Kunnon ihminen ja ihanteellinen elämä

Varmasti jokainen meistä tunnistaa otsikon sanaparit ja on tullut tavalla tai toisella tutuksi niihin liittyvien odotusten kanssa – joita ei nykypäivänä olekaan aivan vähän.

Olen käynyt ystäväni kanssa keskusteluja tästä monitahoisesta aiheesta. Keskustelut ovat herättäneet muun muassa seuraavanlaisia kysymyksiä:

Miksi monelta taholta luodaan odotuksia uralla etenemisestä?
Mitä jos ei ole pienintäkään kiinnostusta edetä?
Mitä jos haluaa olla ”vain” keskinkertainen?
Mitä jos ei omaa vähääkään kilpailuhenkisyyttä?
Mitä jos ei ole kiinnostusta kiipiä millään elämän osa-alueella kohti erinomaisuutta?
Miksi jo harrastuksiltakin odotetaan tavoitteellisuutta?
Miksi kiireettömyys on joillekin yhtä kuin riittämättömyys?
Miksi kaikessa pitäisi kehittyä?

Niin, jos kaikki on hyvin tässä ja nyt, elämä tuntuu mukavalta ja onnelliselta, miksi pitäisi pyrkiä saavuttamaan vielä enemmän? Jotta ympärillä olevat ihmiset saisivat säilyttää mielenrauhansa kiiruhtaessaan eteenpäin kukin omassa oravanpyörässään? Ettei heidän tarvitsisi miettiä onko tässä kaikessa sittenkään järkeä, ja onko kohti ihanteellista elämää pyrkimisen hinta kuitenkin liian kova?

Omaan elämäänsä tyytyväinen voi saada muilta ihmisiltä osakseen ihmettelyä, höystettynä enemmän tai vähemmän suorilla ilmauksilla valintojensa riittämättömyydestä. Monelle näyttää vieraalta ajatukselta, että voisi elää myös rennommin, tehdä ihan tavallisia asioita – ja olla kehittämättä itseään jokaisella elämän osa-alueella lähes kaiken valveillaoloaikansa.

Kuuntelin jokin aika sitten Yle Areenasta Sari Valton nimeä kantavaa radio-ohjelmaa, jonka aiheena oli perfektionismi ja ylisuorittaminen. Vieraana lähetyksessä olivat uupumuksen kokenut Katri Syvärinen ja kasvatustieteilijä ja filosofi Juha T. Hakala.

Ohjelmassa Juha T. Hakala kertoo työterveyslääkäristä, jonka asiakkaista yhä suurempi osa on äärirajoilla, eikä tälle välttämättä löydy syytä työstä. Millainen yhteiskunta synnyttää tällaista käyttäytymistä, oli lääkäri miettinyt. Hyvä kysymys.

Teoksessaan Kohtuuden kirja – näkökulmia ääriyhteiskuntaan Juha T. Hakala toteaa, että kuva ihanteellisesta elämästä on kapeutunut. Olen tehnyt saman huomion. Kokeillaanpa yhtä juttua, jonka herättämiä ajatuksia voitte kertoa kommenteissa.

Mitä mieleenne tulee sanoista…

ihanteellinen ura
ihanteellinen vapaa-aika
ihanteellinen harrastus
ihanteellinen loma
ihanteellinen ruokavalio
ihanteellinen vartalo
ihanteellinen liikunta
ihanteellinen vanhempi
ihanteellinen lapsi/lapsuus
ihanteellinen parisuhde
ihanteellinen koti
ihanteellinen sisustus

ihanteellinen elämä?

Käsityksiä ihanteellisesta elämästä luovat ja ylläpitävät erilaiset mediat, nykyään myös sosiaalisen median vaikutus on suuri. Mitä enemmän samaa viestiä toistetaan sitä hämärämmäksi raja normaalin ja ihanteellisen välillä ihmisten käsityksissä muuttuu.

Taannoin käytiin keskustelua siitä, että kaikilla lapsilla ei ole varaa harrastaa. Uutisotsikot loivat lohdutonta kuvaa tilanteesta. Kun juttuja alkoi lukea, niissä toistuvasti esimerkkeinä käytetyt harrastukset olivat jääkiekko, jalkapallo ja ratsastus, myös taitoluistelu ja baletti mainittiin. Miksiköhän esimerkeiksi valitut harrastukset olivat sieltä kalleimmasta päästä, vaikka erilaisia ja eri hintaisia harrastusmahdollisuuksia on lukemattomia?

”Neitikukalieneen upea, treenattu vartalo! Katso kuvat! Ja kun jutun avaa, kuvassa on toden totta kaunis nainen. Kommenttiketjussa kukkivat lausahdukset, kuten ihan tavallinen, treenattu?, liikaa rasvaa, löysä ja niin edelleen. Niin tosiaan, nythän onkin vain se yksi ihanteellinen vartalomalli. Me muut olemme laihoja, läskejä tai laihoja läskejä.

Meitä pommitetaan joka suunnalta käsityksillä ihanteellisesta elämästä, ja moni lähtee sellaista tavoittelemaan. Ihanteellisen elämän tavoittamisessa on kuitenkin ongelmansa: kun rima on hyvin korkealla, sen ylitse pääseminen on huomattavasti vaikeampaa kuin sen alittaminen. Ja toisaalta, kun on tottunut tavoittelemaan vielä vähän lisää, milloin on mahdollista olla tyytyväinen?

Miten olisi ihan tavallinen keskivertoelämä?

Annan Krista O’Reilly Davi-Diguin päättää tämän tekstin viisailla sanoillaan:

”What if I embrace my limitations and stop railing against them? Make peace with who I am and what I need and honor your right to do the same. Accept that all I want is a small, slow, simple life. A mediocre life. A beautiful, quiet, gentle life.

I think it is enough.”

Omien ajatusten kuuntelemisesta

Jokainen meistä lienee joskus käynyt päänsisäistä neuvottelua siitä, jaksaisiko vai eikö jaksaisi, pitäisikö vai eikö pitäisi, milloin mitäkin.

”Olisi hyvä lähteä ulos liikkumaan, on niin kaunis ilmakin.”
”Olisi kai niin, mutta väsyttää, tekisin jotain muuta mieluummin, päätäkin särkee…”

Kuvatunlaisessa tilanteessa pääni sisäisen neuvottelun tulos oli menneinä vuosina usein sama. En jaksa. On parempi levätä. Lepo oli toistuvasti etusijalla hyvästä syystä. Olin aikoinaan kuluttanut voimani loppuun, ja minun oli ollut välttämätöntä oppia säästämään itseäni liialta kuormitukselta. Opin suojelemaan itseäni ja voimiani, lopulta liikaakin.

Olin vetänyt maton jalkojeni alta niin monta kertaa, etten enää luottanut kykyyni säädellä voimiani. Ajattelin, että kun valitsen levon, en voi valita väärin. Ajattelin levon virkistävän, mutta usein päivän kääntyessä iltaan huomasin, ettei näin ollut käynyt, vaan olin entistäkin nuutuneempi.

Eräänä päivänä ajattelin toimia toisin. Hartioitani särki, olin nukkunut huonosti ja siksi väsynyt, ulkona oli kaunis, mutta minun mieltymyksiini nähden liian kuuma, päivä. Oloni oli sen verran huono, että olin jo ajatellut vetäytyä päiväunille. Lähdin kuitenkin silloisen kumppanini kanssa ulos kävelemään.

Tulkintani tilanteesta oli ollut, että olen niin väsynyt, etten kykene muuhun kuin nukkumaan. Todellisuudessa jaksoin helposti kävellä puolitoista tuntia, kuumana päivänä. Kotiin palatessa oloni oli huomattavasti virkistynyt ja särkykin oli poissa.

Kokemukseni mukaan oman jaksamisensa rajat löytää helposti vasta silloin, kun ne on jo ylittänyt. Miten itseään ja omaa jaksamistaan osaisi tulkita oikein, jotta käyttäisi voimiaan optimaalisesti? Liika tai liian vähäinen kuormitus ei kumpikaan ole pidemmän päälle hyväksi. Miten löytäisi sopivan tasapainon?

Itsensä tuntemisesta on apua.

Minua olisi hyödyttänyt muistaa, että vaikka olen aina pitänyt hyötyliikunnasta, siis liikkumisesta jonkin konkreettisen syyn vuoksi, liikkumaan lähteminen vain liikunnan itsensä vuoksi on vaatinut jonkinlaisen henkisen kynnyksen ylittämistä. Jos vaihtoehtoina on ”liikunnan harrastaminen” tai kirjan lukeminen, minulle luonnollisinta on valita kirja. On siis hyvin ymmärrettävää, että väsyneenä tai alakuloisena kynnys lähteä liikkumaan kasvaa entisestään – vaikka se voisi olla paras mahdollinen valinta tehtäväksi.

Itseään ja ajatuksiaan kannattaa kuunnella, mutta kaikkea kuulemaansa ei kannata suoralta kädeltä uskoa. On hyvä esittää lisäkysymyksiä ja tunnistaa, mitkä ovat ne omat heikot kohdat, jotka aiheuttavat virhetulkintoja.

Ja olisihan elämä yksinkertaisempaa, jos kantaisimme mielessämme vain ja ainoastaan omia ajatuksiamme.

Jo ennen sitä päivää, jolloin päätin toimia totutusta poiketen, pieni ääni minussa oli jäänyt hiljaa miettimään, että liikkeelle lähteminen olisi ollut hyväksi. Päätettyäni jäädä lepäämään olin harvoin ollut aivan tyytyväinen päätökseeni.

Kenelle tuo pieni ääni oikeastaan kuului? Oliko se silloisen, kaikenlaista liikuntaa rakastavan kumppanini ääni? Vai oliko se kunnon ihmisen ääni, jolle kaunis ilma on selvä kehotus lähteä liikkeelle?

Vai olisiko jokin osa minua ymmärtänyt, että tulin valinneeksi itseäni ja omaa hyvinvointiani vastaan?

Itsensä kuunteleminen on tärkeää, muttei aina erityisen helppoa.

Mikä minut silloin sai kaikesta huolimatta lähtemään ulos? Ymmärsin, että entinen tapani toimia ei ole useinkaan auttanut. Ymmärsin myös, että kyse on pienestä päätöksestä, jonka voin helposti tarvittaessa perua – pääsenhän minä sieltä ulkoa pois, vaikka metrin päässä kotiovelta, jos todella haluan. Päätökseen ei siis sisältynyt minkäänlaista riskiä, ainoastaan vaatteiden vaihtamisen ja lähtemisen vaiva.

Kun elämä pidemmän aikaa toistuu samanlaisena, se alkaa helposti automatisoitua. Sama pätee myös ajatuksiin. Minulle en jaksa oli muuttunut lähes automaattiseksi, koska pitkään elämä oli ollut hyvin voimatonta. Oli ollut, muttei ollut enää, ei samalla tavalla. Oli todellisuutta, että olin usein väsynyt, mutta en ollut enää niin voimaton, kuin ajattelin olevani.

On hyvä huomata, että sama toimii myös toisinpäin. Uupumus, johtuu se sitten liiallisesta kuormituksesta työssä tai jollakin muulla elämän alueella, tulee usein vaivihkaa. Jos on aina jaksanut ja tehnyt, ajattelee helposti, sen enempää kyseenalaistamatta, että jaksaa samalla tavalla aina vaan.

Hyvinvointimme vuoksi on tärkeää, että kuuntelemme omia ajatuksiamme ja tunteitamme. Keskittyen ja lisäkysymyksiä esittäen, ei vain ohimennen ja toisella korvalla.

Elämä on valintoja

Teemme joka päivä lukuisia valintoja. Pieniä ja suuria, vähäpätöisiä ja aidosti merkityksellisiä, päätöksiä yksi toisensa perään. Joillakin päätöksillä on merkitystä vain hetken, osan vaikutukset kantavat pitkälle tulevaisuuteen.

Mahdollisuus valita on pohjimmiltaan hyvä asia, mutta se kääntyy myös helposti itseään vastaan. Tiedättekö tilanteen, kun on väsynyt tekemään enää yhtäkään valintaa? Hetken, jolloin kaikki alkaa olla herttaisen ihan sama, eikä halua kuulla enää yhtäkään kysymystä, joka edellyttää valintaa? Joskus on huojentavaa, kun joku toinen tekee päätöksen puolestamme.

Yksinkertaisemman elämän kaipuuseen valintojen määrän vähentäminen on tehokas apukeino.

Vuosia sitten kuvittelin, että valinnanvara tuo elämään iloa. Todellisuudessa se teki elämästä vain raskaampaa. Juuri mikään tekeminen ei edennyt ilman tavaroihin liittyvää päätöksentekoa.
Näin jälkeenpäin huomaan, että kulutin paljon aikaa ja energiaa tekemällä valintoja, joilla oli lopulta hyvin vähän merkitystä.

Kun vähensin tavaroita, vähensin samalla valintoja. Kun tavaroita on vähemmän, valintarumban voi jättää väliin, jäämättä paitsi yhtään mistään. Olen oppinut, että iloa tuottaa tavaroiden laatu, toimivuus ja kauneus, eikä tavaroiden suurempi määrä sitä lisää.

Ruokaostokseni teen pääasiassa pienessä ruokakaupassa, jossa valinnanvaraa on vähemmän. Joitakin tarvitsemiani tuotteita myydään vain kauempana suuressa marketissa, josta käyn niitä aikaa ja vaivaa säästääkseni hakemassa enemmän kerralla. Myös vuosien mittaan yksinkertaistunut ruokavalioni nopeuttaa kauppakäyntejä, kun poikkean entistä harvemmilla hyllyillä.

Vaatevalinnat olen yksinkertaistanut suosimalla vain harvoja merkkejä ja kauppoja. Vaatetuotannon vastuullisuus on minulle tärkeä asia, mutta koen kohtuuttomaksi, millaista vaivannäköä kuluttajalta sen selvittämiseksi vaaditaan. Sen vuoksi suosin vain merkkejä, joiden valmistajien tiedän kiinnittävän huomiota vastuullisuuteen, ja joiden tuotteiden laatu on riittävän korkea.

Pukeutumisesta tuli yksinkertaista, kun vähensin vaatteiden määrää niin, että kaikki omistamani vaatteet ovat aktiivisessa käytössä. Huolehdin samalla siitä, että kaikki vaatteet sopivat yhteen. Kun kaikki vaatteet ovat lempivaatteita, valintoihin ei tarvitse käyttää aikaa.

On erikoinen paradoksi, että teemme aktiivisesti valintoja melko yhdentekevien asioiden suhteen, mutta tärkeämmät asiat saavat usein kulkea omalla painollaan. Kun tavaraan liittyviä valintoja vähentää, jää enemmän aikaa ja energiaa keskittyä tekemään elämänlaadun kannalta tärkeitä valintoja.

Moni tarvitsee äkkipysäyksen nähdäkseen, mikä elämässä oikeasti olikaan välttämätöntä tai tärkeää. Pakon sanelemaa pysähdystä ei kannata jäädä odottelemaan vaan pysähtyä itse ajoittain miettimään, mikä elämässä on itselle aidosti merkityksellistä.

Ajankäyttöön liittyvien valintojen tekeminen on erityisen tärkeää turhan kiireen ja stressin välttämiseksi. Kaikki tekeminen ei ole yhtä tärkeää, olennaista on osata laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, rajata ja valita. Usein tehtävälistallamme on asioita, jotka voisi vain jättää tekemättä ilman minkäänlaista haittaa. Kaikkea mahdollista ei tarvitse tehdä tai ehtiä.

Elämästä tulee helposti liian täyttä, jos haalimme siihen yhä uusia asioita, osaamatta luopua samalla jostakin. Elämässä ehtii kaikenlaista, muttei yhtä aikaa.

Ajoittain kannattaa miettiä, vieläkö tekemämme valinnat tuntuvat oikeilta. Palvelevatko ne hyvinvointiamme? Aika muuttaa meitä ja mieltymyksiämme, saatamme kasvaa ohi aikaisemmista valinnoistamme. Jos oma elämä tuntuu ajautuneen suuntaan, joka ei tunnu hyvältä tai oikealta, kannattaa muistaa, että kerran tehtyjen valintojen ei tarvitse olla ikuisia.

Aina voi valita uudelleen ja muuttaa suuntaa.

Tavaran lumo

Vielä joitakin vuosia sitten asuin tarpeisiini nähden melko suuren tavaramäärän keskellä. Asuin silloisen kumppanini kanssa, mutta suurin osa tavarasta oli minun ostopäätösteni seurausta.

Niin paljon elämässäni on muuttunut, että kun nyt katson ajassa taaksepäin, en ymmärrä miten tulin hankkineeksi niin paljon tavaroita. Kaikkea mahdollista tuli hankittua liikaa. Mikä ihme tavaroissa lumosi? Mikä niissä niin paljon viehätti, että ne saivat ensin paikan ostoskorista ja lopulta kotoani? Mikä ostamisessa kiehtoi?

Muutettuani omaan kotiin olen joutunut hankkimaan kaikenlaisia tavaroita huonekaluista kuorimaveitseen. Se on ollut vaikeaa. Minkä tahansa tavararyhmän tuotevalikoimasta noin 99 prosenttia ei herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Ei vaikka kuvittelisin olevani miljonääri ja voivani ostaa aivan mitä tahansa. Monta kertaa olen selannut nettikauppojen laajaa tarjontaa löytämättä yhtäkään tuotetta, jonka haluaisin hankkia.

Usein vika on tuotteen muotoilussa, laadussa ja viimeistään saatavuudessa. Netistä etsiessäni löydän monen mutkan kautta silloin tällöin kauniita ja hyvin muotoiltuja tuotteita, joita ei saa Suomesta. Näkemättä tilaaminen ei useimpien tuotteiden kohdalla ole järkevä vaihtoehto.

Kaipaan eleettömän yksinkertaisia, hyvin muotoiltuja, riittävän laadukkaita, toimivia tuotteita, joissa on vain se mitä tarvitsen eikä mitään liikaa.

Usein ongelmaksi muodostuu myös se, että tavarat eivät toimi pienessä kodissa. Joko tuotteet ovat liian suuria tai niitä ei ole esimerkiksi suunniteltu pinottaviksi. Haluan pieneen kotiini ehdottomasti keveitä ja siroja kalusteita sekä pinottavia tuoleja. Keittokomeron rajalliseen kaappitilaan puolestaan ei ole järkevää hankkia astioita, joita ei voi kunnolla pinota, kaapeissa on säilytettävä niin paljon muutakin.

Monien tavaroiden kohdalla on tehtävä kompromissi, kun omiin tarpeisiini toimivaa ja silmää miellyttävää ei tunnu olevan olemassakaan. Joskus nämä ominaisuudet eivät vaan kohtaa samassa tuotteessa. Toisaalta, tiedän heti mitä haluan, kun sopiva tuote tulee vastaan.

Viimeaikaisia kokemuksia vasten ihmettelen todella, miten edes onnistuin aikoinaan hankkimaan niin paljon tavaroita.

Olen tullut entistäkin kriittisemmäksi tavaroita hankkiessani, mutta se ei ole suurin syy ostovaikeuksiini. Tavarat eivät pääse lähellekään harkintavaihetta, ne karsiutuvat jo silloin kun puhutaan vasta siitä, näyttääkö joku tavara siltä, että haluaisin sen.

Vaikuttaa siltä, että entinen elämäntapani oli itseään ruokkiva kehä. Luin tarkkaan mainokset ja kuvastot, luin paljon sisustuslehtiä, kiertelin kaupoissa huvikseni tavaroita katselemassa. Ajattelin piristäväni itseäni tavaroita ostamalla, luulin kaipaavani vaihtelua ja valinnanvaraa. Annoin tavaralle suuren tilan elämästäni.

Suurin tavaran lumon sammuttanut asia lienee asennemuutos. Otan ilon elämääni muista asioista kuin tavaroista ja ostamisesta. Myös makuni tavaroiden suhteen on muuttunut yhä yksinkertaisemmaksi.

Ihan kiva ei vaan enää riitä.

Ikävien kotitöiden karsintaa

Maailmassa on lukemattomia mielenkiintoisempia asioita kuin kotityöt ja tavaroiden huolto. Siksi olen pyrkinyt minimoimaan niihin kuluvan ajan ja karsimaan pois kaiken sellaisen, mikä ei ole välttämätöntä.

Suoristan mutkia kaikessa missä voin. Jos en halua tehdä jotakin, yritän hankkiutua siitä eroon. Kotitöiden määrää voi vähentää yllättävän paljon, kun alkaa etsiä vaihtoehtoja.

Kun sain tarpeekseni kissankarvojen siivoamisesta milloin mistäkin, tein vähitellen muutoksia kotiimme ja toimintatapoihimme.

Luovuimme keittiön avohyllyköstä, joka ei pysynyt karvattomana päivääkään. Olohuoneen neljä pitkää verhoa vaihtuivat vuosien kuluessa yhteen lyhyempään, joka sekin saa ikkunaremontin ja akustiikkalevyjen hankinnan jälkeen lähteä. Vähensimme mattoja, vain eteisen matto sai jäädä. Kodintekstiileistä jäivät vain ne, joille on konkreettinen tarve, mikään ei saanut paikkaa pelkästään sisustuksellisista syistä.

Lopetin karvaisten kotivaatteiden rullaamisen tarraharjalla ennen pesua. Luovuimme lehtitelineestä ja kaikista muistakin huonekalua pienemmistä tavaroista, joiden paikka oli ollut lattialla. Vähensimme pöytätasoilla olevien tavaroiden määrää.

Pellavapyyhkeitä silitän mielelläni, mutta vaatteita en. Valitsen siis pääasiassa vaatteita, jotka eivät silitystä kaipaa. Mitään käsinpestäviä vaatteita en myöskään hanki. Jos vaate ei kestä vesipesua koneessa, jääköön kauppaan.

Jos inhoaa siivoamista, se kannattaa pitää mielessä, kun on ostamassa jotakin uutta. Silloin ei tule valinneeksi huonekaluja tai tavaroita, joita on sietämätöntä huoltaa ja pitää puhtaana.

Yksi kaikkein ikävimmistä kotitöistä on sälekaihdinten puhdistaminen. Ikkunoiden pesua tulee vitkuteltua loputtomiin, kun tietää millainen homma sälekaihdinten puhdistus on. Eikä vitkuttelu tietenkään auta asiaa… Toimeen tarttuminen kaksi kertaa vuodessa ei riitä, sälekaihtimet ovat jo hyvin nopeasti mustassa pölyssä ja noessa.

Toivottavasti ikkunoiden uusiminen tuo avun, sillä kumppanini ei suostunut edes miettimään sälekaihtimille vaihtoehtoa. Onhan se totta, että ne suojaavat kesäkuumalla hyvin auringolta, päästäen silti valoa sisään. Mietityttää vain, että tämän lähes 60-vuotiaan asunnon aiemmat asukkaat pärjäsivät ilman sälekaihtimia. Miksi se meille olisi ylivoimaisen vaikeaa?

Tällä hetkellä ajankohtaiseksi on noussut mietintä jalkalistojen tarpeellisuudesta, sillä ne ovat hajoamassa kirjaimellisesti kappaleiksi. Edellinen asukas oli ikäväkseni kuorruttanut suoraviivaisen asuntomme turhan koristeellisilla, talon aikakauteen ja tyylin sopimattomilla listoilla – joita on todella ärsyttävää pitää puhtaana.

Jalkalistojen pois jättämistä hidastaa vain pintavetoina tehty sähköremontti. Jos sähköjohdot saisi pois lattialta jalkalistojen takaa, asia olisi selvä. Pitänee selvittää mitä vaihtoehtoja asian hoitamiseksi olisi käytettävissä.

Onko jalkalistoilla edes mitään muuta virkaa, kuin peittää huolimatonta työnjälkeä? Jalkalistavalikoima, johon olen aiempien remonttien yhteydessä tutustunut, näyttäisi sanovan että ei, niin ikävän näköistä rimpulaa on kaupan. Jos jalkalistojen ajatuksena on kokonaisuuden viimeistely siistiksi, niin ei se välttämättä toteudu, jos listat on asennettu vähän niin ja näin. Yhtä hyvin ne voisi jättää pois ja tehdä lattian kanssa riittävän huolellista työtä.

Kun uusimme lattian lähes kymmenen vuotta sitten, laitoimme entiset listat takaisin paikoilleen. Se oli kaikkein helpointa. Listojen laitossa on oma hommansa, eivätkä ne ihan ilmaisiakaan ole, saati mukavia kerrostalossa uusia. Ja toki laitoimme lattian sillä tarkkuudella, että listat peittävät…

Voipi olla, että listojen pois jättäminen saa odottaa seuraavaan lattiaremonttiin asti. Se on edessä vasta sitten, kun meillä ei enää ole kissoja. Lattia kestänee siihen asti, jalkalistoista ei välttämättä ole silloin enää paljoa jäljellä.

Näiden hajanaisten mietteiden päätteeksi totean vain, että kodin puhtaanapito ja tavaroiden huoltaminen on huomattavasti helpompaa, mukavampaa ja vähemmän aikaa vievää, kun miettii mitä kotiinsa todella tarvitsee. Kannattaa kyseenalaistaa kaikki kuvitelmansa siitä, mitä kodissa pitäisi olla ja miltä siellä pitäisi näyttää, niin voi löytää tuoreita ideoita ja valita toisin.

Mietteitä tavaroiden kunnioittamisesta

Niin pitkään kuin voin muistaa, olen ihmetellyt, miten vähän ihmiset kunnioittavat omia tai muiden tavaroita – ja samalla muita ihmisiä.

Kauppojen vaateosastoilla vaatteet ovat miten sattuu. Jos vaate putoaa ripustimelta, sitä ei nosteta. Kun pinossa olevaa vaatetta katsotaan, se jätetään miten sattuu. Sovitetut vaatteet jätetään sovituskoppeihin, niitä ei palauteta takaisin paikoilleen. Jotkut eivät vaivaudu viemään vaatteita edes muutaman metrin päässä olevalle, asiakkaiden vaivannäön vähentämiseksi tarkoitetulle, palautusrekille.

Moni ajattelee, että kuvaamani asiat ovat myyjien työtä. Mielestäni tavaroiden kunnioittaminen kuuluu myös asiakkaalle. Kunnioitan omia tavaroitani, ystävieni tavaroita, miksen siis myös kaupan tavaroita?

Ruokakaupassa ihmiset jättävät tavaroita minne sattuu, aiheuttaen samalla tarpeetonta hävikkiä. Joka kerta harmittaa nähdä kylmäsäilytettäviä elintarvikkeita tai pakasteita jätettyinä lämpimään paikkaan, missä ne pilaantuvat. Maksamme niistä jokainen ruokalaskussamme.

Kerran kauan sitten vuokrasin myyntipöydän kirpputorilta. Se kerta jäi viimeiseksi. Pöytä oli hyvin nopeasti lohduttomassa sekasotkussa. Pöytää järjestäessäni järkytyin, miten vähän ihmiset toisten tavaroita kunnioittavat.

Saman saa huomata usein myös antaessaan jotakin lainaksi. Hyvin harvoin lainaan mitään kenellekään. Miksi? Yhtä ainoaa kertaa en ole saanut tavaraani takaisin siinä kunnossa, missä se lainaksi annettaessa oli. Se on hämmentävää, sillä itse pidän toisten tavaroista parempaa huolta kuin omistani. Suorastaan stressaan, ettei niille tapahdu mitään.

Minun on vaikea käsittää ihmisten välinpitämättömyyttä toisten tavaroita kohtaan.

Toisaalta, ei tavaroiden kunnioittaminen ole kovin korkeassa kurssissa monessa kodissakaan. Omia tavaroita ei välttämättä käsitellä yhtään sen paremmin kuin muidenkaan. Vaatteet ovat mytyssä kotonakin, tavaroista ei huolehdita, eikä niitä huolleta.

Miten paljon tavaroiden ja vaatteiden pitäisi maksaa, että ne saisivat kunnioitusta osakseen? Miten paljon vaivaa tulisi nähdä jotakin saadakseen, että sitä osaisi kunnioittaa?

Toivoisin jokaisen ihmisen ymmärtävän, että joka ainoa tavara ja vaate on saatu ainutlaatuisesta ja korvaamattomasta luonnostamme. On se sitten valmistettu puusta, metallista, muovista, puuvillasta, polyesteristä, mistä tahansa. Mitään ei saada loihdituksi ilman luonnon hyödyntämistä ja ympäristövaikutuksia.

Tavarat totta vie ansaitsevat kunnioitusta. Vielä enemmän kunnioitusta ansaitsisivat laadukkaat, pitkään kestävät, ekologisesti ja eettisesti tuotetut tavarat. Niiden tulisi olla normi, ei poikkeus siitä, ja tarpeen tulisi olla kulutuksen lähtökohta.

Piilominimalisti

Ajan kuluessa olen huomannut, että kumppaninihan on piilominimalisti! Suhteessamme tavaraan on paljon yhteistä.

Tavaran määrän voi pitää vähäisenä kahdella tavalla: omistamisen alkupäästä tai sen loppupäästä.

Kumppanini on aina ollut hyvä vähentämään tavaran kertymistä omistamisen alkupäästä. Sen kun osaa, niin valtavia tavaramääriä on vaikea kerryttää. Hän ei erityisesti pidä ostamisesta. (Miten monta kertaa olenkaan ollut hänen kanssaan etsimässä jotakin viime tipassa!) Hänellä on tapana hankkia tavaroita tarpeeseen, ei huvin vuoksi. Hän välttää turhan ostamista.

Minimalismin voi ymmärtää monella tavalla, mutta minun käsitykseni mukaan siihen kuuluu pyrkimys käyttää tavarat loppuun. Tavaraa ei siis korvata uudella vain siksi, että nyt vain sattuu huvittamaan.

Kumppanini on ihailtavan harkitseva ostoksissaan. Hän tietää kun oikea tulee kohdalle, hankkii sen, ja käyttää sitä niin pitkään kuin se suinkin asiansa ajaa. Vaatehuollosta vastaavana olen välillä joutunut vihjaisemaan, kun vaatteet eivät ole enää olleet työkäyttöön sopivassa kunnossa.

Erilaiset arkiset tilanteet paljastavat kumppanini piilossa luuraavan minimalistisen luonteen.

Huomasin jokin aika sitten, että hän käyttää vaatteistaan vain pientä osaa. Hän tulee toimeen hyvin vähällä. Samat vaatteet kiertävät käytöstä pyykkiin, puhtaana kaappiin ja saman tien takaisin käyttöön. Kerroin huomiostani, vihjaten pilke silmäkulmassa hänen minimalistisista taipumuksistaan.

Kumppanini omistaa enemmän tavaraa kuin todellisuudessa käyttää, ymmärtämättä sitä itse. Hän käyttää jatkuvasti tiettyjä, hyviksi havaitsemiaan luottotavaroita, jotka muodostavat vain pienen osan koko valikoimasta. Hassua asiassa ovat toistuvat valintaprosessit, jotka päättyvät aina samoin. Osaisin jo ennen miettimistä kertoa, mitä hän tulee valitsemaan.

Kerroin mitä olin huomannut. Ja lisäsin, että laajan valikoiman säilyttäminen näyttää vain hankaloittavan hänen elämäänsä, kun valinta kohdistuu kuitenkin kerta toisensa jälkeen samoihin harvoihin tavaroihin. Hän pääsisi eroon koko tarpeettomasta valintaprosessista, kun vähentäisi valikoimastaan osat, jotka eivät kuitenkaan tule valituiksi.

Mikä ihmisen, joka ei turhia ostele, johtaa moiseen valinnanvaran harhaan?

Tässä tapauksessa kyse on siitä, ettei tavara vähene omistamisen loppupäästä yhtä hyvin kuin alkupäästä. Tavaraa kerääntyy hiljalleen, kun uutta ostaessa ei luovu siitä, jonka tilalle lähti hankkimaan uutta. Kun kaappiin katsoo, näyttää siltä, että valinnanvaraa olisi paljonkin, mutta todellisuudessa osa tavarasta ei enää täytä kriteereitä päästäkseen käyttöön.

Teen näitä huomioita kaikella rakkaudella, ja kerron niistä hänelle lempeään sävyyn. Vielä jokin aika sitten pelin henkeen kuului, että hän väitti minun olevan väärässä. (Tiedättehän ihmistyypin, joka näyttää ulospäin olevansa oikeassa vielä hyvän aikaa senkin jälkeen, kun jo tietää olevansa väärässä?) Ajan myötä hän on myöntänyt, etteivät ajatukseni niin hassuja olekaan.

Oikeastaan minun oli tarkoitus kirjoittaa tämä teksti jo pidemmän aikaa sitten. Ehkä ihan hyvä, että oli kaikenlaista muuta kirjoitettavaa, sillä nyt tiedän, miten tilanne eteni.

Piilominimalisti on kuoriutunut yhä enemmän ulos piilostaan. Mutta siitä myöhemmin lisää.