Ajatuksia yksinäisyydestä ja yksinolosta eron jälkeen

Yksinäisyys ja yksinolo ovat olleet kirjoitusaihelistallani jo pitkään. Kun parisuhteeni toissa vuonna päättyi, ja muutin asumaan yksin, kiitin onneani, etten ollut vielä ehtinyt kirjoittaa aiheesta. Eron jälkeen kokemani yksinäisyys poikkesi kaikesta siihen asti kokemastani.

Yksinäisyyttä on monenlaista. On totaalista yksinäisyyttä, kun ei ole yhtäkään ihmistä kenelle voisi kertoa asioistaan. Toisaalta yksinäisyyden tunnetta voi kokea, vaikka elämässä olisikin tärkeitä ihmisiä, kuten elämänkumppani, perhe ja ystäviä.

Muistini mukaan en ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään joukkoon, enkä ole sellaista kaivannut. Olen luonteeltani vahvasti introvertti, ja viihdyn parhaiten yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Minulla on kaikissa elämäni vaiheissa ollut vähintään yksi läheinen ystävä, joka tuntee minut läpikotaisin, ja jolle voin kertoa kaikenlaisista elämäni asioista. Ihmissuhteiden laatu on minulle määrää tärkeämpää, joten jokainen ystäväni on ollut läheinen ystävä.

Olen ollut suurimman osan elämästäni parisuhteessa, asunut yhdessä ja jakanut arkeni toisen ihmisen kanssa. Viimeisin parisuhteeni kesti lähes 16 vuotta, minkä jälkeen piti opetella asumaan yksin. Se oli aluksi todella vaikeaa, ja koin ajoittain musertavaa yksinäisyyttä. Puhuminen raskaan eron kokeneen ystävän kanssa auttoi, mutta se ei poistanut elämääni tullutta aukkoa. Keskustelun jälkeen olin edelleen yksin asunnossani, ilman toisen ihmisen seuraa, johon olin vuosien varrella tottunut.

Ennen eroa olin kokenut yksinäisyyttä lähinnä ihmisjoukoissa tai ryhmätilanteissa, tai kun olin tahtomattani velvoitettu seuraan tai seurallisuuteen. Olin tuntenut itseni yksinäiseksi ihmisten seurassa, joiden kanssa aitoa kohtaamista ei tapahtunut, tai jos en tuntenut tulevani ymmärretyksi. Olen aina viihtynyt erittäin hyvin yksin, enkä ollut juuri koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi yksin ollessani. Eron jälkeinen yksinasumisen vaikeus tulikin minulle yllätyksenä.

Yksinäisyys vyöryi päälleni niin voimakkaasti, että nimesin olotilani yksinäisyyshalvaukseksi. En kyennyt helpottamaan erosta johtuvaa surua ja yksinäisyyden tunnetta itselleni mieluisimpien asioiden parissa, koska en kyennyt keskittymään. Piti löytää muita keinoja oloni parantamiseksi.

Tuntui hyvältä päästä pois kotoa, jonnekin missä oli muitakin ihmisiä. Kävin usein kävelyllä. Liikkuminen, luonto, linnut ja sään tunteminen kasvoilla helpottivat oloani kaikkein parhaiten. Ei haitannut, vaikka joskus kävellessä kyyneleet valuivat pitkin kasvoja.

Kun oloni alkoi olla vähän parempi, kävin paljon kirjastossa, elokuvissa ja näyttelyissä. Teki hyvää nähdä muita ihmisiä, ja saada muistutus siitä, etten ollut yksin maailmassa, ja että elämä jatkui. Elokuvasalin pimeässä tuntui hyvältä saada parin tunnin vapaahetki oman elämäni murheista, ja olla ihmisten ympäröimänä.

Kotona tuntui siltä, kuin maailma olisi pysähtynyt.

Hiljaisuus teki kipeää. Pesin pyykkiä useammin kuin olisi ollut tarpeen, koska pesukoneen ääni sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi ja kotoisaksi. Radion kuuntelu liennytti yksinäisyyttä. Radiotoimittajien tervehdykset nousivat uuteen arvoon, ja aloin vastata heille. Huomasin, että jo oman ääneni kuuleminen auttoi vähentämään yksinäisyyden tunnetta. Aloin kotiin tullessani sanoa ääneen ”kotona ollaan”. Kiitin itseäni ruoasta, koskettaen samalla myötätuntoisesti olkapäätäni.

Olin vuosien varrella vähentänyt television katsomista, ja alkanut katsoa tv-ohjelmia tietokoneelta. Enää se ei riittänyt, vaan alkoi tuntua välttämättömältä saada televisio. Kaipasin kaukosäädintä ja loputonta ohjelmavirtaa. Katsoin kaikenlaisia, ennen täysin yhdentekeviksi kokemiani ohjelmia, joita katsellessa ei tarvinnut ajatella mitään. Se teki hyvää. Edelleen ihmetyttää, miten viihdyin niin hyvin Sinkkuillallisen parissa, kun minua eivät kiinnostaneet sen enempää ruoka kuin treffitkään.

Parin viikon ajan olin television suurkuluttaja. En kuitenkaan ollut telkkarini laatuun tyytyväinen, joten palautin sen, kun sellainen mahdollisuus oli olemassa. Olin myös alkanut ihmetellä, mistä lähes pakokauhua muistuttanut television tarpeeni oli tullut. Voisin yhtä hyvin katsoa tv-ohjelmia netin kautta, löytyi niitä loputtomiin sieltäkin.

Vaikeinta oli tottua siihen, ettei ollut ketään kenelle kertoa arkisista huomioista, kuten tv-ohjelmien herättämistä ajatuksista. Tai ettei ollut ketään, kenet saisin nauramaan. Tajusin pian, miten paljon olin tottunut puhumaan. Minun oli vaikea pitää itseni irti puhelimesta, etten olisi jatkanut ajatusteni höpöttämistä sitä kautta. Alkuvaiheessa minulta saattoi saada uutisia tai televisio-ohjelmia kommentoivia tekstiviestejä, tai muita asiasisällöltään varsin kevyitä viestejä, joita ei liene tapana tavallisesti jakaa. Onneksi läheiseni ymmärsivät viestittelyäni.

Opetellessani pysymään irti puhelimesta aloin kommentoida radiosta ja tv:stä kuulemiani ja näkemiäni asioita ääneen. Auttoi yllättävän paljon, että ilmaisin reaktioni, vaikkei sitä kukaan kuulemassa ollutkaan. Jossain vaiheessa keksin, ettei mikään estä minua olemasta oma hassutteleva itseni, vaikkei sitä ollutkaan enää kukaan näkemässä. Miksen voisi huvittaa ihan vain itseäni hölmöilyilläni?

Vei aikansa, ennen kuin lakkasi ahdistamasta palata yksin kotiin ystävää tapaamasta. Tai ennen kuin ystävän lähteminen luotani omaan kotiinsa ei enää nostanut surua ja levottomuutta. Noina hetkinä muistin, miten olin toiminut nuorena silloisen kumppanini palatessa takaisin kotiinsa, kun emme vielä asuneet yhdessä. Parasta lääkettä yksinäisyyden tunteeseen ja ikävään oli tiskaaminen radiota kuunnellen. Otin vanhan keinon käyttööni, ja palautin itseni takaisin arkeen tiskaamalla. Kun tiskit oli tiskattu, ahdistus oli tasaantunut.

Ensimmäinen vuosi eron jälkeen oli aaltoliikettä. Välillä oli helpompaa, välillä vaikeampaa. Sen jälkeen on ollut helpompaa.

Olen tottunut yksinoloon ja nautin siitä. Yksinolossa viihtymisen pahin vihollinen on pitkästyminen. Jos alan tuntea itseni yksinäiseksi, minulla on todennäköisesti tylsää. Kun teen jotakin itselleni merkityksellistä, en tunne oloani yksinäiseksi. Tärkeää on myös huolehtia siitä, että syön ja nukun hyvin, sekä juon vettä ja liikun riittävästi. Nämä perusasiat vaikuttavat hyvin voimakkaasti siihen, miltä elämäni tuntuu.

Erosurun ja yksinäisyyden keskellä muistutin itseäni siitä, että mikään ei kestä ikuisesti. Ihminen on sopeutuvainen. Ajan kuluessa tottuisin yksinoloon, ja oppisin elämään uudessa elämäntilanteessani.

Tiesin, että jonakin päivänä voisin paremmin ja nauttisin uudenlaisesta elämästäni sellaisena kuin se on.

Kun erostani oli kulunut vasta muutama kuukausi, löysin Leo Babautan blogitekstin Wanting Someone Else to Fulfill Our Lives. Se tuli kuin vastauksena ristiriitaisiin ajatuksiini. Tekstin sanoma sopii kaikenlaisiin elämäntilanteisiin, ei vain eron jälkeisiin tunnelmiin. Minulle siitä oli apua, joten ajattelin jakaa sen kanssanne.

Mietteitä somesta, läsnäolosta ja yksinäisyydestä

Satuitteko lukemaan Marjukka Pajulon, varhaislapsuuden psykiatrian dosentin ja tutkijan, Helsingin Sanomissa 21.3. julkaistun mielipidekirjoituksen ”On onni istua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei näprää mitään laitetta”? Jos ette, niin suosittelen, käykää lukemassa. Pajulo tuo kirjoituksessaan esiin monenlaisia tärkeitä ja mielenkiintoisia näkökulmia, joista osaa tässä tekstissäni käsittelen.

Hän kirjoittaa muun muassa näin:

”Myös sosiaalisen median alkuperäiseen ideaan liittyi hyvää: mahdollisuus saada nopea kontakti isoon määrään ihmisiä, vertaistuki, keskusteluun osallistuminen ja yksinäisyyden vähentäminen.

Somen haitat ovat ilmeisesti kuitenkin aikoja sitten jo ylittäneet hyödyn. Haittoja ovat impulsiivinen ja vastuuton kommentointi, valheellisen tiedon nopea levittäminen, vihapuheet, kiusaaminen, itsensä korostaminen ja minäkeskeisyys sekä koukuttavuus.”

Minusta on jo hyvän aikaa näyttänyt siltä, että sosiaalinen media korostaa ihmisluonnon huonoja puolia. Erilaisten somekohujen velloessa ei voi olla ajattelematta, että joukossa tyhmyys todella tiivistyy, varsinkin kun on käsissä väline, jonka kautta on mahdollista reagoida välittömästi. Kun kaikki tapahtuu nopeasti, kaiken aikaa, ei jää aikaa ajatella, saati selvittää eteen tulevien asioiden todenperäisyyttä. On helpointa vain olla samaa mieltä oman kuplan sisällä olevien ihmisten kanssa.

Ennen sosiaalista mediaa oman reaktion saaminen nähtäville, joko yleisesti tai yksittäiselle kohteelle, vaati enemmän aikaa ja vaivaa. Se ei myöskään tavoittanut yhtä suurta määrää ihmisiä. Väitän, että vain harvat heistä, jotka nyt somen kautta osoittavat aggressionsa milloin mitäkin asiaa tai ihmistä kohtaan, olisivat jaksaneet aikana ennen somea nähdä vaivaa saadakseen reaktionsa perille. Sopivaa viestintäväylää etsiessä olisi monen kiukusta pahin terä tylsynyt. Suurin osa olisi pitänyt ajatuksensa omana tietonaan.

Ja se koukuttavuus.

Mistä muusta on kysymys silloin, kun ihminen on tullut elokuviin, ja noin puolentoista tunnin elokuvan aikana hänen on katsottava älypuhelintaan vähän väliä? Mikä on niin ihmeellistä, ettei se voi odottaa puoltatoista tuntia? Tuskin mikään. Hän vaan ei enää kykene olemaan erossa somevirrasta, jota on tottunut jatkuvasti seuraamaan. Ehkä hän ei enää edes kykene keskittymään vähääkään pidempää aikaa, kun on tottunut rikkomaan kaiken tekemisensä puhelimen ilmoituksiin reagoiden.

Somen paradoksista, sosiaalisen median aiheuttamasta yksinäisyydestä, Pajulo kirjoittaa näin:

”Somen on huomattu myös aiheuttavan paradoksaalisesti yksinäisyyttä, joka aiheutuu ristiriidasta sinne luodun minäkuvan ja todellisuuden välillä. Ihmisille on syntynyt pakonomainen tarve jatkuvasti päivittää ulospäin tekemistään ja muistuttaa olemassaolostaan – heti ja mistä tilanteesta tahansa, muuten voi pudota jostain ulkopuolelle.”

Miten moni on mahtanut joskus kokea itsensä yksinäiseksi, ja seuransa tarpeettomaksi, viettäessään aikaa ihmisen kanssa, joka pitää itsensä poissaolevana päivittämällä someen mitä juuri nyt on tekemässä, ja tarttumalla puhelimeen joka kerta sen kilahtaessa uuden päivityksen merkiksi? Ymmärtämättä, että siinä vieressä on ihminen, joka odottaa milloin toinen olisi paikalla myös psyykkisesti eikä ainoastaan fyysisesti.

Tai miten moni on tuntenut itsensä yksinäiseksi lukiessaan somepäivityksiä, joissa muut ovat tekemässä kaikenlaista hauskaa ja erityistä, eikä itsellä ole tiedossakaan mitään vastaavaa? Tai päivityksiä, joissa viljellään sisäpiirihuumoria ja kiitellään viimeisestä, antaen kaikkien lukea rivien välistä, että hauskaa oli, etkä sinä ollut mukana.

Sosiaalisella medialla on eräs selkeä haitta, jota Pajulo ei mainitse. Se on keskinäisen vertailun korostuminen, ja sen myötä tyytymättömyyden ja riittämättömyyden tunteen lisääntyminen. Muiden elämä näyttää somessa niin täydelliseltä ja hienolta, että oma elämä näyttää siihen verrattuna väljähtyneeltä ja puutteelliselta. Myös tällä ilmiöllä voi olla yhteys yksinäisyyden tunteisiin.

Tiedetään, että ihminen jakaa itsestään mielellään kaunisteltua kuvaa. Sosiaalisen mediaan myös kuuluu positiivisuuden korostaminen ja kepeys. Kun itsen parhaita puolia, elämän hyviä asioita ja huippuhetkiä korostetaan, ja arjen harmautta, negatiivisia asioita ja vastoinkäymisiä häivytetään, sosiaalisen median kautta näkyvä kokonaisuus on kaukana todellisuudesta. Se näyttää vain rusinat pullasta.

Jos ihmiset viettäisivät enemmän aikaa toistensa seurassa ja olisivat oikeasti läsnä toistensa elämässä, sen sijaan että seuraavat sitä pääasiassa somen kautta, he huomaisivat, että tutun ihmisen todellinen elämä ei ole aivan sitä, miltä se somesta katsoen näyttää. Tiedän ihmisiä, joita mietityttää yhteisen tutun somepäivitysten ja tämän todellisen elämän välillä ammottava kuilu. Somessa näkyy aivan toisenlainen ihminen ja toisenlainen elämä, kuin samaa nimeä kantavalla ihmisellä, jota he ajoittain tapaavat.

Erästä asiaa sosiaaliseen mediaan liittyen olen miettinyt paljon.

Kun kanssakäyminen sosiaalisessa mediassa keskittyy usein elämän pintakerroksiin, vieläpä kaunisteltuihin, eikö se nosta kynnystä kertoa oman elämän vaikeuksista ja solmukohdista? Eikö oman elämän varjoisan puolen jakaminen toisten kanssa tule entistäkin vaikeammaksi, kun kaikkien elämä, myös oma, on saatu näyttämään niin erityisen hienolta ja säröttömältä?

Miten suuri osa nykyaikana niin yleisestä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteesta oikeastaan onkaan johdettavissa sosiaaliseen mediaan ja siihen, miten se vaikuttaa ihmisten väliseen kanssakäymiseen?