin. Olin kärsinyt univaikeuksista niin pitkään kuin saatoin muistaa, ja nyt yksin nukkuessani ymmärsin, että osasyy niihin oli ollut nukkuminen toisen vieressä.

Korvausilmaventtiilistä tuleva huiku piti huolen siitä, että lämpötilaa ei huvittaisi laskea kovin paljon alle 21 asteen. Sitäkin piti miettiä, että jos minä tarkenisinkin viileämmässä, luonani kylässä käyvät voisivat tuntea tulleensa jääkaappiin. Olin jo pitkään kaivannut villaista vilttiä, mutta en halunnut sellaista kissatalouteen hankkia. Kissat jäivät tuttuun ympäristöönsä entiseen kotiini, ja nyt viltille tuli myös todellinen tarve, joten laitoin sen hankintalistalle. Voisin viilentää huoneen sopivaksi nukkumiseen, ja kääriytyä – ja kääriä vieraanikin – lämpimään vilttiin.

Toinen muutos edelliseen kotiini verrattuna on se, että keittiön sijaan minulla on nyt (oveton) keittokomero. Kaappitilaa on enemmän kuin tarpeeksi, mutta työskentelytilaa vain vähän. Ruokapöytä tarjoaa sitä tarvittaessa lisää. Vedenkeittimelle ei ole luontevaa paikkaa, joten en aio sellaista hankkia, vaan keitän veden kattilassa keraamisella liedellä. Jääkaappi pienen pakastelokeron kera on käyttööni juuri sopiva, tähän asti kylmälaitteet ovatkin olleet todelliseen käyttöön nähden liian suuria.

Asuin ilman tiskikonetta viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, joten olen hieman yllättynyt, miten nopeasti totuin tiskaamaan käsin. Muistan inhonneeni tiskaamista, mutta nyt pidän siitä. Tiskaaminen rentouttaa ja tyhjentää pään ajatuksista. Se myös sujuu paljon nopeammin kuin muistinkaan.

Ilokseni olen huomannut ilmanvaihdon toimivan loistavasti. Ruoanhaju ei juurikaan leviä huoneen puolelle vaan poistuu suoraan ilmanvaihtokanavaan. Mitä luksusta! Edellisen kotini ilmanvaihto tuntui toimivan ihan omalla logiikallaan, työntäen kaikki hajut olohuoneeseen, vaikka keittiön ovi oli kiinni.

Eniten tottumista vaatii asuminen yksin. Vaatehuoneeseen mennessäni mietin, livahtiko liukasliikkeinen kissaneiti mukana, vaikka se jäi edelliseen kotiini. Vaikeinta on, kun ei voi enää lennossa kommentoida lukemaansa ja näkemäänsä, tai kertoa toiselle ajatuksistaan. Olen ymmärtänyt olevani kova puhumaan, nyt kun kukaan ei ole kuuntelemassa.

Täytän seuraavaksi 40 vuotta. Olen asunut hyvin vähän yksin, vain lyhyitä aikoja parisuhteiden välillä. Olen tottunut viettämään paljon aikaa yksin, mutta yksin asuminen on aivan eri asia. Yhdessä asuessa tietää aina, että toinen tulee ennemmin tai myöhemmin kotiin, ja yksinolo loppuu. Yksin asuessa tilanne on toinen. Seuraa on erikseen järjestettävä, tai muuten sitä ei ole.

On eräs asia, joka kantaa minua elämässä eteenpäin: uteliaisuus. Olen kiinnostunut näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä tämä elämänvaihe tuo tullessaan? Mitä voin tästä oppia? Miten maailma aukeaa tästä näkökulmasta käsin?

Juuri nyt maailma näyttää kauniilta. Ulkona on sopiva pakkanen, aurinko paistaa ja lumi kimmeltää. Pieni kotini on täyttynyt valosta.

Maitojunalla takaisin

Suomen kieli on täynnä mitä lannistavimpia sanontoja. Monen ydinviesti on, että älä yritä olla parempi kuin muut.

Tasa-arvoisuus on hyvä ja tärkeä asia, mutta kulttuurissamme se kääntyy liian usein tasapäistämiseksi. Erityistä lahjakkuutta tai menestystä ei osata käsitellä. Kaikkien tulee olla samalla viivalla, jolta ei pidä erottua. Aivan kuin toisen paremmuus olisi uhka, ja menestys muilta pois.

Kun joku päättää yrittää hieman enemmän, kuin mihin hänen ympäristössään on totuttu, löytyy usein epäilijä, joka heittää ilmaan ajatuksen, että ”kohta se tulee maitojunalla takaisin”. Joitakin vuosikymmeniä sitten kyse saattoi olla pikkukylän kasvatin muutosta Helsinkiin. Nykyään maitojunan saapumista odotellaan viimeistään silloin, kun lahjakas ihminen haluaa toteuttaa itseään suuremmassa mittakaavassa, kuin mihin Suomessa on totuttu.

Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

Miten paljon paremmin meillä valtiona menisi, kun luovia ihmisiä, lahjakkuuksia ja kunnianhimoisia uuden yrittäjiä kannustettaisiin ja tuettaisiin, sen sijaan, että heitä ammutaan jalkaan.

Miten paljon kevyempi ilmapiiri maassamme olisi, jos lakkaisimme kyttäämästä omia ja toistemme epäonnistumisia.

Miten paljon elämänilon määrä kasvaisi, kun antaisimme toistemme yrittää, ilman ennakkotuomiota epäonnistumisesta.

Tyhjän saa yrittämättäkin.

Vaatii rohkeutta pyrkiä kohti suuria unelmia. Kaikilta vaadittavaa rohkeutta ei löydy, etenkään tällaisessa ilmapiirissä. On aina turvallisempaa jäädä paikoilleen, kuin pyrkiä kohti jotakin uutta. Kaikkein helpointa on huudella sivusta.

Mitä jos asiat eivät menekään niin kuin oli tarkoitus?

Kun on tekemässä jotakin itselleen uutta, ei voi tietää etukäteen, miten se tulee sujumaan. Ennen kuin kokeilee, ei voi tietää mitä asiat vaativat toteutuakseen. Jos asiat eivät sujukaan ennakko-odotusten mukaan, useimmiten on mahdollista peruuttaa lähtötilanteeseen ilman suurempia ongelmia.

Kulttuurissamme koetaan epäonnistumiseksi, jos tavoiteltua päämäärää ei saavuteta. Ajatus on lyhytnäköinen. Aivan kuin matkan varrella opituilla asioilla ei olisi mitään merkitystä. Joka kerta kun epäonnistumme jossakin, opimme jotakin uutta. Mitä enemmän rohkenemme yrittää uusia asioita, pyrkiä kohti unelmiamme, sitä enemmän opimme.

Onko lopulta edes kyse epäonnistumisesta? Kyse on pikemminkin kuopasta tiessä, josta jatketaan taas eteenpäin.

Mitä luulette, moniko alallaan todella menestynyt ihminen onnistui ensimmäisellä yrittämällä? Tuosta noin vaan, kerrasta? Edes toisesta?

Olisi valtavan hyödyllistä, että oppisimme sietämään paremmin virheitä. Omiamme ja muiden. Meillä pitäisi olla suurempi vapaus yrittää ja erehtyä. Kokeilla jotakin uutta ja todeta, että asiat eivät menneetkään ihan ajatusten mukaan, ja saada kannustusta jatkaa eteenpäin.

Tätä kirjoittaessani on juuri selvinnyt, että Saara Aalto on päässyt Britannian X Factor-laulukilpailun livelähetyksiin. Kuten niin kovin tavallista, nettipalstat ovat täynnä ihmisiä, jotka vain odottavat hänen epäonnistuvan. Minä en ymmärrä.

Saman energian, mikä kuluu hänen epäonnistumisensa odottamiseen, voisi käyttää hänen kannustamiseensa. Hänen menestymisensä ei ole meiltä muilta pois. Jokainen voi katsoa peiliin ja todeta, ettei kukaan meistä ole yltänyt siihen, mihin hän on nyt päässyt. Ei ole pakko olla fani, hänestä ei tarvitse edes pitää, mutta voisiko silti olla iloinen hänen menestymisestään?

Saara Aallon taustoja tuntematta ihmettelen, ettei häntä ole osattu auttaa Suomessa paremmin eteenpäin. Eikä hän ole edes ainoa, näitä tapettiin jääviä lahjakkuuksia on Suomessa muitakin. Ihailen hänen rohkeuttaan jatkaa eteenpäin sillä tiellä, minkä hän on valinnut.

Me olemme pieni, alle kuusimiljoonainen kansa. Meillä ei ole varaa nykyisenkaltaiseen maitojunan odottamiseen.

Tavaran vähentäminen: tarpeellisen tavaran käsitteestä

Olen huomannut, että käsite ’tarpeellinen tavara’ ei ole tavaroista luopuessa ollenkaan niin yksiselitteinen kuin voisi luulla. Asiaa voi katsoa ainakin neljästä näkökulmasta.

1. ”Käytän tavaraa säännöllisesti, saadakseni tehtyä asian x. Tavaralle ei ole korvaajaa, joten se on tarpeellinen.”

2. ”Olen käyttänyt tavaraa silloin tällöin, ja saatan käyttää sitä vielä joskus. Tavaralle ei ole korvaajaa, joten se on tarpeellinen.”

3. ”Tavaraa voisi käyttää asiaan x, joten se on tarpeellinen, vaikka saman asian ajavia tavaroita on useita.”

4. ”Tavaraa voisi käyttää jossakin asiassa jollakin tavalla hyödyksi, joten se on tarpeellinen.”

Nämä neljä tapaa ajatella ovat karkeita periaatteita, joiden väleihin sopii muunnelmia. Ajatukset vaihtelevat myös riippuen siitä, millaisesta tavarasta on kysymys.

Erilaisten ajatusmallien taustalla on erilainen suhtautuminen seuraavaan kysymykseen:

Miten välttämätön tavaran tulee olla ollakseen tarpeellinen?

Turhista tavaroista luopuessa ajatusmallilla on vaikutuksensa siihen, miten helppoa tai vaikeaa luopuminen on. On selvää, että tavaran tarpeellisuutta ensisijaisesti sen välttämättömyydestä käsin pohtivan (ajatusmalli 1) on helpompi luopua tavaroista, kuin tavaroita niiden käyttömahdollisuuksista käsin miettivän (ajatusmalli 4). Välttämättömyyksiä on huomattavasti vähemmän kuin potentiaalisia käyttömahdollisuuksia.

Itse ajattelen pääasiassa kohdan yksi mukaisesti. Haluan omistaa tavaroita, jotka ovat mahdollisimman välttämättömiä ja monikäyttöisiä.

Poikkeuksiakin on: ainakin toistaiseksi omistan sukset ja muutamia muita urheiluvälineitä, joita en ole käyttänyt useampaan vuoteen. (Suhtautumiseni näiden tarpeellisuuteen elämässäni on työn alla.) Lisäksi monia tavaroita on enemmän kuin yksi, jos elämä vain yhden kanssa olisi turhan hankalaa. Selvimpänä esimerkkinä tällaisista tavaroista ovat vaatteet ja kengät.

Päättäessäni tarvitsenko jotakin tavaraa vai en, mietin sen välttämättömyyttä useammalta kantilta.

1. Onko tavara välttämätön tehtävän x suorittamiseksi?

2. Voisiko saman asian tehdä toisella tavalla, yhtä kätevästi tai kätevämmin, ilman tätä tavaraa? (Tarkoitus on yksinkertaistaa elämää, ei vaikeuttaa sitä.)

3. Onko minun välttämätöntä tai tarpeen tehdä lainkaan tehtävää x?

Kun tavaroiden tarpeellisuuden kokee ensisijaisesti niiden välttämättömyyden kautta, luopuessa on paljon tilaa järkiperäiselle päätöksenteolle. Jos tällä hetkellä, oman elämäntapani ja itseni tuntien, koen ettei tavara ole välttämätön, se tuskin tulee olemaan sitä myöhemminkään. Voin päättää, hyvillä mielin, tulla toimeen ilman sitä.

Tiedätte varmaan ilmiön, kun jotakin tavaraa tarvitsee heti, kun siitä on luopunut?

En muista, että itselleni olisi koskaan käynyt näin. Ajattelen sen johtuvan ajatusmallistani. Lähes aina asian voi hoitaa toisella tavalla tai jättää kokonaan hoitamatta. Kaikkia ideoitaan ei myöskään tarvitse kuunnella, suurin osa ”tarpeista” on silkkaa keksintöä eikä suinkaan todellisia.

Ihmisten erilaiset ajatusmallit konkretisoituvat tilanteina, joita toisenlaisen ajattelutavan omaavan voi olla hyvin vaikea käsittää.

Tunnen hämmennystä, kun ihminen etsii kuumeisesti viidettä tavaraa x, sen sijaan että käyttäisi jotakin neljästä saatavilla olevasta. Tai kun hän harmittelee pois laittamaansa tavaraa, koska keksi sille juuri käyttöä. Minun nähdäkseni nimenomaan keksi käyttöä, joka ei ole välttämätöntä, ei edes tarpeellista, vaan silkkaa ajatuskiusaa, jolle voisi vain viitata kintaalla ja keskittyä johonkin tärkeämpään.

En halua omistaa tavaroita varmuuden vuoksi, tai jos vaikka joskus sattuisin keksimään niille käyttöä. Päinvastoin, haluan oppia tulemaan toimeen vähällä, olemaan ilman ja jättää omaan arvoonsa vailla todellisuuspohjaa olevat ”tarpeet” ja keskittyä materian sijaan muihin asioihin.

Saan iloa ja vapauden tunteen tietäessäni, että tulen mainiosti toimeen ilmankin. Aina näin ei ole ollut.

Toistamme ajatuskulkuja ja toimintamalleja, jotka olemme usein omaksuneet osaksi elämäämme, koska ne ovat kulttuurissamme yleisiä ja tavallisina pidettyjä. Harvemmin tulemme arvioineeksi tai kyseenalaistaneeksi, ovatko ne meille hyödyllisiä ja tukevatko ne hyvinvointiamme.

On hyvä opetella tuntemaan itsensä, jotta voi tehdä hyvinvointinsa kannalta oikeanlaisia päätöksiä. Se miten muut ympärillä toimivat, ei välttämättä ole itselle oikea tie.

Sisäiseksi tehtävälistaksi muuttuvat tavarat

Lukijani Mirena kirjoitti taannoin kommenteissa tavaroista, jotka hän oli nimennyt to do -tavaroiksi. Seuraavassa suora lainaus:

”Tärkeimmän minimalismiin liittyvän oivallukseni koin, kun raaskin luopua joukosta tavaroita, joita olisin halunnut tulevaisuudessa käyttää, mutta jotka olivat kuitenkin syystä tai toisesta jääneet pölyttymään. Aloin kutsua näitä ”to do-tavaroiksi”. Tähän joukkoon kuului esimerkiksi lukematta jääneitä kirjoja, keskeneräisiä käsitöitä, korjausta odottavia tavaroita ja esineitä joihin liittyy ajatus jonkun taidon opettelusta. Kaikkiin näihin liittyi mielikuva paremmasta elämästä, mutta suurena joukkona ne aiheuttivat lähinnä ahdistusta ja ”pitäisi”-tunnetta. Vaikka nautin käsitöiden tekemisestä, niin siinä vaiheessa kun olen kerännyt itselleni syyllisyydentunteita keskeneräisestä työstä, ei sen jatkaminenkaan ole enää nautinto, vaan jonkun sisäisen to do-listan suorittamista. Luovuttuani kirjoista jotka ”pitäisi” lukea, sain vapauden etsiä ne halutessani myöhemmin uudestaan käsiini, jolloin kirjan lukeminen ei enää olekaan suorittamista, vaan nautinto.”

Kun yksittäiset, mukavaa tulevaisuutta lupaavat tavarat muuttuvat käyttämättä jäädessään osaksi sisäistä tehtävälistaa. Niin tuttua.

Vahvimmin olen kokenut ilmiön käsitöiden kanssa. Näin mielessäni, miten kaksi suurta laatikollista kankaita ja lankoja muuttuvat käsissäni ihaniksi tekstiileiksi. Inspiroivia käsityökirjoja selaillessani tulevaisuuden kuvassa kajasti minä, joka osaisi tehdä yhä enemmän itse.

Tulevaisuuden minä tekisi myös puukäsitöitä, maalaisi akryyliväreillä ja ottaisi upeita valokuvia. Niin ja kävisi yhä enemmän konserteissa, joita varten kaappiin piti löytää siistimpiä vaatteita.

Moni innostuneen inspiraation vallassa ostettu kirja löytyi lukemattomana kirjahyllystä vielä vuosien päästä. Kiinnostavat ilmiöt, joihin halusin perehtyä paremmin, liittyivät ajan kuluessa pitkään, tekemistä odottavien asioiden listaan.

Näille kaikille asioille on yhteistä se, että ne ovat lähtökohtaisesti mielekkäitä. On mukavaa luoda uutta omin käsin, nautittavaa lukea hyviä kirjoja, oppia uusia asioita.

Eivätkä mukavat asiat siihen lopu. Nautin kirjoittamisesta, kumppanini seurasta, luonnossa kävelemisestä, kiireettömyydestä. Musiikin kuuntelemisesta, lukemisesta, kiinnostavista dokumenteista, kaikenlaisten uusien asioiden oppimisesta ja niiden pohtimisesta. Ihmismielen tutkimisesta ja ymmärtämisestä.

Lisäksi elämään kuuluu vielä pitkä lista asioita, jotka on tehtävä, vaikkeivat ne niin mukavia olisikaan. Nukkumaankin olisi ehdittävä.

Montako elämää tämän kaiken tekemiseen tarvitaan?

Sillä aikaa kun hyvät kirjat odottavat hyllyssä lukemista ja käsityöt tekemistä, elämä kulkee eteenpäin. Tulee uusia kiinnostavia juttuja, joiden parissa haluaisi aikaansa käyttää. Lista asioista, joita haluaisi tehdä sitten joskus, pitenee pitenemistään, eivätkä mukavat asiat enää kohta tunnukaan mukavilta, vaan suorittamista vaativilta tehtäviltä, joille ei ole aikaa.

Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Olemme tulleet minimalismin ytimeen. Saadaksemme enemmän aikaa ja energiaa asioille, joilla on meille eniten merkitystä, meidän on osattava luopua. On yksinkertaistettava, katkaistava elämästä turhia rönsyjä.

Kaikki asiat eivät ole yhtä tärkeitä. Liian usein elämässä mietimme määrää laadun sijaan. Pyrimme saamaan mahdollisimman paljon, miettimättä mitä todella haluaisimme saada, ja minkä parissa todella haluaisimme aikaamme käyttää.

Sinänsä mukavista, mutta syystä tai toisesta muun tekemisen varjoon jäävistä asioista luopuminen voi olla suuri helpotus. Luomme helposti haavekuvia itsestämme ja tulevaisuudestamme, jotka eivät välttämättä ole linjassa sen kanssa, mitä aidosti sisimmässämme haluaisimme. Ajan kuluessa myös toiveemme ja tarpeemme saattavat muuttua. On hyvä aika ajoin pysähtyä ja miettiä, mitä elämältään todella haluaa.

Kun määrän suorittamisen sijaan keskitymme tekemisemme laatuun ja sen merkityksellisyyteen, saamme elämäämme enemmän iloa ja mielekkyyttä. Samalla vähennämme  itse luomaamme turhaa kiirettä ja stressiä.

Kun keskitymme vähempään, saammekin enemmän.